Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peter Criss. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peter Criss. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 


 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.


   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 


 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 



   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 


 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ





tiistai 28. heinäkuuta 2015

PAUL STANLEY (1978)



Paul Stanleyn sooloalbumi on kaikista neljästä ehkä odotetuimman kaltainen. Stanley ei halunnut lähteä tekemään liiaksi Kissin omasta materiaalista poikkeavaa kamaa ja miksi olisikaan. Kiss tyydytti musiikillisesti ehkä parhaiten juuri Paul Stanleyn kunnianhimoa. Jos yhtye pitää yhdistää yhteen jäseneensä tunnistettavimmin musiikillisesti, on se henkilö juuri Stanley. Ulkoisesti bändin kasvot ja tunnetuin karaktääri on tietysti Gene Simmonsin luoma demoni, mutta musassa pitkäkieli jää tähtilapsen jalkoihin. Jopa Simmonsin pahuuden tavaramerkiksi muodostunut God Of Thunder on Paul Stanleyn käsialaa, toki vahvasti Bob Ezrinin ideoimana.

    Ero jo rasittaviksi käyneistä Kiss-kavereista, lähinnä Ace Frehleystä ja Peter Crissistä antoi Stanleylle tilaa hengittää vapaammin, mutta toisaalta tienpäällä rundaamaan tottunut tähtisilmä koki epävarmuutta. Siviilissä  ilman lavarooliaan Stanley tunsi itsensä yksinäiseksi ja olonsa tyhjäksi. Naisia ja rahaa riitti, mutta kaikki ei tuntunut kuitenkaan olevan kohdallaan. Stanley kammoksui alkuun Kissin yli vuoden keikkataukoa. Herra ja hidalgo tunsi elävänsä vain lavalla ja sen jälkeen himassa seinät kaatuivat päälle. Siellä jo huudetaan, että voi miljonääriraukkaa, hankkisi oikeita ongelmia! Joo, kaikki on suhteellista. 
 
 

 
    Onneksi sooolevyn duunaaminen antoi muuta mietittävää kuin tapettien tuijottamisen. Mistäpä lauluun aiheet? Aika pitkälti omista naissuhteista. Stanley kaipasi vakiintumista, mutta samaan aikaan heilasteli itse useaan eri suuntaan. Soololevynsä kappaleet Tonight You Belong To Me ja Wouldn´t You Like To Know Me Stanley kirjoitti Bill Aucoinilla pr-osastolla eli samassa "Kiss-firmassa" työskennelleestä Carol Kayesta. Sitä kutsutaan kuormasta syömiseksi eli työpaikkaromanssiksi. No joo, toimiston tyttöjä ei lasketa, vai? Paul vaati Carolia hylkäämään silloisen poikaystävänsä, vaikka omien sanojensa mukaan nauttikin klassisista kolmiodraamoista. WTF?? Neiti lemppasi toisen kundin pihalle ja ilmaantui Paulin oven taakse, mutta arvatkaapa mitä? Paul Stanley, suuri rockjumala, ahdistui tästä kovin. Carol hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti takaisin ex-poikaystävänsä kainaloon. Mutta loistavat kipaleet Stanley aiheesta sai rutistettua. Ne ovat levyn helmiä. Rokkenrollia parhaimmillaan. Toki lauluun oli aihetta myös muista naissuhteista. Iki-imelä, mutta niin liikuttavan koskettava kaikkien tulevien kasariballadien äiti Hold Me, Touch Me (Think of Me When We're Apart) linkittyy pienen mutkan kautta bändikaveri Gene Simmonsiin. Simmonsin heilastelu Cherin kanssa on tuttua kauraa kaikille ja Amerikan seitkytluvun seiskapäivien normikamaa, mutta Paul Stanley pokasi Cherin siskon Georganne LaPieren. 




