VINCE NEIL - EXPOSED (1993)

 

Vince Neil sai kenkää Mötley Crüesta helmikuussa 1992. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa mister Neil otti vastaan presidentin pestin piskuisessa valtiossa nimeltä Suomi. Tästä voivat kiinnostuneet lukea lisää allekirjoittaneen romaanista nimeltä, Marilynin kiehkura. Mutta jos palataan ns. viralliseen historiaan, joka Vince Neilin kohdalla kulki arvattavia latuja. Mies ryhtyi soolouralle. Kilpailutilanne vanhojen bändikavereiden kanssa oli päivänselvä.

    Mötley Crüe oli alkuvuodesta 1992 jo ehtinyt pyörähtämään studiossa suunnittellen tulevaa levyään. Paineet eivät varmasti olleet ihan pienimmästä päästä, sillä edeltävä albumi, Dr. Feelgood (1989) oli bändin suurin menestys, joka oli yltänyt jopa jenkkien albumilistan ykköseksi. Nikki Sixx, Tommy Lee ja Mick Mars tulivat hyvin pian siihen johtopäätökseen, ettei uuden levyn nauhoituksia voida jatkaa Vince Neilin kanssa ja äänestivät laulajansa ulos yhtyeestä. Neilin korvaajan pestin sai John Corabi, jonka kanssa loput mötikkäukot päättivät jatkaa tulevan albuminsa työstämistä.

   Vuonna 1992 musiikkimaailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Seattle-soundi ja grunge olivat valtaamassa valtavirran ja 80-luvun hard rock -yhtyeille koittivat ankeat oltavat. Vanhoilla meriiteillä ei ollut enää merkitystä ja levy-yhtiöt odottivat ja myös vaativat vanhoja bändejä sopeutumaan tilanteeseen, muuttamaan tyyliään vallitsevan tilanteen mukaiseksi. Iso osa vanhojen ns. tukkaheviyhtyeiden grungeajan levyistä on melko karmeaa kuunneltavaa. Ennen iloisesti bilettämisestä ja rokin riemuista laulaneet yhtyeet yrittivät vääntää vakavalla naamalla alavireistä synkistelykamaa. Ei toiminut juuri koskaan.

 

    Vincen huhtikuussa 1993 ulos pukkaama levy kuulostaa erittäin paljon 80-luvun lopun Mötley Crüeltä. Ainakin minulle se on iso plussa. Levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun, täynnä hyviä biisejä, hyvillä soundeilla. Onnistuneen levyn taustalla on Neilin saamat oikeat yhteistyökumppanit. Ex-Ozzy Osbourne basisti Phil Soussan, joka on muuten myös yhden Ozzyn isoimman hitin takana (Shot In The Dark), oli mukana sävellystyössä. Myös tuohon aikaan terävät sävelkynät omistanut parivaljakko Styxin Tommy Shaw ja Night Rangerin Jack Blades rustasivat levylle kolme biisiä. Shawn ja Bladesin yhteistyö oli poikinut Ted Nugentin kera toimineelle Damn Yankees -yhteelle menestystä ja mammonaa 90-luvun alussa. 

   

    Kaiken kruunasi Neilin kokoonpanon kitaristiksi saapunut Billy Idol -kepittäjä Steve Stevens. Stevensin panos levyllä on merkittävä. Jopa niin merkittävä, että olen kuullut mielipiteitä siitä, että kitaristi onnistuu tuhoamaan tämänkin levyn liiallisella egoilullaan. Olen eri mieltä. Stevensin kitara on välillä toki esillä ylikorostetusti, mutta kaveri on sen verran taitava, että onnistuu täyttämään kitararaidat vauhdikkaalla ja tyylikkäällä soitolla. Steve Stevens kuitenkaan ollut ensisijainen valinta Neilin aisapariksi. Kitaristin paikka oli pedattu Whitesnakesta tutulle Adrian Vandenbergille. Warner Bros. -levy-yhtiö oli kuitenkin sijoittanut Vínce Neilin soolouran aloituspakkaukseen sen verran paljon pätäkkää, että yhtiöllä oli sananvaltaa millaiseen prokkikseen fyrkat kulutettaisiin. Niinpä levy-yhtiön vaatimuksesta kitaristin saappaat jalkaansa veti juurinkin Steve Stevens.  

   Steve Stevens otti pestin vastaan epäonnistuneen yhteistyön päättyessä Michael Monroen kanssa surullisenkuuluisan Jerusalem Slim -projetin myötä. Monroe on vuosikausia jaksanut mollata Stevensiä levynsä pilaamisesta. Ymmärrän pointin siinä mielessä, ettei levystä tullut Micheal Monroen haluaman kaltaista. Jerusalem Slim on kuitenkin mielestäni hyvä levy. Se on Michael Monroe -levyistä lähinnä hevilevyä ja voin ymmärtää, ettei se ollut Monroen tarkoitus. Mutta jos hommaat levylle kitaraan Steve Stevensin ja tuottajaksi Michael Wagenerin, mitä voit odottaa. Heviä! Ei luulisi olevan suuri yllätys. Mutta jos palataan Vincen levyyn, niin taitava kaveri istui myös tuottajan pallille. Ron Nevison sai aikaan soundit, jotka vielä vuonna 1992 olivat iloista hard rockin riemua, eikä mitään flanellipaitasynkistelyä.

