URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1972), THE MAGICIAN'S BIRTHDAY (1972)

 

Tällä kertaa on mietinnässä kaksi levyä yhdellä kertaa. Tulin ostaneeksi nämä vinyylit samalla kertaa ja hyvä niin. Voidaan puhua levyistä kuin sisaruksista konsanaan. Näiden kahden asettelua rinnakkain korostaa myös molempien ilmestyminen samana vuonna 1972. Nykypäivänä tuntuu käsittömältä, että 70-luvulla bändien levytystahti oli niinkin vauhdikasta, että samana vuonna pukattiin pihalle kaksi studiolevyä. Judas Priest julkaisi 1978 sekä Stained Classin että Killing Machinen. Kiss duunasi vuonna 1976 Destroyerin ja Rock and Roll Overin. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä plattoja. Tiedän, että Tomi Putaansuu alias Mr. Lordi nauraa hirviöpartaansa tätä kommenttia Lordin julkaistessa viime vuonna seitsemän levyä samalla kertaa. Tosiasia kuitenkin on, että yhtyeet hinkkaavat nykyään levyjään vuosikausia studioissa ja lopputulos on usein kaukana siitä tasosta mitä esimerkiksi Uriah Heep sai aikaan näillä kahdella levyllä. 

   Uriah Heep ei ole ollut itselleni koskaan mikään rakkain yhtye. Arvostan toki sen pitkää uraa, mutta täytyy myöntää, että Deep Purple ja Black Sabbath ovat aina uponneet paremmin. Uriah Heep on on ollut itselleni lähinnä greatest hits -bändi eli en ole tutustunut röntgenkatseen tarkasti jokaiseen yhtyeen levyyn. Ehkä asiaan tulee nyt muutos näiden kahden albumin kautta. Näistä perkaaminen ehkä onkin parasta aloittaa. Edustavathan teokset bändin ns. kultakautta.

   Näitä kuunnellessa käy kyllä selväksi millä vuosikymmenellä musiikki on tehty. Kaikesta henkii 70-luku. Jopa oman lapsuuden mieleen tuova 70-lukulainen äänimaailma. Uriah Heep oli nimenomaan Suomessa käsittämättömän suosittu tuohon aikaan. Uriah Heep oli osa Kekkosen ajan Suomen soundtrackiä siinä missä Katri Helena ja Tapani Kansa. Nämäkin Heepin molemmat albumit menivät heittämällä Suomen listaykkösiksi. Olen vuonna 1972 ollut yksivuotias eli luultavasti olen opetellut kävelemään faijan luukuttaessa samalla Easy Livin' -kappaletta taustalla. Tästä päästäänkin tuon kappaleen merkitykseen yhtyeellä. Maailmassa on muutamia renkutuksia, jotka ovat kaikille tuttuja, vaikka ei rockmusiikkia edes seuraisi. Easy Livin' on Heepin Paranoid, Ace Of Spades ja Smoke on the Water.

   Bändin musiikillinen johtaja Ken Hensley tuntuu pitävän langat tiukasti käsissään mitä tulee levyihin kokonaisuuksina. Mukaan toki mahtuu Box/Kerslake/Byron/Thain -sävellyksiäkin, mutta selkeästi hommaa liidaa Ken Hensley. Itseäni alkoi mietityttää kuinka paljon välejä hiersi lopulta moinen vastakkainasettelu. Olen toki lukenut Mika Järvisen mahtavan Uriah Heep -kirjan, mutta en nyt muista kuinka isoja ristiriitoja yhteen sisällä oli niin sanotusta taiteellisesta suunnasta. Joku ilkeä voisi helposti haukkua Heepin tämän aikakkauden levyjä tekotaiteellisiksi jytälevyiksi. Jytää ne kyllä tuon 70-luvun suomitermin mukaisesti ovat, mutta kaikkea muuta kuin tekotaiteellisia. Yhtyeen melodiataju ja lauluvoima stemmoineen on ihailtavaa. Samoin koko porukan sävelkynä on ollut terävä. Vaikka Hensley kipparina toimiikin, eivät muut hänen rinnallaan kalpene lainkaan.

