LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)

Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.

 

    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.

 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)

     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!

BITCH - BE MY SLAVE (1983)

Brian Slagelia on kiittäminen melkoisesta pioneerityöstä metallimusiikin parissa. Kyseisen herran vuonna 1982 perustama levy-yhtiö Metal Blade Records potkaisi  80-luvulla monen tänä päivänä erittäin tunnetun orkesterin levytysuran alulle. Metallica, Slayer, Mercyful Fate, Lizzy Borden vain muutamia mainitakseni pääsivät Brian Slagelin avustuksella esille metallimusiikin kentällä. Metal Blade Recordsin siipien suojaan pääsi myös Los Angelesista kotoisin oleva Bitch-yhtye. Yhtyeen imago rakentui sadomasokistiseen esintymiseen, jossa vokalisti Betsy nöyryytti miespuolista orjaa ruoskien, pantojen ja kettinkien kanssa. Varmasti hurjaa ja seksististä neljätoistavuotiaiden pojankloppien mielestä, mutta tänä päivänä 47-vuotiaana taidan olla liian vanha rokkaamaan tämän tahtiin. Sen verran kuraa tämä musiikillisesti on.

  Levy-yhtiössä on selvästi kyllä mietitty yhtyeen imagoa perusteellisesti. Levyn kannethan ovat varsin tyyliin sopivat Betsy-julisteineen päivineen. Mutta siihen se sitten tysssähtääkin. Ensimmäisenä kiusaa tajuttoman paskat soundit.  Sisäpussin tekstitkin paljastavat saman asian. Kannen valokuvaaja mainitaan ensimmäisenä ja isoimmalla fontilla. Rujous ja karuus toki korostavat tietyllä tapaa rankkuutta ja autenttisuutta, mutta korville se on melkoista tuskaa, varsinkin kun vokalisti Betsy ei laulajana lopulta ole kovinkaan kummoinen, vaikka tietyllä tapaa viehättävän alarekisterin omaakin.

 

 

   Sanoitukset ovat sitten ihan omaa luokkaansa. En odotakaan tällaiselta yhtyeeltä mitään Nobel-tason lyriikkaa, mutta mitäpä sanotte tästä kappaleessa Heavy Metal Breakdown: "Guitar is slashing my ears, it hurts so bad I´m in tears." tai tästä laulussa nimeltä World War III: The sky is grey, the earth is black. Hold on, here comes the next attack." Melko kiusallista kuunneltavaa.

   Seksiä ja väkivaltaa tihkuvan imagonsa johdosta bändi joutui Tipper Goren johtaman Parents Music Resource Centerin eli PMRC:n hampaisiin...tai voidaan sanoa että pääsi. Lähes jokainen Tipper Goren varoituslistalle päässyt yhtye hyötyi julkisuudesta myynnillisesti. Bitch jopa kiittää toisen albuminsa The Bitch is Back (1987) kansitekstissä rouva Gorea erityisesti kaikesta saamastaan julkisuudesta.

 

   Mutta onko minustakin tullut Tipper Goren kaltainen moraalinvartija, joka ei enää ymmärrä tätäkään yhtyettä muuna kuin kuuloelimiä rapauttavana mökänä? Eihän toki. Tämä vain on niin huonosti tehtyä.  Levyn tuottajana on häärinyt itse Brian Slagel, aloittelevan levy-yhtiön oma pomo, joka ei oikeasti ehkä tiennyt mistä napista tulee sitä kuuluisaa Remun doblyä. Siitä ei ole ennenkään seurannut mitään hyvää, kun levy-yhtiön pomo on itse vastannut albumin soundeista. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart tuotti rahapulassa itse Kissin Dressed To Kill (1975) -levyn, ja sen ohuempaa äänimaailmaa tuskin olisi vonut saada kukaan muu aikaan. Metal Bladen kohdallakin kyse on varmasti ollut rahasta. Hyvät tuottajat eivät ole ihan halpoja kavereita, varsinkaan tuolla Amerikan maassa.

   Jos levy-yhtiöllä ja bändillä on ollut aikaa miettiä ulkoisia seikkoja näinkin paljon ja panostaa rahaa kuvaussessioihin, olisi voinut kuvitella, että myös oli haluttu tehdä hyvää jälkeä. Ja jos haluttaan kökköys kuitata huumorilla, niin siihenkin yhtye on liian puusilmäinen ja tosikkomainen. GWAR on hauska yhtye vetäessään kaiken överiksi, mutta Bitch on esikoislevylläään valitettavasti vain huono. Erinäisten riitojen johdosta manageriportaan kanssa Bitchin kakkoslevy ilmestyi vasta noin neljä vuotta esikoisen jälkeen, The Bitch is Back (1987). Neljä vuotta oli levytysrintamalla 80-luvulla ikuisuus. Muistellaanpa vaikka Def Leppardia, jonka jäsenet painattivat itselleen Don´t ask -paidat kyllästyttyään vastaamaan kyselyihin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) välissä. Bitchille tauko teki terää, jos vertaa kakkosalbumia esikoistekeleeseen. Sen on jo paljon ja lupaavampi teos kuin tämä edeltäjänsä.