    Paul törmäsi myös ensimmäisen kerran kaveriin nimeltä Desmond Child. Toki häneenkin naisten kautta. Stanley oli nähnyt New Yorkin lyhtypylväissä keikkajulisteita bändiltä nimeltä Desmond Child & Rouge. Yhtyeessä lauloi Desmondin lisäksi kolme hemaisevaa leidiä Diana Graselli, Maria Vidal, Myriam Valle. Näiden naisten perässä Paulus kiiruhti katsomaan keikkaa. Stanley ui itsevarmoin elkein liiveihin ja ajautuikin suhteeseen yhden Desmondin tytön kanssa. Paulin ilmaannuttua kuvioihin Desmond tulikin hyvin pian, jo vuonna 1979, ulos kaapista. Sillä tuskin oli suoraan yhteyttä Paul Stanleyn ilmaantumiseen pelikentälle. Korkeintaan kuin, että Paul ystävänä valoi itseluottamusta Desmondiin. Tai sitten Desmond totesi nähtyään Stanleyn, ettei ollut muuta mahdollisuutta, kun tämä kuitenkin veisi kaikki daamit ;). Paul piti näkemästään ja kuulemastaan Rouge-yhtyeen meiningistä niin paljon, että pyysi pumpun studiuoon vetämään taustoja levynsä Move On -kappaleeseen. Myöhemmin Rouge hajosi ja Paul unohti tytöt, mutta yhteistyö Desmondin kanssa alkoi ensin melko messevällä I Was Made For Loving You-diskoilulla jatkuen myös Kissin kasarikaudella useilla hiteillä. Paul Stanley oli muuten se henkilö joka ehdotti Desmondia säveltäjäksi, kun Bon Jovi oli työstämässä kolmatta albumiaan. Niin just, sitä Slipperyä.
 
 

 

    Rockjumala Paul Stanleyn itseluottamus yksityiselämänsä suhteen saattoi olla heikoilla, mutta musiikki rakentui vahvalle peruskalliolle. Siitä kertoo sekin, että mestarin levy on ainut Kiss-kukkojen albumeista, jolle ei kelpuutettu covereita. Eli luotto omaan biisinkirjoitustaitoon oli kova. Varmistuksia ei tarvittu. Stanley on omassa elämäkertakirjasssaan kertonut, ettei kukaan toivonut mitään hyvää kavereidensa levyjen suhteen. Kilpailutilanne on ollut melko totista turpaanvetoa. Nyt punnittiin kuka on Kissheeboista ykkösjätkä. Altavastaajina peliin lähtivät Frehley ja Criss, joista ensimmäinen yllätti koko odottavan Kissmaailman tai ainakin kaikki tuttunsa levyllään. Paul Stanleyn voisi kuvitella olleen karvaasti pettynyt levynsä listasijoitukseen verrattuna "bestiksiinsä". Albumi nousi Billboardin albumilistan sijalle 40 jättäen vain Peter Crissin taakseen muutamalla sijalla. Singlenä levyltä lohkottiin jo edellä mainittu siirappi Hold Me Touch Me, joka ei ehkä ollut kuvaavin veto älpyltä. Avausbiisi Tonight You Belong To Me olisi iskenyt sinkkuna kuin aavikon korkkarit muinoin eli miljoona volttia, mutta Casablancalla Bogartin Neil tötsypäissään tuumi toisin. Toki kappale oli Acen New York Grooven jälkeen toiseksi paras levyjen sinkkusijoitus, mutta vasta Billboard-sijalla 46 jättäen Simmonsin Radioactiven sijalle 47. Peter Crissin sinkut eivät sadan sakkiin mahtuneet.



Paulin levyn posteri.


   Merkittävin musiikillinen apu studiossa ja levynteossa oli Bob Kulick. Mies, joka oli jo Alive II:n ja myöhemmin Killersin studioraidoilla käynyt tuuraamassa viihteelle unohtunutta Ace Frehleytä. Bob Kulick on aina ollut mies paikallaan, mutta kuitenkin ilman ansaitsemaansa suurempaa huomiota. Bob hääri Meat Loafin ykköskepittäjänä, samoin kuin Blackie Lawlessin ideoimalla Waspin The Crimson Idolilla. Useasti kalju kepinheiluttaja on saanut toimia Paul Stanleyn ja Kissin luottomiehenä. Myös Gene Simmons olisi halunnut Kulickin omalle soololleen tikkaamaan, mutta Stanley ehti ensin. Varmasti reilusti tuuheatukkaisempana herra olisi ollut Ace Frehleyn korvaaja bändissä. Sukuun se pesti kuitenkin lopulta päätyi, kun pikkuveli Bruce Kulick liittyi yhtyeeseen 80-luvulla. Stanley itse toimi levynsä tuottajana apunaan Jeff Glixman. Kulickin lisäksi nimimiehistä levyn Take Me Away (Together As One) raidalla rummuissa kuullaan Carmine Appicea.
 