   Miten näitä kahta levyä tulee verrata toisiinsa? Yleisesti Demons and Wizardsia pidetään näistä kahdesta parempana. Eilen kun kuuntelin molemmat peräkanaa, niin pidin enemmän The Magician's Birthdaysta. Tämä saattaaa johtua siitä, että se on itselleni entuudestaan tuntemattomampi levyistä. Demons and Wizardsin olen kuullut läpeensä ennenkin, eikä se näin tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Yksi näiden kahden levyn biiseistä onnistui ärsyttämään ihan pirusti ja se on jälkimmäiseltä albumilta löytyvä Sweet Lorraine, joka julkaistiin jostain kumman syystä myös sinkkuna. Hemmetin rasittava renkutus. Birthday -levyn kohdalla huomio kiinnittyy Hensleyn käyttämään Moog-syntetisaattoriin, joka toimii maagisen äänimaailman mausteena loistavasti. Voin kyllä kuvitella, ettei Moog-syntsa toimi kaikille korvapareille välttämättä ihastuttavana mausteena.

   Nämä levyt kannattaa ehdottomasti kuunnella kokonaisuuksina, vaikka niistä onkin helppoa irrottaa tunnusomaiset hittinssä kuten The Wizard, Easy Livin' ja Sunrise. Oma suosikkini on ehdottomasti The Magician's Birthday -levyn päättävä nimibiisi, jota kuunnellessa on helppoa ymmärtää Ken Hensleyn suunnitelleen albumista teemalevyä. Kappaleessa Lee Kerslaken ja Mick Boxin välinen hyvän ja pahan taistelua kuvaava rymistely on hervotonta. Aivan kuin Ken Hensley olisi päästänyt kaverit hetkeksi irti häkeistään.

SAXON - CRUSADER (1984)

 

Saxonin 80-luvun alun kolmen peräkkäisen albumin suora on uskomattoman kova. Wheels of Steel (1980), Strong Arm of the Law (1980) ja Denim and Leather (1981) ovat ne albumit, jotka Saxonista puhuttaessa lyödään tiskiin kovimpina näyttöinä. Ja tottahan se on. Nuo kolme levyä ovat vahvaa kamaa läpeensä. Monesti Saxonia verrataan kotimaansa aikalaisiin Iron Maideniin ja Judas Priestiin hieman väheksyvään sävyyn. Saxonista ei tullut Maidenin tai Priestin suosioihin yltävää yhtyettä, mutta mitään syytä ei ole aliarvioida bändin komeaa yhä jatkuvaa uraa. Moni muu NWOBHM-aallon eturintamassa röyhistellyt yhtye on jo painunut unholaan suuren yleisön silmissä, mutta Saxon porskuttaa ja vieläpä erittäin elinvoimaisesti.

 

AMERIKKA, TÄÄLTÄ TULLAAN!

 
    Crusaderin ilmestyessä yhtyeelle itselleen kuten myös levy-yhtiölle oli käynyt selväksi tavoitella Amerikan suuria markkinoita. Se ei ollut vielä mitenkään paska idea. Ovea oli saatu jo hieman raolleen edellisen Power & the Glory (1983) -albumin myötä. Sen sijaan yritys muuttaa yhtyeen soundia enemmän Yhdysvaltojen markkinoita kosiskelevaksi meni metsään. Toki 80-luvun puolen välin tienoilla hard rockin äänimaailma alkoi monessa suhteessa muotoutua enemmän ja enemmän sliipatummaksi ja ilkeästi sanottuna muovisemmaksi. Crusaderin tuottajaksi valikoitui Kevin Beamish, joka oli tuottanut REO Speedwagonia. Eli yhtyettä, joka oli myynyt jenkeissä kuin HK:n Sininen Suomessa. REO on vain ovat jotain aivan muuta kuin Saxon. Tuottaja ei kuitenkaan pilaa Saxon-levyä, ainakaan täysin. Hieman ohuelta äänimaailma omaan korvaan tänä päivänä kuulostaa, sikälikin kun nimibiisi kaipaisi ympärilleen mahtipontisemmat ja tyrät rytkymään saavat soundit, enemmän lihaa luiden ympärille! Nyt soundi liian kuiva ja kolea kuin käheä kurkku syysflunssassa.

