Usein puhuttaessa Mötley Crüen levyistä kehutaan Shout at the Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) bändin parhaimmiksi tuotoksiksi. Olen samaa mieltä, näin ehdotomasti on. Mutta samaan lauseeseen haukutaan sekä Theatre of Pain (1985) että Girls, Girls, Girls (1987) kehnoiksi tekeleiksi muutamia biisejä lukuunottamatta. Tästä en enää olekaan samaa mieltä. Pidän molempia albumeja vahvoina kokonaisuuksina. Se että bändi jopa itse vähättelee näiden levyjensä arvoa liittyy ehkä enemmän herrojen sisäisiin ristiriitoihin ja muistoihin, jotka eivät ole niin ruusuisia tuolta kovin sekavalta aikakaudelta.
Päihteet ovat kautta rockin historian olleet stimuloiva voima. En tahdo puolustella enkä ihannoida huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta useasti kone tarvitsee bensiiniä pysyäkseen käynnissä. Mötley Crüen moottori ja liikkeellä pitänyt hahmo on aina ollut Nikki Sixx. Suurin osa, lähes kaikki, sävellystyöstä on ollut Sixxin hartioilla. Sixx on myös se bändistä, joka sukelsi kaikkein syvimmälle päihteiden sekaan. Toisaalta Nikki Sixx tahtoo tänä päivänäkin raittiina korostaa ja alleviivata huuruista menneisyyttään. Monien mielestä se on pelkkä julkisuustemppu, jossa mies liioittelee 80-luvun tapahtumia ja tekee sillä vain fyrkkaa. Voi olla. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet langenneet enkelit enemmän kuin virheettömät kaverit. Mutta se on tosiasia, että Nikki Sixx on pitänyt lankoja käsissä, kun puhutaan bändin suurista suuntaviivoista. Siitä mihin kaikki lopulta yksinkertaisesti perustuu. Musiikkiin ja hyviin biiseihin. Crüen kaltaista yhtyettä on helppo syyttää pelkäksi kuplaksi, mutta pelkkiä kuplia on musiikkibisnekseen yrittänyt kautta aikojen, eikä niistä yksikään ole tehnyt yhtä pitkää uraa kuin Mötley Crüe. Eli nyt ei puhuta ulkonäöstä, ei sekoilusta, ei naisseikkailuista, eikä edes siitä surullisenkuuluisasta kolarista. Nyt puhutaan musiikista.
Theatre of Painiltä nostetaan aina esiin kaksi kappaletta. Home Sweet Home ja alunperin Brownsville Station -yhtyeen vuonna 1973 julkaisema Smokin`in the Boys Room. Omasta mielestäni on osoittanut suurta itseluottamuksen puutetta ladata levyn ensimmäiseksi sinkuksi cover-biisi. Lähes aina, kun mikä tahansa bändi julkaisee levyn ja sen eka nosto sinkuksi on cover, pitää hälytyskellojen soida. Levy-yhtiön sedät ja tädit ovat usein moisen takana, koska tarvitaan hitti. Ilman hittiä ei ole mitään. Theatre Of Painin kohdalla Smokin´in the Boys Room toimi odotetusti, mutta onhan se nyt aika tylsää. Kappale oli Vince Neilille tuttu jo ennen Mötleytä hänen laulaessaan Rock Candy -yhtyeessä. Biisi sinänsä on ihan kelpo ralli ja Mötley Crüe tekee siitä omansa, mutta silti. Levy myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa eli kyllä ne levy-yhtiön tyypit toimivat oikein. Turha minun on täällä nillittää. Toinen sinkku oli tietysti yksi bändin kautta aikojen isoimmasta biisistä. Home Sweet Home on tänä päivänä ajaton klassikko ja mega-balladi, jonka tunnistavat nekin, jotka eivät edes tiedä yhtyettä nimeltä Mötley Crüe.