 

 

   Levytys tapahtui New Yorkissa ja Los Angelesissa, mutta Stanley halusi miksata levyn kuitenkin Lontoossa kuululla Trident-studiolla, jossa olivat levyttäneet niin Beatles kuin Queen. Samalla reissulla Stanley miksasi myös New England-yhtyeen debyyttilevyn, jonka tuottajaksi hän oli lupautunut Bill Aucoinin pyynnöstä. Englannin reissuun liittyy myös traagisuutta, kun Atlantin yllä Concordesta sammui yllättäen toinen moottoreista. Kone joutui lopulta tekemään hätälaskun Newfoundlandin lentokentälle, josta Stanley pääsi seuraavana päivänä jatkamaan DC-10:n kyydissä perille Lontooseen. Alunperin kolmen ja puolen tunnin matkasta muodostui 17-tuntinen, mutta hengissä selvittiin.



Acen sinkku oli hitti, muut eivät.

   Casablanca Records teetätti yhtenäistä linjaa noudattavat kannet Eraldo Carugati nimisellä taitei-lijalla. Soololevyjen kannet ovat muodostuneet yhtä ikonisiksi Kissin historiassa kuin esim. Ken Kellyn maalaamat Destroyer ja Love Gun tai kuin Michael Doretin Rock and Roll Overin kansitaide. Nimenä tosin Carugati usein unohdetaan mainita toisin kuin Kelly ja Doret. Carugati maalasi myös kannet Rushin Fly By Night albumiin. Sooloalbumit julkaistiin syyskuun 18. päivänä 1978. Neil Bogartin ideana oli nelinkertaistaa Kissin myyntiluvut, kun jokainen teini ostaisi neljä levyä yhden sijasta. Vaikka jokainen levy saavuttikin Yhdysvalloissa platinarajan eli yli miljoonan myydyn levyn pyykin, olivat kulut sen verran kovat, että levylafka otti kuitenkin projektista neniinsä. Myös Kissin koko ajan enemmän rockyhtyeestä lapsiperheiden suosikiksi muuttuminen söi yhtyeen uskottavuutta samalla popimmaksi muuttuvan musiikin myötä.


Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ










torstai 23. heinäkuuta 2015

ACE FREHLEY (1978)


Ace Frehleyn henkilökohtainen elämä oli jo vuonna 1978 melkoisessa sivuslaidissa. Päihteet, lähinnä alkoholi ja kokaiini, toivat reilusti lisää vauhtia muutenkin melko värikkäänä persoonana tunnetun avaruusmiehen lentoon. Sex, drugs & rock and roll -kliseen mukaan elävällä Frehleyllä meni vielä tässä vaiheessa melko mukavasti. Kroppa ja pää kestivät menossa mukana ja Kissin luottokortilla ei tuntunut olevan limittiä eli taalojakin oli perstaskussa melkoinen nippu. Nykypäivänä täysin raitis Frehley ehti kuitenkin kadottaa myöhemmin suuren osan Kississä tienatuista manitsoistaan ja ison siivun elämästään täysin soosissa hillumiseen. Onneksi nykyään tupakkiaskeissa ja viinapulloissa on varoitustarrat, niin ei käy näille nykypäivän teinipoppareille kuten esikuvilleen.