   Toinen järkytyksen aihe itselleni oli tajuta, ettei levyn nimibiisiä julkaistu singlenä. Mitä vittua! Sailing To America on ihan jees, mutta aivan liian laskelmoitu ensisinkku ja jopa siinä mielessä tylsä. Crusader on tämän levyn ehdottomin helmi. Sen sivuuttaminen sinkkujulkaisuna on ollut totaalinen munaus. Toka singlebiisi Do It All for You on kyllä levyn parhaimmistoa, mutta siinäkin haisee pahasti laskelmointi...ballaadia sen olla pitää, siitä ne jenkit tykkää. Hyvä idea oli tietysti myös tehdä video, jota saattoi tyrkyttää MTV:lle. Mutta miksi se tehtiin kappaleesta Just Let Me Rock? Levyn ehkä puupäisin biisi. Video on kyllä yhtä huono kuin kappale. Katsokaa vaikka itse YouTubesta.

 

ROCK ROCK ROCK!

   Crusader ei lyönyt läpi Amerikassa niin isosti kuten oli toivottu. Toki bändi kiersi Jenkeissä ja nousi albumillaan myös Billboardin listalle, mutta yhtyeestä ei koskaan tullut Def Leppardin kaltaista supernimeä. Crusader on kuitenkin ehdoton Saxon-klassikko jo pelkästään nimibiisinsä myötä. Jos jostain haluan kitistä, niin suurin puute albumilla on itse sävelkynä. Todellisten helmibiisien väliin mahtuu liian monta turhanpaiväistä renkutusta. Ja se lyriikkapuoli... Saxonilta löytyy pitkin uraa kappaleita, jotka kertovat siitä itsestään eli rokista ja rokkaamisesta. Crusaderillakin on biisit: Just Let Me Rock, Bad Boys (Like to Rock N' Roll) ja Rock City. Rokkaaminen on kivaa, joo.. mutta hieman voisi toivoa kekseliäisyyttä näihinkin hommiin.

   Saxon ei luovuttanut. Amerikkaan haluttiin ja Crusaderia seuranneilla levyillä soundit vedettiin entistä enemmän kasariksi. Hyviä juttu niiltäkin levyiltä löytyy ja ovat ilman muuta tutustumisen arvoisia. Mutta jos Saxon ei ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa noista kolmesta alussa mainitsemastani levystä. Niistä löytyy Saxonin sielu ja voima. Ja siihen päälle vielä jälkiruuaksi vuoden 1982 livelevy The Eagle Has Landed.  

PAGANINI - IT'S A LONG WAY TO THE TOP (1987)

 

Sveitsiläisestä hard rockista puhuttaessa mieleen tulee Krokus. Tobleronesta ja armeijansa linkkuveitsestä tunnetusta maasta ponnisti myös Paganini. Solisti Marc Paganinin ja kitaristi Ralph Murthyn perustama yhtye sai lupaavalta kuulostavan levydiilin Vertigolta. Esikoislevy Weapon of Love ilmestyi 1985 ja bändi kiinnitettiin lämppäämään Mötley Crüeta Welcome to the Theatre of Pain Tourin Euroopan osuudelle. Tällöin yhtye poikkesi soittamassa myös Helsingissä 19. helmikuuta 1986.

