JUDAS PRIEST - INVINCIBLE SHIELD (2024)

Muutama varoituksen sana. Tästä ei tule tyypillistä arvostelua. Heti alkuun totean, että Judas Priestin uusi levy on parasta tämän päivän heavy metal -musiikkia. Siitä ei ole epäilystäkään. Tätä levyä on hehkutettu joka paikassa läpeensä. Minulla ei ole siihen poikkipuolista sanaa sanottavana. Sen sijaan haluan kurkottaa katseeni yhtiöön nimeltä Judas Priest ja siihen miten se kohtelee työntekijöitään. Onko Judas Priest alaisiaan kunnioittava yritys, jonka johto tietää mitä tekee? Vai onko bändi malliesimerkki samankaltaisesta firmasta, jollaiseksi Petteri Orpon hallitus haluaa ajaa myös Suomen yritykset? Onko Priest pahimman luokan esimerkki paikallisesta sopimisesta? Todettakoon myös, että minä en tiedä faktoja. Nämä kaikki seuraavat analyysit ovat vain spekulaatioita, joita on syntynyt päässäni seuratessani Judas Priestin ja Suomen hallituksen nykykehitystä.

   Pari epäkohtaa Judas Priestin henkilöstöjohtamisessa on pistänyt silmään. Ensin tapaus Andy Sneap. Mies tuntuu olevan Priestissä nollatuntisopimuksella. Hänet pyydetään mukaan vain tarpeen vaatiessa. Tämä herättää outoja tuntemuksia varsinkin kun jokainen bändiä seurannut ymmärtää kuinka iso rooli Sneapilla on nykyisessä Judas Priestissä. Miksi miestä ei kelpuuteta viralliseksi jäseneksi? Bändi oli jopa potkimassa hänet pois kiertuekokoonpanosta ja suunnitteli ryhtyvänsä kiertämään yhden kitaristin bändinä. Judas Priest on tunnettu siitä, että keksi heavy metalliin kahden kitaran melodiat ja soolot, joita myöhemmin mm. Iron Maiden matki kunniakkaasti. Vasta fanien ärähdettyä asiasta, bändi perui yhden kitaristin idioottimaisen suunnitelmansa. Olisiko Petteri Orponkin jo aika ottaa muutama sovinnon askel taaksepäin?

 

   Nyt Suomessa lakkoillaan ja ihan aiheesta. Tietysti voidaan miettiä onko kaavailuilla työnantajapuolelle vallan antavissa suunnitelmissa järkeä. Ei, jos minulta kysytään. Mutta jos Judas Priest toteuttaa moista, niin ainakin sen tulokset levyjen tason suhteen ovat hyviä. Epäilen vain kantaako se kovinkaan pitkälle.

   Toinen silmiinpistävä asia Judas Priestissä on Glenn Tiptonin rooli. Tipton on merkittävä kaveri bändin historiassa. Glenn Tipton on sairastanut jo useamman vuoden Parkinsonin tautia, joka on hitaasti etenevä liikehäiriösairaus, johon liittyy vapinaa, yleistä liikkumisen hidastumista ja lihasjäykkyyttä sekä lukuisia muitakin oireita. Sairasta miestä pidetään kuitenkin edelleen bändin jäsenenä. Herää kysymys....miksi? Kauniisti ajateltuna voisi ajatella, että kyse on veljeydestä ja ystävyydestä pitkäaikaista kollegaa kohtaan. Epäilen tätä vahvasti. KK Downing, joka on yhtälailla legendaarinen bändin kitaristi ja itseasiassa koko bändin perustaja, saa muilta Priestiläisiltä nykyään kohtaansa vain pelkkiä olankohautuksia ja halveksuntaa. Samoin Rob Halfordin tilalla muutaman vuoden laulanut Ripper Owens joutui tylyn kohtelun asianosaiseksi työnantajansa puolelta. Eroilmoitus tuli pelkällä tekstarilla. Tätäkö on se paikallinen sopiminen, jota myös Suomen työpaikoille ajetaan? Irtisanomisen syyksi riittää pelkkä pärstäkerroin. Owens hoiti työnsä mallikkaasti Judas Priestissä, mutta se ei tuntunut riittävän.

   Joutuuko Judas Priest raahaamaan sairasta Tiptonia mukana, koska tämä ja vaimonsa ovat suuria osakkaita yhtiössä nimeltä Judas Priest Oy. Kaikkihan näkevät uusilta videoilta, ettei Tipton oikeasti kykene soittamaan. Miksi tällaista teatteria pidetään yllä? Antaisivat sairaan miehen levätä. Sama juttu kuin Ozzy Osbournen kanssa. Sairaat ukot lypsetään kuoliaaksi niin kauan kuin sillä koetaan olevan taloudellista hyötyä. Suomessakin halutaan  nostaa eläkeikää. Tuleeko meistäkin lopulta väkisin työpaikalle raahautuvia Osbourneja ja Tiptoneita?

 

j

  Toivon, että Judas Priest ja Suomen hallitus suhtautuvat vakavasti siihen mitä ovat tekemässä. Ihmiset eivät ole pelinappuloita. Tulevaisuutta ei rakenneta neuvottelematta. Petteri Orpon tekemää politiikkaa en siedä, mutta Judas Priestin musiikin parissa viihdyn mainiosti. Toivoisin, ettei näillä kahdella olisi mitään yhteistä. Pahoin pelkään, että jos Judas Priest olisi suomalainen bändi, olisi se kuin Apulannan Sipe ja se toinen sen kalju kaveri eli kokoomuksen suuntaan liputtavia suuryrityksen johtajia, jotka saunovat yhdessä EK:n johtajien kanssa. Sitäkö on rock? 

THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 

Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 

    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 

 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 

 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!