Molly Hatchet on aina ollut se vähemmän huomiota saanut Lynyrd Skynyrdin pikkuveli. Toki täytyy myöntää, että vaikka Molly on jäänytkin usein Lynärien varjoon jä perässähiihtäjäksi, ei yhtyeen meriittejä ja saavutuksia voi käydä kieltämään. Bändin kolme ensimmäistälevyä Molly Hatchet (1978), Flirtin' with Disaster (1979) and Beatin' the Odds (1980) olivat jokainen melkoisia myyntimestyksiä yltäen kulta- ja platinamyynteihin oikeuttaviin lukuihin Yhdysvalloissa.
Oma lukunsa ovat yhtyeen levyjen kannet, jotka saattavat hieman virheellisesti saattavat luulotella kyseessä olevan Manowar-tyylinen heavypumppu. Mitä vielä! Molly Hatchet on syvää etelän soundia puhtaimmillaan. Siitä kuinka paljon bändi on velkaa tyylistään esim. edellä mainitulle Lynyrd Skynyrdille, voi väitellä. Uskon kuitenkin vakaasti Molly Hatchetin olevan aito juttu ja oman tiensä kulkija.Totta kai ajallisesti bändi tallasi Lynyrdin jäljissä. Ilmestyihän ns. viimeinen alkupään Lynyrd Skynyrdin levy, Street Survivors, vuonna 1977 ja Mollyn esikoinen seuraavana vuonna 1978.
Nyt kuuntelussa oleva Lightning Strikes Twice on kelpo levy. Southern rock yhdistettynä 80-luvun hard rock soundeihin miellyttää ainakin omaa korvaani. Biisimateriaali on vahvaa kautta linjan. Ehkä hieman outo biisikin on mukana. Paul Stanleyn, Desmond Childin ja Holly Knightin kynäilemä kasarijollotus Hide Your Heart. Hide Your Heart on siitä erikoinen kappale, että sen levyttivät samanaikaisesti useat eri artistit. Kiss itse, Ace Frehley, Bonnie Tyler, Robin Beck sekä Molly Hatchet. Kappaleessa on hittihakuisuutta vaikka muille jakaa, mutta kenenkään levyttämästä versiosta ei muodostunut niin sanotusti jättihittiä. Tiedä sitten kärsikö kipale, kun sitä joka tuutista yritettiin tarjota. Ensimmäisenä sen julkaisi Bonnie Tyler, joten virallisesti voidaan puhua muiden koveroineen Bonnien biisin. Todellisuudessa biisin tunnetuin versio lienee Kissin itsensä levyttämä.
Lightning Strikes Twice on hyvän mielen rokkilevy. Se pistää sukat pyörimään jaloissa ja lantion vatkaamaan kuin Moulinex. Valitettavasti myyntiluvut eivät Capitolin levy-yhtiötä miellyttäneet ja bändi potkaistiin pihalle. Sinkkulohkaisu There Goes The Neighbourhood nousi toki listoille, mutta kaukana menneisyydessä olivat miljoonamyyntien päivät.
Vuonna 1990 bändi hajosi ja miehet lähtivät kuka minnekin. Epic-levy-yhtiö julkaisi samaisena vuonna 1990 Greatest Hits -albumin, joka myi kuitenkin kultalevyyn oikeuttavan määrän eli vanhat hitit kiinnostivat edelleen ostavaa levykansaa. Tuo samainen Greatest Hits on muuten myös oma ensitutustumiseni bändiin. Jos Molly Hatchet ei ole tuttua kauraa, kannattaa maistaa. Hieno yhtye, hyvää musaa.