 

 

   Levy on vahva kokonaisuus alausta loppuun. Ja muutamassa biisissä, Lookin In Her Eyes, Sister Of Pain ja You're Invited (But Your Friend Can't Come), on selkeää hittiainesta. Levy nousi ilmestyessään Jenkkien Billboardin albumilistalla sijalle 13. Ei aivan huono saavutus sekään. Surullista sen sijaan on se, että tämä onkin Vince Neilin soolouran ainoa kelvollinen tekele. Levy on suurta rockjuhlaa alusta loppuun. Sääli, ettei Vince Neil itse tunnu arvostavan tätä soolouransa ainoaa valopilkkua. Liian harvoin levyltä päätyy herran settilistaan yhtään mitään. Sen sijaan mies vetää vuodesta toiseen soolkeikoillaan Mötley-klassikoita. Kenties se on itseluottamuksen puutetta tai pelkästään laiskuutta. Mene ja tiedä.

 

 

 

 

 

 

 

    

MÖTLEY CRÜE - THEATRE OF PAIN (1985)

Usein puhuttaessa Mötley Crüen levyistä kehutaan Shout at the Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) bändin parhaimmiksi tuotoksiksi. Olen samaa mieltä, näin ehdotomasti on. Mutta samaan lauseeseen haukutaan sekä Theatre of Pain (1985) että Girls, Girls, Girls (1987) kehnoiksi tekeleiksi muutamia biisejä lukuunottamatta. Tästä en enää olekaan samaa mieltä. Pidän molempia albumeja vahvoina kokonaisuuksina. Se että bändi jopa itse vähättelee näiden levyjensä arvoa liittyy ehkä enemmän herrojen sisäisiin ristiriitoihin ja muistoihin, jotka eivät ole niin ruusuisia tuolta kovin sekavalta aikakaudelta.

   Päihteet ovat kautta rockin historian olleet stimuloiva voima. En tahdo puolustella enkä ihannoida huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta useasti kone tarvitsee bensiiniä pysyäkseen käynnissä. Mötley Crüen moottori ja liikkeellä pitänyt hahmo on aina ollut Nikki Sixx. Suurin osa, lähes kaikki, sävellystyöstä on ollut Sixxin hartioilla. Sixx on myös se bändistä, joka sukelsi kaikkein syvimmälle päihteiden sekaan. Toisaalta Nikki Sixx tahtoo tänä päivänäkin raittiina korostaa ja alleviivata huuruista menneisyyttään. Monien mielestä se on pelkkä julkisuustemppu, jossa mies liioittelee 80-luvun tapahtumia ja tekee sillä vain fyrkkaa. Voi olla. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet langenneet enkelit enemmän kuin virheettömät kaverit. Mutta se on tosiasia, että Nikki Sixx on pitänyt lankoja käsissä, kun puhutaan bändin suurista suuntaviivoista. Siitä mihin kaikki lopulta yksinkertaisesti perustuu. Musiikkiin ja hyviin biiseihin. Crüen kaltaista yhtyettä on helppo syyttää pelkäksi kuplaksi, mutta pelkkiä kuplia on musiikkibisnekseen yrittänyt kautta aikojen, eikä niistä yksikään ole tehnyt yhtä pitkää uraa kuin Mötley Crüe. Eli nyt ei puhuta ulkonäöstä, ei sekoilusta, ei naisseikkailuista, eikä edes siitä surullisenkuuluisasta kolarista. Nyt puhutaan musiikista.
  
   Theatre of Painiltä nostetaan aina esiin kaksi kappaletta. Home Sweet Home ja alunperin Brownsville Station -yhtyeen vuonna 1973 julkaisema Smokin`in the Boys Room. Omasta mielestäni on osoittanut suurta itseluottamuksen puutetta ladata levyn ensimmäiseksi sinkuksi cover-biisi. Lähes aina, kun mikä tahansa bändi julkaisee levyn ja sen eka nosto sinkuksi on cover, pitää hälytyskellojen soida. Levy-yhtiön sedät ja tädit ovat usein moisen takana, koska tarvitaan hitti. Ilman hittiä ei ole mitään. Theatre Of Painin kohdalla Smokin´in the Boys Room toimi odotetusti, mutta onhan se nyt aika tylsää. Kappale oli Vince Neilille tuttu jo ennen Mötleytä hänen laulaessaan Rock Candy -yhtyeessä. Biisi sinänsä on ihan kelpo ralli ja Mötley Crüe tekee siitä omansa, mutta silti. Levy myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa eli kyllä ne levy-yhtiön tyypit toimivat oikein. Turha minun on täällä nillittää. Toinen sinkku oli tietysti yksi bändin kautta aikojen isoimmasta biisistä. Home Sweet Home on tänä päivänä ajaton klassikko ja mega-balladi, jonka tunnistavat nekin, jotka eivät edes tiedä yhtyettä nimeltä Mötley Crüe.