 

HEAVY HEAVEN
 

   Kakkosalbumi It's A Long Way To The Top ilmestyi myös Vertigon julkaisemana 1987. Olen useasti törmännyt kyseiseen levyyn kirpputorien vinyylitarjonnassa, mutta jostain syystä kyseinen levy on jäänyt hankkimatta aina näihin päiviin asti. 80-luvulla ainakin Tampereen levymoguli Epe Heleniuksen tuontilevyjen kauppaa edistämään perustetussa Heavy Heaven -lehdessä oli juttua Paganinista. Jostain syystä Paganini tuli sivuutettua, vaikka kuuluin täysin kohderyhmään. Tietysti 80-luvulla tarjonta ja kilpailu 15-vuotiaiden viikkorahoista oli kovaa. Uusia bändejä ja levyjä ilmestyi yksinkertaisesti liian paljon, että jokaiseen olisi ollut varaa tutustua. Siitä huolimatta vaikka c-kasetteja äänitettiin ja vaihdettiin. Ei ollut nettiä eikä mitään Spotifytä, josta olisi voinut käydä kuuntelemassa artisteja. Jos uskalsi, saattoi pyytää levykauppiasta soittamaan uutuuslevyä liikkeessä tai toinen mahdollisuus oli käydä musiikkikirjastossa kuuntelemassa älppäreitä. Sinnekään ei tosin uutuudet aivan heti saapuneet. Jos lainkaan-

  No nyt vuonna 2021 tulin sitten lopulta ostaneeksi tämän albumin ja ensikuuntelu oli positiivinen yllätys. Hyvin rullaavaa hard rockia. Ei nyt mitään omaperäisyyden huiminta näytöstä, mutta vokalistin ääni miellyttää ja bändi rokkaa ihan kivasti. 80-luvun nuorena itseäni ei yleensä ärsytä äärimmilleen vedetyt kasarisoundit, mutta pakko myöntää, että tällä levyllä rumpujen kaiut hipovat jo naurettavuuden rajoja. Mutta vaikka levy on läpeensä 80-lukulaista tukkaheviä, olen kuitenkin aistivinani bändissä myös tiettyä 70-lukulaisuutta, mikä sinänäsä on piristävä piirre.

KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN

   Mielenkiintoni heräsi tietysti kaivamaan netin ihmeellisestä maailmasta selitystä Paganinin kohtalolla. Selvisi, että yhtyeen taru Vertigolla päättyi tähän albumiin, luultavasti vähäisen myynnin johdosta. Bittiavaruus kertoo yhden ainoan listasijan albumille ja se on Sveitsin listalla. Kahdeksan viikkoa listalla keikkunut albumi oli parhaimmillaan sijalla 6. Ei ehkä ihan se mitä myynnillä tavoiteltiin.

    Vuonna 1990 Paganini julkaisi vielä levyn pienellä tuntemattomalla levylafkalla. Samoin vuosina 2003 ja 2008 ilmestyivät vielä levyt, joista ehkä joku Sveitsissä saattaa olla kuullut, mutta muu maailma tuskin. Valitettavasti selvisi myös, että kitaristi Ralph Murthy on kuollut vuonna 2013 ja solisti Marc Paganini vuonna 2019. It's A Long Way To The Top on hyvän mielen hard rockia, jota kuuntelee ihan mielellään. Eikä kannata antaa kliseisten lyriikoiden häiritä. Sloganit kuten... hungry for a good time, let it rock let it roll tai I've been waiting for you love ovat tietysti typeriä, mutta ei tällaisella musiikilla tavoitella älykköpiirien hyväksyntää. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa... kuten Davekin totesi muinoin.

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.   

RYHTILIIKE

   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 

ROY Z AISAPARINA

   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 

 

 MAHTAVA LEVY!

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.

 

WARLOCK - TRIUMPH AND AGONY (1987)

 

Doro Pesch on yhtä ikoninen hahmo heavypiireissä kuin Lemmy Kilmister tai Ronnie James Dio. Doro on jokaisen hevipetterin märkä päiväuni. Tänä päivänä ehkäpä nuoremmille liimatukille jopa äitihahmo. Doro-täti ottaa kainaloon ja suojelee, kun kylmä ja julma maailma potkii nivusiin. Meille 80-luvulla teini-ikäänsä eläneille hevareille sen sijaan Doro on ikuinen haavekuva, metalliprinsessa. 