   Kun Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1978 myöntyivät ideaan antaa jokaisen jäsenen tehdä omat soololevynsä, ajatuksena oli vahvasti motivaatonsa yhtyeen sisällä kadottaneiden ja omaan leiriinsä ajautuneiden Frehleyn ja Peter Crissin rauhoittaminen ja palauttaminen ruotuun. Stanley, Simmons ja Bill Aucoin elättelivät toivoa, että enemmän ja enemmän bändiin välinpitämättömästi suhtautuneet kitaristi ja rumpali ymmärtäisivät palata iltalomilta ajoissa kasarmille saatuaan purkaa paineensa ja päästää höyrynsä pihalle omiin levyihinsä. Se miten lopulta kävi ei ollut ruksattuna kenenkään pitkävetokuponkiin. Elämä on ihmeellistä.
 
 

 

   Ace Frehley päätti ottaa avukseen levyntekoon tuottajaksi Eddie Kramerin. Frehley oli mieltynyt Kramerin tapaan työskennellä jo aiemmin Kissin kanssa. Eddie Kramerin näkemys sekä taidot tehdä ja tuottaa rocklevyjä olivat 70-luvulla vertaansa vailla. Frehley ei myöskään marssittanut Simmonsin tapaan studiota täyteen muusikoita, poppareita ja takalistonnuolijoita. Rumpuihin avaruus-esa buukkasi ystävänsä Anton Figin, joka tulisi myös olemaan melko tykissä roolissa Kissin tulevilla albumeilla. 

   Frehleyn levylle kirjoittamat kappaleet ja levy kokonaisuutena yllättivät varmasti Stanleyn ja Simmonsin. Tai jos eivät vielä julkaisuvaiheessa tajunneet Ässän pesseen mäntysuovalla kollegojensa tekeleet mennen tullen, niin viimeistään myyntiluvut pakottivat Kissin pääpomot nöyrtymään ja ihmettelemään mikä omissa lätyissä meni pieleen. No joo... liioittelen hieman, sillä kyllähän jokainen levyistä sai paltinamyyntiin oikeuttavan statuksen ja Simmonsin levy nousi korkeimmalle listasijalle albumilistalla. Eikä Paul Stanleyn levyssä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Stanley osoittaa vahvalla materiaalillaan jo  vuonna 1978 olevansa se herra ja hidalgo, joka Kissin peräsimessä on ja tulee olemaan tulevinakin vuosina. Palataan tuohon Paukan levyyn vähän myöhemmin omassa nuotiopiirissä. Kovin kauas Simmonsin listasijasta ei Ace jäänyt nousten Billboardilla pykälään 26.
 
 

 

   Ace Frehley avaa soolonsa kappaleella Rip It Out ja näyttää heti mistä kana pissii ja paarma hässii. Vahvaan riffittelyyn ja omaperäiseen kitarointiin, mutta samalla loistaviin kappaleisiin tukeutuva levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyltä löytyvät alkoholiin ja kokaiiniin viittaavat kappaleet, Snow Blind ja Wiped-Out, ovat kuitenkin enemmän oman elämäntavan kuvauksia kuin kiusantekoa Simmonsille. Ace Frehley oli ainut kiss-herroista, joka onnistui saamaan hitin levyltään. Russ Ballardin Hello-yhtyeelle kirjoittaman kappaleen New York Groove koverointi oli onnistunut veto. Styge nousi Jenkkilän sinkkulistan sijalle 13 ja siitä muodostui New York-anthem ja samalla yksi Ace Frehleyn tavaramerkkibiiseistä Se myös nosti koko albumin myydyimmäksi kaikista neljästä soolosta. Tulevalla Dynasty-kiertueella settilistaan mahtui alkuun yksi biisi joka levyltä. New York Groovea Kiss on veivannut myöhemminkin setissään. Reunion-kiertueen Helsingin keikalla 1997 kappale soljui lopulta Helsinki Groove muotoon, varsin hupaisaa New Yorkin poijiilta.


Accen soolojulkku.
 