    Hieman ehkä yllättäenkin levyltä löytyy hyppysellinen bluesmaista sävytystä. Mutta tyylikkäästi vain se pieni tujaus. Kyllä tämä kelpo hard rockia on, party-musaa, eikä mitään woke up this morning -parkumista. Levyn avaavaa City Boy Bluesia pidin nuorempana hieman nössönä ja liian hitaana kappaleena avaamaan rajua rock-levyä. Tänä päivänä pidän kappaleesta erittäin paljon. Kertooko se sitten, että tämä on aikuisempaan makuun tehty levy kuin edeltajänsä Shout at the Devil (1983)? Tuskinpa, taitaa kertoa enemmän allekirjoittaneen keskenkasvuisuudesta :).

   Kolmantena raitana tärähtävä Louder Than Hell on levyn parhaimmistoa ja älpyn raskainta kamaa. Vaikka yhtye hieman linjaansa tällä levyllä aina imagoaan myöten onkin keventänyt, lyö Louder Than Hell luun kurkkuun. Kappale on sukua Shout at the Devilin aikaiselle Crüelle. Alkujaan se oli jo demotettu kyseiselle levylle nimellä Hotter Than Hell, joten sukulaisuussuhde selittyy sillä.  Seuraava raita Keep Your Eye on the Money viittaa sanoituksessaan albumin nimeen: "Comedy and tragedy / Entertainment or death / Like sister morphine / Hooked on her game / Time to place your bets". Tykkiraita. Jos minä olisin saanut sen ekan sinkun valita, niin se olisi ollut juuri tämä. Se on myös levyn kanteen liittyvä punainen lanka -biisi. Kappale, jonka voi kuvitella olleen Sixxin kehys ja viite koko albumille.

  
    B-puolen avaa oma ehdoton suosikkini Tonight (We Need A Lover). Mick Marsin riffittely on yksinkertaisuudessaan nerokasta. Yksinkertaisuus on tässä ylistävä kehu, joka osoittaa ajatonta tyylitajua. Muistan nuoruudestani Suosikki-lehdestä lukeneeni kuinka Mick Marsia pidettiin hevirokin huonoimpana kitaristina. Jos tämä oli Suosikin keksimä titteli, niin paljon ei ole varaa lehdellä, joka ei todellakaan tarkistanut faktoja kirjoittaessaan juttuja. Mick Mars on yksi hard rockin kovimpia keppimiehiä.  Use it or Lose it on menevämpi ja rouheampi tykki, joka saa jalan vipattamaan. Ainoa miinus lyriikan jo ehkä lievään tylsyyteen asti menevästä jankkaamisesta kertsissä. Louder Than Hellille sukua oleva Save Our Souls laskee tempoa ja kahlaa asteen syvemmissä vesissä. Sen jälkeen tärähtää Raise Your Hands to Rock. Lupaaava alku kappaleessa hiipuu lopulta tylsään kertsiin. Lievä vasemmalla kädellä säveltämisen tuntu tässä kyllä on. Kapple on täytetty rockin kliseillä ja saa sen tuntumaan hieman tylsältä. Levyn päättävä Fight for Your Rights on taas toimiva viisu ja nostaa mukavasti hieman jo pariin edellisen kappaleen aikan lässähtänyttä tunnelmaa. Tommy Leen kannuttaminen niin tässä kuin läpi koko levyn on ihailtavaa. Uskomaton kaveri, jonka vaikutus näkyy tänä päivänä monissa genren soittajissa. Miettikääpä nyt vaikka Jussi 69:n meininkiä. Keneltäköhän herra on suurimmat vaikutteensa ottanut? Tommy Lee on varmasti sen listan kärkipäässä.

 

   Theatre of Pain on hyvä levy. Ei täydellinen. Siitä kuuluu läpi yhtyeen kohtaamat vaikeudet ja jopa jossain määrin leipääntyminen koko hommaan. Mutta albumi nousee kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi ja huomattavasti mainettaan paremmaksi. Se, että olen kasvanut näin kappaleiden tahdissa, vaikuttaa omaan päättelykykyyni. Näihin liittyvät muistot tekevät lauluista ikimuistoisia ja unohtumattomia. Hyvä että sellaisia lauluja on olemassa. Niitä maailma tarvitsee.