Hieman ehkä yllättäenkin levyltä löytyy hyppysellinen bluesmaista sävytystä. Mutta tyylikkäästi vain se pieni tujaus. Kyllä tämä kelpo hard rockia on, party-musaa, eikä mitään woke up this morning -parkumista. Levyn avaavaa City Boy Bluesia pidin nuorempana hieman nössönä ja liian hitaana kappaleena avaamaan rajua rock-levyä. Tänä päivänä pidän kappaleesta erittäin paljon. Kertooko se sitten, että tämä on aikuisempaan makuun tehty levy kuin edeltajänsä Shout at the Devil (1983)? Tuskinpa, taitaa kertoa enemmän allekirjoittaneen keskenkasvuisuudesta :).
Kolmantena raitana tärähtävä Louder Than Hell on levyn parhaimmistoa ja älpyn raskainta kamaa. Vaikka yhtye hieman linjaansa tällä levyllä aina imagoaan myöten onkin keventänyt, lyö Louder Than Hell luun kurkkuun. Kappale on sukua Shout at the Devilin aikaiselle Crüelle. Alkujaan se oli jo demotettu kyseiselle levylle nimellä Hotter Than Hell, joten sukulaisuussuhde selittyy sillä. Seuraava raita Keep Your Eye on the Money viittaa sanoituksessaan albumin nimeen: "Comedy and tragedy / Entertainment or death / Like sister morphine / Hooked on her game / Time to place your bets". Tykkiraita. Jos minä olisin saanut sen ekan sinkun valita, niin se olisi ollut juuri tämä. Se on myös levyn kanteen liittyvä punainen lanka -biisi. Kappale, jonka voi kuvitella olleen Sixxin kehys ja viite koko albumille.
B-puolen avaa oma ehdoton suosikkini Tonight (We Need A Lover). Mick Marsin riffittely on yksinkertaisuudessaan nerokasta. Yksinkertaisuus on tässä ylistävä kehu, joka osoittaa ajatonta tyylitajua. Muistan nuoruudestani Suosikki-lehdestä lukeneeni kuinka Mick Marsia pidettiin hevirokin huonoimpana kitaristina. Jos tämä oli Suosikin keksimä titteli, niin paljon ei ole varaa lehdellä, joka ei todellakaan tarkistanut faktoja kirjoittaessaan juttuja. Mick Mars on yksi hard rockin kovimpia keppimiehiä. Use it or Lose it on menevämpi ja rouheampi tykki, joka saa jalan vipattamaan. Ainoa miinus lyriikan jo ehkä lievään tylsyyteen asti menevästä jankkaamisesta kertsissä. Louder Than Hellille sukua oleva Save Our Souls laskee tempoa ja kahlaa asteen syvemmissä vesissä. Sen jälkeen tärähtää Raise Your Hands to Rock. Lupaaava alku kappaleessa hiipuu lopulta tylsään kertsiin. Lievä vasemmalla kädellä säveltämisen tuntu tässä kyllä on. Kapple on täytetty rockin kliseillä ja saa sen tuntumaan hieman tylsältä. Levyn päättävä Fight for Your Rights on taas toimiva viisu ja nostaa mukavasti hieman jo pariin edellisen kappaleen aikan lässähtänyttä tunnelmaa. Tommy Leen kannuttaminen niin tässä kuin läpi koko levyn on ihailtavaa. Uskomaton kaveri, jonka vaikutus näkyy tänä päivänä monissa genren soittajissa. Miettikääpä nyt vaikka Jussi 69:n meininkiä. Keneltäköhän herra on suurimmat vaikutteensa ottanut? Tommy Lee on varmasti sen listan kärkipäässä.
Theatre of Pain on hyvä levy. Ei täydellinen. Siitä kuuluu läpi yhtyeen kohtaamat vaikeudet ja jopa jossain määrin leipääntyminen koko hommaan. Mutta albumi nousee kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi ja huomattavasti mainettaan paremmaksi. Se, että olen kasvanut näin kappaleiden tahdissa, vaikuttaa omaan päättelykykyyni. Näihin liittyvät muistot tekevät lauluista ikimuistoisia ja unohtumattomia. Hyvä että sellaisia lauluja on olemassa. Niitä maailma tarvitsee.
