EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 

    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.

CINDERELLA - NIGHT SONGS (1986)

Vuonna 1986 levy-yhtiöt Usassa puskivat pihalle toinen toistaan söpömpiä buudelibändejä. Kun yhtyeen nimi oli Cinderella ja levyn kannessa poseerasi neljä dingoröyhelöihin puettua vävyehdokasta, ei voinut välttyä ennakkoluuloilta. Vielä kun lehdistö toitotti bändin olevan itsensä kaikkien permanenttirokkareiden äidin Jon Bon Jovin löytämä, ei voinut yhtyeen esikoislevyn olettaa sisältävän muuta kuin siirapilla kuorrutettua hapsutakkiheviä àla Poison ja kumppanit. Ei pidä ymmärtää allekirjoittanutta väärin. En kuulu siihen junaan, jossa istuu päivätyökseen tukkaheviä haukkuvia viisastelijoita, joiden mielestä ylisuureksi paisunut 80-luvun L.A.-skene tappoi ns. oikean hevin. Ei pojat ei! Minulla oli itsellänikin 80-luvulla olkatoppaukset ja permanentti, jota tosin silloin kutsuttiin miehillä loivaksi pehmennykseksi :)

Metal Hammer -lehti mainosti levyä koko sivullisella otsikolla parhaimpaan Ray Charles-tyyliin: Night Time is The Right Time to Rock! Ja näinhän se on. MTV:n ja musiikkivideoiden kultaisena kautena myös Cinderellan esikoinen sai runsaasti näkyvyyttä videoiden myötä, joista ensimmäisenä iskuhittinä maailmalle esiteltiin Shake Me. Tämä ei vielä räjäyttänyt pankkia. Levy-yhtiön liituraitamiehet olivat pettyä sijoitukseensa ja saivat Jon Bon Jovin lupautumaan ottamaan Cinderellan lämppäriksi Slippery-kiertueelleen. Ei mikään paskempi kiertuediili nuorille klopeille.

Nopeasti Shake Me:n aiheuttaman lievän pettymyksen jälkeen pistettiin pihalle toinen single, josta kuvattiin tietysti myös video. Levy nousi vauhdilla jenkkilistan kolmoseksi. Nobody`s Fool on myöhemmin päässyt mukaan myös listalle, joka karmeimmin kuvaa 80-lukua. Tässä sitä sydäntäsärkevää siirapin ja muovin sekoitukselta maistuvaa imelää herkkua herutetaan oikein kunnolla. Mutta kun syvemmälle biisiin uppoutuu, huomaa ettei se ole kamala kasariballadi vaan yksi aikakauden hienoimpia biisejä, eikä vähiten Tom Keiferin sydäntäsärkevän raspitulkinnan takia. Hieno biisi, sanotte mitä sanotte. Olin vuonna 2011 todistamassa Helsingin Nosturissa yhtyeen nykykuntoa. Tom Keifer on vuosien saatossa kärsinyt terveysongelmista äänensä kanssa ja myös Helsingin konsertin alku ei luvannut sen suhteen hyvää. Mutta mitä pimeämmäksi ilta ehti, sen kovemmin bändillä kulki. Sain kaitafilmikameralleni :) tarttumaan Nosturissa vedetyn Nobody`s Foolin ja se on ehdottomasti yksi 2000-luvun hienoimpia keikkaelämyksiä.

Nobody`s Foolin siivittämänä albumi myi lopulta kolminkertaista platinaa. Levyltä lohkottiin kolmantena singlenä Somebody Save Me. Selkeää jatkumoa hittiputkelle.Ihan kiva, muttei kovin rohkea veto levy-yhtiöltä ja bändiltä. Jos bändillä mitään sananvaltaa tässä on ollut. Tuskin. Jälkeenpäin yhtye on kritisoinut varsin kärkkäästikin sen aikaista imagoaan ja kertonut miten joutuivat puketumaan rytkyhin vastoin tahtoaan. Olen kuullut levyn biiseistä bändin alkuperäisdemoja. Ne ovat sanotaanko varsin mielenkiintosia. Lopulliselle levylle on toki päätynyt huomattavasti sliipatumpaa äänimaailmaa ja laskelmoidumpaa matskua. Mutta niinhän se aina menee. Enkä ole aivan varma olisiko esimerkiksi Nobody`s Fool ollut niin myyvä, jos bändin alkuperäinen idea menevämmästä biisin loppurakenteesta olisi mennyt läpi.

   
       

 

 

     Pelkät sinkkubiisit eivät tee oikeutta koko albumille. Cinderella eroaa muista aikakautensa tukkahevi-yhtyeistä sillä, ettei se oikeasti ole tukkaheviyhtye. Se esiteltiin maailmalle sellaisena, mutta yhtyeen musiikki on pohjimmiltaan lähempänä 70-luvun Aerosmithia kuin Europea tai Bon Jovia. Toki monet Los Angelesin hiuslakkayhtyeet liputtivat Aerosmithin suuntaan ja pukeutuipa jopa nahalla ja niiteillä aloittanut Kiss neonvärisiin röyhelöihin samoihin aikoihin. Ja onhan ne Jovinkin vaikutteet Springsteenissä. Mutta aniharva aikalainen kertoi juuriensa löytyvän bluesin suunnasta. Tom Keiferin sävelkynässä ja soitossa on aimo ripaus sinisävyä, joka alkoi erottua esiin enemmän levy levyltä. Jo Long Cold Winterin nimibiisi oli silkkaa bluesvääntöä vahvasti Led Zeppeliniltä lainaten ja kolmannella levyllä pesäero glamskeneen oli jo mielestäni lopullinen. Jopa niin lopullinen, että olen monen kuulleen sanovan vierastaneen Heartbreak Station levyä sen erilaisuuden takia. No eihän se enää myynytkään edeltäjiensä tahtiin.

   Siinä missä Steven Tyler sai jatkuvasti kuulla vertailua Mick Jaggeriin ulkonäkönsä takia, voisi Tom Keiferiä luulla Tylerin kaksoisolennoksi. Vertailulta ei voinut välttyä, kun Keifer näytti 80-luvun lopulla hankkineen esiintymiskuteensakin suoraan Tylerin garderobista ja lavaliikehdintäkin oli lähes identtistä kalukukkaron esittelyä.Katsokaapa vaikka alla olevalta videolta. Samoin laulutyyli muistuttaa hyvinkin toisiaan. Keifer jopa imitoi Tylerin "käkätykset" itselleen. Aitoa tai ei, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa.

   Jos et ole koskaan kuullut tältä levyltä kuin noita edelläkerrottuja singlelohkaisuja, kannattaa kuunnella koko levy. In From The Outside, Once Around The Ride, Nothin`For Nothin`ja varsinkin nimibiisi Night Songs löyvät kuin Puolimatkan raksan raudottaja lekalla. Suosittelen.