   Vuonna 1987 ilmestynyt Triumph and Agony on Warlock -yhtyeen neljäs pitkäsoitto. Warlock perustettiin Düsseldorfissa 80-luvun alussa. Yhtye erottautui muista lajitovereistaan juuri laulusolistinsa Doro Peschin ansiosta. Vaikea kuvitella, että porukasta olisi tullut yhtä suosittua, jos yhtyeen laulupuolta olisi hoitanut joku Herbert tai Gerhard.

   Yhtye oli siis jo vuoteen 1987 tultaessa tehnyt kolme ihan pätevää albumia: Burning the Witches (1984), Hellbound (1985), True as Steel (1986). True as Steelin ilmestyessä odotukset olivat korkealla. Singleksi lohkaistun Fight for Rock -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä MTV:llä. Bändi pääsi mukaan vuoden 1986 Monsters Of Rock -festivaalille Doningtonille Doron ollessa näin ensimmäinen naisesiintyjä tällä karvapääfestarilla. Samana vuonnahan Ruotsin Råsundalla pidetyssä Monters Of Rockissa pääsi taitojaan näyttämään myös Zero Nine suoraan Kuusamosta. Suuri unelmien täyttymys samana vuonna Dorolle lienee ollut pääsy idoliensa Judas Priestin Turbo-levyä seuranneen Fuel for Life -kiertueen Euroopan osuuden lämppäriksi. Eli kaikki näytti erittäin hyvälle Warlockin tulevaisuuden suhteen.

   True as Steel oli yhtyeen ensimmäinen levy, joka huomattiin myös Euroopan ulkopuolella. Siitä huolimatta itse yhtye oli ollut pettynyt levyn soundeihin. Eli hyvässä mielessä bändille jäi nälkää lähteä tekemään Triumph and Agonya, josta tuli lopulta Warlockin ja Doron koko uran kirkkain timantti.

   Levy alkaa hittien hitillä ja todellisella hevihymnillä. All We Are on tarttuvuudessaan sellainen korvakarkki, jota on mahdotonta ohittaa. Avaus riisuu kyynisimmänkin epäilijän aseista. Kyllä tässä ollaan katse suunnattu jo selvästi Amerikan markkinoita kohti. All We Are yrittää tehdä saman minkä Living Arter Midnight teki Judas Priestille.

   Onneksi levy ei nojaa vain hittiinsä vaan on vahva kokonaisuus joka kantilta. Three Minute Warning, I Rule The Ruins, Kiss Of Death, East Meets West, Make Time For Love, Touch Of Evil, Metal Tango, Cold Cold World ovat kaikki kovia näyttöjä 80-luvun hevistä. Täytebiisejä ei ole. Kaikki täyttä rautaa. Levyn päättävä Für Immer on kaikessa herkkyydessään ja mahtipontisuudessaan kaunista kuunneltavaa. Oikea valinta on myös ottaa kappaleen laulukieleksi saksa. Kertsi menee toki englanniksi, mutta äidinkielellään laulavan Doron sanat on helppo uskoa omakohtaisiksi. Niin rehelllinen ja riipaiseva tulkinta on.

    Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye soitti Euroopassa Dion lämmittelijänä, jonka jälkeen suunnattiin Yhdysvaltoihin Megadethin lämppäriksi. Valitettavasti homma vain hiipui miehistön vaihtuessa ja lopulta entisen managerin haastaessa yhtyeen lakitupaan. Ex-manageri voitti itselleen oikeudet Warlock -nimen käyttöön. Yhtye muutti nimensä Doroksi ja sitä rataa pikkuhiljaa Dorosta muodostui sooloartisti. Muistan kuinka Doro nimellä ilmestynyt Triumph and Agonyn seuraaja Force Majeure (1989) oli itselleni mieletön pettymys. Yritin nyt kuunnella sitä vuosien tauon jälkeen tätä kirjoittaessani. Ei voi kuin harmitella levyn kohdalla tehtyjä vääriä valintoja. Procol Harum -koveri A Whiter Shade of Pale on hirveää kuultavaa ja vielä kun se on lykätty levyn avauskappaleeksi alleviivaten muka sen merkitystä. Levy on soundeiltaan aika lähellä Triumph and Agonya, valitettavasti materiaali on vain paljon heikompaa. Viimeisen niitin Doron seuraamiseeni löi seuraava albumi Doro (1990), jonka lopullisesti pilasi Gene Simmons tuottamalla siihen kuivakkaan skeidan äänimaailman.