   Soololevyn menestys antoi varmasti Frehleylle reilusti lisää itseluottamusta. Hellyyttävästi koheltavasta ja kikattelevasta kitaristista oli tulossa selvästi Kissin suosituin jäsen fanien keskuudessa. Inhimillinen ja pikkujurrissa koko ajan heiluva avaruusmies oli selvästi kansaanvetoavampi hahmo kuin tämän rinnalla jäykät ja seipäännielleet aina asialliset virkamiesmäiset Simmons ja Stanley. Seuraavilla Kiss-levyillä, Dynasty ja Unmasked, avaruusässä saikin esille enemmän kappaleitaan kuin aiemmin. Peter Crissin kävi aivan toisin. Jopa bänditoverien haukkuma Crissin soololevy myi vähiten ja samalla asia nakersi Crissin väärinymmärretyn egon höyrypäistä ajautumista eroon yhtyeestä. Ero tapahtuikin jo vuonna 1980 ja sitä edeltävällä Dynasty-kiertueella Crissin välinpitämättömyys ja päihteiden  kokopäiväinen käyttö saivat aikaan melko surkuhupaisia hetkiä, kun kissamies ei tahtonut pysyä hereillä esiintymisten loppuun asti. Voisin kuvitella, että ilman oman soolonsa menestystä myös Frehley olisi eronnut Kissistä jo paljon paljon aikaisemmin. Melko tyytyväiseltä Frehley bändissä tuntuikin aina siihen asti, kunnes Stanley, Simmons ja Bob Ezrin saivat päähänsä loistoidean teema-albumista (Music from) The Elder. Mahtipontinen konseptialbumi ei missään vaiheessa ollut Frehleyn mieleen. Ace Frehley erosi Kissistä vuonna 1982...ekan kerran.


ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ







maanantai 20. heinäkuuta 2015

GENE SIMMONS (1978)



Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.


Kiss, eiku Beatles.
 
   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.
 



    Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.
 



   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemisesta taaloja oli luvassa.

Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa

   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.



   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.




Ja vinkkinä loppuun...jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:





lauantai 18. heinäkuuta 2015

PETER CRISS (1978)



Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.


   Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut  omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.




   Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä.  Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.


Jokaisen soololevyn mukana tuli posteri.
   Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä. Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi, vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan.  Sen sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78 esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.
 
 

 

   Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.

No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta.  Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.
 
 



   Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me.  Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.

   Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.



"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :)

   Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun  I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.


Ja loppuun vinkkinä...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ







sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

KISS (1974)

 

Gene Simmons ja Paul Stanley olivat saaneet jalkansa mukavasti CBS:llä kuuluneen Epic Recordslevy-yhtiön oven väliin vuonna 1972 Wicked Lester-yhtyeensä kanssa. Electric Lady Studiolla äänitetty levy oli julkaisua vaille valmiina, kun herrat Simmons ja Stanley löivät homman jäihin. Monesti on mietityttänyt kuinka kylmäpäinen Simmonsin ja Stanleyn ratkaisu oli. Levytyssopimus suurelle firmalle vuosien työn jälkeen olisi luullut palkitsevan, mutta Paukalla ja Kepalla olikin uusi idea povitaskussa. Ajatus rajummasta imagosta ja soundista, jollaista ei oltu ennen nähty eikä kuultu. Erotettuaan muut Wicked Lester jäsenet Stephen Coronelin, Brooke Ostanderin ja Tony Zarrellan Stanley ja Simmons löysivät rumpuihin Peter Crissin ja kitaraan Ace Frehleyn.  Kiss oli syntynyt.

     Kiss oli sekoitus teatteria ja rokkia Alice Cooperin tyylin, mutta vietynä maskeineen ja pyroineen pidemmälle. Bändille on tarjottu kautta vuosien maailman suurimman rock-kuplan arvonimeä ja sen albumeja ja jopa soittotaitoa on moitittu. Tällöin on menty halpaan. Kiss on onnistunut säveltämään rokin historian hienoimpia albumeja ja sen tyylin kirjo on laaja. Kiss on yllättävän monimuotoinen yhtye. Tätä ei moni pinnalta yhtyettä raapaissut ymmärrä. Jos antaa imagon hämärtää koko paketin, on väärässä. Väärässä ovat olleet vuosien varrella monet nirppanokkaiset arvostelijat aina Rock & Roll Hall Of Famea myöten. 
 

