Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Norum. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Norum. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. marraskuuta 2018

DON DOKKEN - UP FROM THE ASHES (1990)


Koska tulin eilen sivulauseessa murjoneeksi Don Dokkenia ja hänen vuonna 1990 julkaisemaa soololevyään samalla kehuen George Lynchin Lynch Mobin samana vuonna ilmestynyttä Wicked Sensation -levyä, on tietysti reilua antaa uusi mahdollisuus myös tälle levylle. Ja etenkin, kun ovikelloani soitti viime yönä puoli neljän aikaan itse Don Dokken vaatien selitystä teolleni. Olimmehan olleet niin hyviä kavereita, lähes kuin ystäviä, 80-luvulla. Pitäähän vanhalle kaverille siis antaa uusi mahdollisuus.

   Donin vuonna 1990 kasaamaa yhtyettä voi pitää suorastaan superbändinä. Pitkän linjan tunnettuja hard rock -muusikoita kaikki. Nimiä John Norum, Peter Baltes, Mikkey Dee ei tarvitse vähänkin tähän musiikkigenreen vihkiytyneille erikseen esitellä. Eikä täysin nimetön ollut yhtyeen toinen kitaristikaan. Billy White oli luonut kannuksensa jenkkiläisen Watchtower -yhtyeen riveissä. Tällä miehistöllä etukäteen ajatellen Up From The Ashesistä olisi pitänyt tulla silkkaa timangia.

   Levy alkaa lupaavasti. Avausraita Crash 'N Burn on mukavasti rullaava kipale, jossa varsinkin kitaristit nousevat merkittävään rooliin. Molemmat keppimiehet ovat osallistuneet myös aktiivisesti albumin sävellystyöhön tietysti yhdessä maestro Dokkenin johdolla. Myös toisena tuleva 1000 Miles Away on varsin mukavaa kuunneltavaa. Hetken alan jo epäillä, olenko tuominnut tämän levyn aikoinaan unohdukseen liian vähillä kuuntelukerroilla ymmärtämättä kuinka paljon työtä ja tuskaa tämänkin taideteoksen tekemiseen on tarvittu. Kaksi seuraavaa kappaletta valitettavasti ampuvat alas moiset haaveet ja unelmat suoraan Idon posliiniseen pönttöön. When Some Nights ja Forever ovat täysin turhia tusinabiisejä, joista ei minuutti kuulemisen jälkeen ole muistisssa enää mitään. Levyn ongelmaksi muodostuu myös eittämättä Don Dokkenin historia. Tätä vertaa väkisinkin Dokken-levyhin, eikä siinä vertailussa tämä tekele valitettavasti pärjää. Living A Lie muistuttaa kyllä kivasti mister Dokkenin entisen yhtyeen meininkiä, mutta ei sekään yllä In My Dreamsin tai Tooth and Nailin kaltaisten klassikoiden rinnalle.

   Levyn ongelma on myös ohut tuotanto. Don Dokken on ollut itse vääntelemässä miksauspöydän nappuloita ja saanut luotua jotenkin munakokkelittoman ja haljakan äänimaailman läpi levyn. Mikkey Deen kaltaista voimasoittajaa ei ole osattu hyödyntää miehen taitojen tarjoamalla tavalla. Rumpusaundi jää valjuksi kuin lehmän pieru keväisellä pellolla. Levyn parhaimpana puolena pidän kitaristikaksikko Norum/White työskentelyä. Nämäkin herrat olisivat voineet olla vieläkin pitelemättömimpiä, mutta pääsevät onneksi edes hieman väläyttämään osaamistaan.

   A-puolen päättävälle kappaleelle on tekijäksi saatu itse Deep Purple-legenda Glenn Hughes. Herra myös laulaa taustoja kappaleessa. Teos on kuin vuotava Nokian kumisaapas märässä lettosuossa tarpoessa. Hörppää vettä joka askeleella, eikä tunnu yhtään mukavalta. Kääntäessäni levyä b-puolelle alkaa mieleeni hiipiä ajatus siitä, ettei tämä levy ansaitse tämän jälkeen enää yhtä ainutta uutta mahdollisuutta. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, että jonain päivänä tämä tursas alkaisi kuulostaa hyvältä. No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Puolet levystä on vielä kuuntelematta.

   B-puolen loput viisi kappaletta eivät saa hymyä enää huulilleni kirpoamaan, vaikka niiden joukossa on yhtyeen singlenäkin julkaisema Mirror Mirror. Paria kappaletta lukuunottamatta Don Dokkenin Up from The Ashes on kaikilla omistamillani mittareilla ja asteikoilla mitattuna melko mitäänsanomatonta liian kovin odotuksin tehtyä ohutsaundista huttua. Noin kovalla bändillä olisi luullut saavan aikaan stydimpää kamaa. Kuten jo mainitsin Donin riippakivenä tämän levyn suhteen on tietysti oma historiansa Dokken -yhtyeen kanssa. Vertailukohta voi olla epäreilu, mutta vuonna 1990 odotukset vertautuivat väkisinkin Back For The Attack -levyn loistokkuuteen. Sori vaan, Don.