Aerosmith ja Kiss olivat 1970-luvun puolivälissä Yhdysvaltain menestyneimmät rock-yhtyeet. Siinä missä Kiss oli toiselta galaksilta kotoisin oleva rockteatteri Aerosmith ihastutti miljoonia maanläheisemmän kitaravetoisen hardrokin ystäviä albumeillaan Toys in the Attic ja Rocks! Levyt, jotka tänä päivänäkin kuuluvat jokaisen rockmusiikkia harrastavan sukankuluttajan levyhyllyyn kuin nenä päähän. Aerosmith oli aidosti vaarallinen yhtye. Se eli kuten lauloi. Sex, drugs & rock´n´roll -klisee kiteytyi 70-luvun Aerosmithiin ja varsinkin sen nokkamiehiin Steven Tyleriin ja Joe Perryyn. Mitään sydänystäviä herrat eivät keskenään koskaan ole olleet. Mutta miettikää vaikka parivaljakoita Lennon/McCartney, Jagger/Richards, Blackmore/Gillan tai McCoy/Monroe. Yhdessä nämä gentlemannit ovat onnistuneet luomaan rockhistoriaan useita klassikoita, mutta ilman toista eivät niinkään. Sama pätee Perryyn ja Tyleriin. Vastavoimat täydentävät toisiaan ja iso ego tarvitsee viereensä, jonkun joka kykenee sanomaan asiat päin näköä. Jos palvotulla miljonäärimuusikolla on ympärillään vain persettä nuolevia lakeijoita, homma menee yleensä metsään ja rytinällä.
1970-luvun loppuun mennessä Aerosmith oli ajautunut tilanteeseen, jossa pitkät kiertueet ja huumehöyryinen elämäntyylin johtivat lopulta siihen, että Perry lähti bändistä ovet paukkuen ja hyvin pian myös toinen kitaristi Whitford jätti laivan. Tyler jatkoi Aerosmithin luotsaamista uusien kitaristien kanssa saaden vuonna 1982 kasaan albumin Rock in a Hard Place. Levyn saama kritiikki ei ollut kovin kaunista luettavaa, mutta mitenkään läpeensä mätä albumi ei kuitenkaan ole. Albumi myi kultalevyn oikeuttavan määrän, mikä oli tietysti pettymys platinakantaan tottuneelle Tylerille. Levyltä löytyvät omat huippunsa, mutta bändiin tutustumista ei kannata tästä levystä aloittaa. Levyä seuranneen kiertueen aikana Tylerin päihteiden käyttö riistäytyi käsistä aiheuttaen monesti keikan keskeytymisen laulajan heikon kondiksen vuoksi. Sen paremmin ei pyyhkinyt Joe Perryllä, joka oli pistänyt pystyyn oman Joe Perry Procject-yhtyeen. Tosin vain ja ainoastaan rahoittaakseen sillä tienaamillaan taaloilla huumeiden käyttönsä.
Vuonna 1984 alkuperäinen Aerosmith-miehistö oli valmis istumaan samaan keikkabussiin ja unohtomaan menneet. Bändi aloitti Back in the Saddle-tourin ja sai solmittua levydiilin Geffen recordsin kanssa. Studiossa syntyi kovin odotuksin comeback-lätty Done With Mirrors, joka osoittautui pettymykseksi. Levyyn kohdistetut odotukset eivät täyttyneet. Levyltä irroitettu single Let the Music Do the Talking oli sekin uudelleenlämmitys vanhasta Joe Perry Projectin biisistä. Bändin uusi manageri TimCollins sekä Geffenin edusmies John Kalodner vaativat tuntuvia muutoksia ennen seuraavan levyn tekoa. Tyler passitettiin katkolle ja seuraavalle levylle hankittiin ulkopuolisia biisinkirjoittajia kuten Desmond Child, Jim Vallance ja Holly Knight. Molemmat ratkaisuja, joiden avulla Aerosmith ryhtyi tekemään levyä, josta tuli lopulta yksi sen uran parhaista.