 

     Ennen vuotta 1975  Kissin kanssa diilin tehneen Casablanca Recordsin johtaja Neil Bogart oli heittää pyyhkeen kehään pariinkin otteeseen rahojen loputtua. Kissin imagon rakentaminen ja lavashown ylläpitäminen vei tuhottomasti yhtiön varoja. Kolme ensimmäistä albumia loivat Kissin soundille pohjan ja ovat tänä päivänä kiistattomia klassikoita, mutta omana aikanaan eivät mitään myyntimenestyksiä. Bändi uurasti ja ansaitsi maineensa kiertämällä ja keikkailemalla. Vasta vuonna 1975 julkaistu tuplalive Alive! räjäytti kassaholvin auki, mutta siihen asti elettiin kädestä suuhun. Neil Bogart sekä manageri Bill Aucoin sijoittivat alkuvuosina yhtyeeseen omia rahojaan. Teko, jota ilman Kiss tuskin olisi sinnitellyt vuoteen 1975 asti.

     Debyyttialbumi julkaistiin 18. helmikuuta 1974. Sen tuottivat Kenny Kerner ja Richie Wise. Albumi oli levytetty New Yorkin Bell Sound Studiolla. Albumista ehdittiin julkaista eri versioita. Alkuun ilman Kissin` Time kappaletta. Neil Bogart kuitenkin liitti Kissin mukaan Yhdysvalloissa pyörineeseen suutelukisaan markkinointikikkana ja näkyvyyden saamiseksi ja samalla vaati yhtyeen levyttämään cover-version Bobby Rydellin biisistä, joka lisättiin levyn seuraaviin painoksiin. Yhtye itse inhosi kyseistä kappaletta, mutta suostui ideaan pitkin hampain.

 

     Levyn kannen kuvaamiseen liittyy muutama erikoinen detalji. Peter Crissin maski poikkeaa melkoisesti totutusta. Syynä tähän oli Crissin apunaan käyttämä ammattimeikkaaja, joka päätti näyttää luovat kykynsä. Ei tosin parhaalla menestyksellä. Crissin maskista tuli lisättyine yksityiskohtineen melkoinen hirvitys. Myös Ace Frehley halusi säväyttää ruiskuttamalla hiuksiinsa hopeaväriä, kuten avaruusmiehen imagoon sopi, näyttäen tosin lopulta oudon harmaapehkoiselta. Kuvaussession jälkeen Paul Stanleykin luopui tähtimaskistaan ja kehitti tilalle ns. lone ranger -maskin. Tosin tämä päätettiin hylätä ja Paul otti takasin tutun tähtikuvion.

     Levy sisältää monia ajattomia Kiss-klassikoita, joita bändi on pitänyt settilistassaan näihin päiviin asti. Debyytti on koko Kiss-katalogin parhaimpia levyjä ja juuri vahvan biisimateriaalinsa ansiosta jättää esimerkiksi seuraajansa Hotter Than Hellin (1974) ja Dressed To Killin (1975) armottomasti jalkoihinsa, vaikka nekin ansaitsevat oman arvonsa. Kissin debyytti nousi jenkkien Billboard-listalle parhaimmillaan sijalle 87, eikä ollut levy-yhtiön, eikä bändin toivoma menestys. Albumi saavutti kultalevystatuksen eli yli 500.000 tuhatta myytyä lättyä vasta vuonna 1977.
 
 
 
     Strutter, Nothin To Lose, Firehouse, Gold Gin, Let Me Know, Kissin`Time, Deuce, Love Them From Kiss, 100.000 Years, Black Diamond. Jos, et ole koskaan kuullut kokonaista Kiss-albumia, kannattaa kuuntelu aloittaa tästä. Kiss ei ole vain I Was Made For Lovin' You tai Lick It Up. Jos pidät rehellisestä kitaravetoisesta seitsemänkymmentäluvun konstailemattomasta rokista, Kuuntele KISS! tai kuten Gene Simmons sen varmasti sanoisi: OSTA KISS!