   On upeaa, että Doro on jaksanut jatkaa uraansa näihin päiviin asti. Helppoa se ei varmasti ole aina ollut. Kuten alussa kirjoitin Dorosta on muodostunut tänä päivänä ikoninen hahmo. Hänen suosionsa on varmasti taattu ja ansaittu. Vuoden 1987 Triumph and Agonyn merkityksestä Dorolle kertoo myös se, että sen biisit ovat vakiokamaa daamin keikkasetissä. Ja onpa uusin Doron julkaisu livelevy Triumph and Agony Live (2021), jolla metallikuningatar yhtyeineen soittaa koko albumin läpi. Se kertoo jotakin tuon levyn merkityksestä itse artistillekin.

REO SPEEDWAGON - NINE LIVES (1979)

 

REO Speedwagon on yhtye, josta olisi niin mukava pitää. Bändistä on vain jotenkin hankala tarttua kiinni. REO Speedwagon on ihan kiva yhtye, soittajat söpöjä ja biisitkin välillä ihan toimivia. Mutta silti joku tässä ärsyttää ihan pirusti. Yritän tämän levyn ja kirjoituksen myötä olla positiivinen, antaa bändille mahdollisuuden.

   Bändi on nimennyt itsensä automerkin mukaan. Hoh hoijaa. Siinä jo alkuun omaperäisyyden huipentumaa. REO Speedwagon on perustettu jo 60-luvun lopulla ja ehti tahkota keikkoja ja levyjä pitkään ennen suurinta suosiotaan. Myös alkuaikoina jäsenet vaihtuivat tiuhaan ja yhtye haki muotoaan. Kai siinä samalla omaa linjaansa. Menestyksen makuun pumppu pääsi livelevyllä Live: You Get What You Play For (1977), joka lopulta ylsi USAssa yli miljoonan kappaleen platinamyyntiin. Jee, 70-luku, livealbumien kulta-aikaa. Peter Framptonin Frampton Comes Alive! (1976) ja Kissin Alive!(1975) loivat menestyksellään livelevytysten buumin, jonka menestysreseptiä myös REO Speedwagon lähti toistamaan varsin onnistuneesti.

   Liven jälkeen bändi lähti tavoittelemaan menestystä myös studiossa. Ihan saakelin typerästi nimetty You Can Tune a Piano, but You Can't Tuna Fish (1978) oli bändille järjestyksessään jo seitsemäs studioalbumi. Levy myi tuplaplatinaa ja siitä lohkottiin kaksi hittiä Roll with the Changes ja Time for Me to Fly. Näitä kuuntelee ihan sujuvasti. Hyvin soitettuja ja tarttuvia ralleja, mutta kaikessa kliinisyydessään täysin hajuttomia ja mauttomia. Vähän kuin Edam-juusto. Ihan ok ja myy helvetisti, mutta siinä se sitten onkin.

   Nine Lives (1979) on mainittu usein bändin rokkaavimpana levynä. Niinpä ajattelin, että tällä lätyllä on mahdollisuus todistaa minulle että olen väärässä haukkuessani yhtyettä tylsäksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi amerikan hutuksi. Kannen ja levyn nimen idea ei vielä lupaa kovinkaan paljon. Yhdeksän biisiä = Nine Lives, yhdeksäs albumi = Nine Lives. Ja sitten vielä naisen yhdistäminen kissaksi hieman jopa vastenmielisessä kansikuvaelmassa on mauton ja rockmachoilua älyttömimmillään. Okei, elämme erilaisia aikoja kuin 70-luvulla. Ja onneksi niin.