Permanent Vacation ilmestyi syyskuussa vuonna 1987 ja myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kipaletta muodostuen bändin siihen astisen uran isoimmaksi menestykseksi. John Kalodner oli palkannut levyn tuottajaksi Bruce Fairbainin, joka onnistui puristamaan bändistä nauhalle parhaan tuloksen. Steven Tyler on myöhemmin omassa elämäkertakirjassaan muistelut, että ulkopuoliset biisintekijät onnistuivat melko pitkälle pilaamaan hänen ajatuksensa ja ideansa kappaleista ja siitä millaisia niiden tulisi olla. Saanen olla erimieltä herran ja hidalgon kanssa tästä asiasta. Ilman näitä bändin ulkopuolelta tulleita kynänikkareita, bändi olisi varmasti onnistunut luomaan toisen Done With Mirrorsin kaltaisen tekeleen. Sen verran on tullut kuunneltua biisien aluperäisiä demoja, että ihan hyvä jotta terve järki on löydetty edes jostain.
Levyltä julkaistiin kolme singleä. Dude (looks like a Lady), Angel ja Rag Doll, jotka lienevät tuttuja vähänkin 80-luvun lopulla MTV-musiikkikanavaa seuranneille. Sen verran tiuhaan videot siellä pyörivät. Geffen siis todella panosti albumiin, mikä näkyi myös myynneissä. Parhaiten menestyi Tylerin ja Desmond Childin kanssa väsäämä mahtiballadi Angel, joka kipusi Billboardin singlelistalle niinkin korkealle kuin sijalle kolme ollen Aerosmithin menestynein single ikuna aina siihen asti kunnes I Dont Want to Miss a Thing nousisi ykköspallille.
Itse muistan tilanneeni levyn Fazerin musiikkikerhosta. Aerosmith ei ollut entuudestaan kovinkaan tuttu yhtye. Yhtään levyä en omistanut ennen Permanentia, mutta sen jälkeen hommasin kaikki. Levyn avaava Heart´s Done Time ei vielä räjäyttänyt pankkia. Se oli lähinnä jotenkin nuhjuinen veto levyn ekaksi kappaleeksi, jonka kuuluisi potkia kulkuset kurkkuun. Heart´s ei sitä tee, mutta loppu levy kylläkin. Toisena tuleva Magic Touch on aina ollut levyn suosikkejani ja jotenkin kadonnut ja hieman unohdettu Aero-helmi, vaikka bändi kiertueilla tätäkin on veivannut. Silti se on jäänyt levyn videohittien varjoon ja aivan syyttä suotta. Aivan pirun kova rokkiviisu!
Levyä voisi pitää tyylillisesti sillisalaattina, mutta ei. Kaikki erilaiset biisit täydentävät toisiaan ja tekevät levystä monipuolisen kokonaisuuden. Kun kuulin ensimmäisen kerran Hangman Juryn olin kalikalla päähän kolautettu: "Mitä hemmettiä tää on?" Tyler huuliharppuineen ja kaikki se "whoa boy,dontcha line the track-a-lack-a" Uskomattoman hienoa. Kappaleessa kiteytyy bändin bluesvaikutteet ja juuret, joita se lainaa vanhojen bluesäijien Taj Majalin ja Lead Bellyn musisoinnista ja vieläpä tyylillä tai sitten ei...vanhoja blues-ukkoja ei mainita biisintekijöinä ja mahtoiko heille juuri rahallista korvaustakaan valua, koska Lead Bellyn kuolinpesä haastoi Aerosmithin myöhemmin oikeuteen. Laina on selvä, mutta molemmat biisit siitä huolimatta hienoja ja tuskin tietäisin kuka on Lead Belly ellen olisi kuullut Hangman Jurya.
Levyn päättää tyylillä instrumentaali The Movie, jota totta puhuakseni ilmankin voisi elää. Mutta sitä edeltävä Beatles-coveri I'm Down vetää tekarit suusta. Erittäin tyylillä löydetty biisi, jos puhutaan Beatlesista. Kun 80-luvulla joka toinen artisti coveroi Helter Skelterin, niin Aero-pojat löysivät ei niin jokapäiväisen Beetle-iskun ja tekivät siistä alkuperäistä paremman. Aiemminhan Aerosmith oli tehnyt saman käsittelyn Come Togetherille.