   Mutta mitä korvani kuulevatkaan. A-puolen avaava Heavy on Your Love on mukavasti ja aikuismaisesti rokkaavalle yhtyeelle jopa rankkaa soitantaa. Hieman tulee mieleen Ted Nugentin riffittely ja samalla myös Derek St. Holmesin vokalisointi. Ei huonoja vaikutteita. Biisi on hyvä, peräti loistava avaaja albumille. Odotukset nousevat. Ehkä REO Speedwagon osaa sittenkin rokata. Perään kuultava Drop It (An Old Disguise) myös toimii ja potkii kuin kolmevuotias ipana hiekkalaatikolla. Biisiin lisätty rockpiano tuo mukavan lisän. Valitettavasti vain junnaava ja jankkaava kertsi on ainoa kappaleen heikkous. Mutta vieläkin jalka vipattaa ja meno maistuu.

   Sitten seuraakin selkeää hitin hakua. Only the Strong Survive päästää hiukan kaasujalkaa lepäämään. Kappale on laskelmoitu amerikanrokki. Tähän on kerätty kaikki hittimaakarin oppikirjan mukaiset ainekset. Ketään ei loukata, kaikille tahdotaan olla kivoja. Hajuttomuus ja mauttomuus hiipivät takaisin bändin keinovalikoimiksi. Biisin kirjoittaneelle kitaristi Gary Richrathille kappale lienee ollut merkityksellinen, koska hän julkaisi sen uudelleen vuonna 1992 ilmestyneellä soololevyllään ja jopa nimesi koko levyn samalla tittelillä.

   A-puolen loput kaksi biisiä eivät juurikaan pelasta enää tilannetta. Loistavasti alkanut levy alkaa muuttua yhä enemmän baycityrollermaiseksi perseenheilutteluksi. Lainabiisiksi haettu Chuck Berryn Rock &Roll Music on aivan kamala ja turha versio sinänsä upeasta kappaleesta. The Beatles veti sen jo uskottavammin vereslihalla vuosia aikaisemmin. REO Speedwagon kuulostaa versiossaan Viking Amorellalla rokkiosuutta soittavalta puolalaiselta tanssiorkesterilta.

   Voisiko B-puoli vielä pelastaa levyn. Take Me kuulostaa alkuun lupaavalta. Sävelkulku tuo mieleen The Eaglesin. Kappale on mielenkiintoinen ja ensimmäinen, jonka haluan kuunnella uudestaan. Ei tämä huono ole. Sitten bändi täräyttää ilmoille levyn kamalimman tekeleen. I Need You Tonight on limaisinta 70-luvun teinipoppia. Voi perse! Suurielesesti nimetty Meet Me On the Mountain menee sisään ja tulee ulos, mutta ei jätä suurempia muistijälkiä. Levyn päättää basisti Bruce Hallin tekemä ralli Back on the Road Again. Muuten albumin sävellystyö on jakautunut vokalisti Kevin Croninin ja kitaristi Gary Rickrathin kesken. Päätöskipale lupaa, että tien päälle palataan. Ei tässäkään mitään suurta omaperäisyyttä löydy.

    Nine Lives ei yltänyt odotettuun kaupalliseen menestykseen, enkä toisaalta ihmettele. Yhtye tuntuu olevan hukassa linjansa suhteen. Levyn kahden ensimmäisen biisin linjaa olisi tullut vetää koko levy läpi. Albumista olisi voinut tällöin muodostua toimiva kokonaisuus. Nyt sohitaan vähän joka suuntaan osumatta kunnolla mihinkään. Seuraavalla levyllään Hi Infidelity (1980) REO-muusikot päättivät palata yhtyeeksi, jota amerikkaiset anopit ja vävypojat voivat kuunnella yhdessä kenenkään närkästymättä. Se kannatti. Levystä muodostui yhtyeen suurin täysosuma. Se myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta. On pakko myöntää, ettei REO Speedwagon ole minun musaani. Miljoonat muut tykkäävät. Taidan mennä huuhtelemaan korvat Slayerillä.