CINDERELLA - STILL CLIMBING (1994)

 

Cinderella ei oikein koskaan ollut sinut levy-yhtiön sille rakentaman hair metal -imagon kanssa. Cinderella ei ollut ainoa 80-luvun yhtye, jolle pakotettiin päälle kornit kuteet. Jopa lähinnä englantilaisilta raksamiehiltä näyttäneet Saxonin äijät kävivät levy-yhtiönsä vaatimuksesta stylistilla hakemassa permanentit päähänsä ja poskipunat lärviinsä.

     Olen kuullut monen yllättyneen Cinderellan debyyttilevyn, Night Songs ( 1986), annista. Levyn kansi johtaa harhaan. Toki Cinderellassa on mukana 80-luvun tukkaheville ominaisia elementtejä, mutta sen erottaa muista aikalaisistaan jo alusta mukaan soppaan heitetyt bluesvaikutteet sekä vokalisti Tom Keiferin singer/songwriter -taidot. Sana maanlaiheinen tulee mieleen. 70-lukulainen rock on vahvana elementtinä mukana. Jos Mick Jaggerin oppipoikana hääri Steven Tyler, oli Tom Keifer selkeästi Steven Tylerin opetuslapsi. Jatkumo näiden miesten välillä hämmästyttävä. Jopa ulkonäön perusteella voisi kavereiden kuvitella syntyneen samasta sukupuusta. Ja tottahan se toisaalta onkin. Kaikilla on oksansa samassa rokin sukupuussa.

Debyyttilevyn poseerausta.

    Yhtyeen elinkaari ja menestyksen vuodet osuvat amerikkalaisen 80-luvun glamhevin kimalteleviin vuosiin 1986-1990. Bändi oli ehtinyt etsiä menestystä jo perustamisestaan, vuodesta 1982, lähtien. Onnekkaat sattumukset ja oikeisiin tyyppeihin tutustuminen johtivat lopulta levysopimuksen saamiseen. Cinderellan tapauksessa se oikea tyyppi oli Jon Bon Jovi, joka näki bändin keikan Philadelphialaisella Empire Rock Clubilla. Bon Jovin myötävaikutuksella bändi kiinnitettiin Mercury/Polygram Recordsin talliin.

    Kolme ensimmäistä levyä; Night Songs (1986), Long Cold Winter (1988) ja Hertbreak Station (1990) ylsivät kaikki Amerikan markkinoilla platinamyynteihin. Sitten tapahtui jotain mikä sysäsi monet menestyneet yhtyeet miettimään uraansa uudelleen. Musiikkimarkkinoilla koettiin murros. Grunge. Nirvana, Pearl Jam, Alice In Chains, Soundgarden ja monet muut uudet yhtyeet nousivat suosioon. Levy-yhtiöt sijoittivat rahansa muodikkaaseen Seattlesoundiin. Iso osa 80-luvun suosikkiyhtyeistä yritti muuttaa muusiikillista linjaansa trendien odotuksien mukaisiksi. Lopputulos oli usein melko hirveää ja epäoskottavaa. Paineet levy-yhtiöiden puolelta olivat armottomia. Haluttiin aikakauteen paremmin sopivaa grungesynkistelyä, eikä enää mitään party all night -bilemusaa.

     Näistä lähtökohdista onkin jännä huomata, ettei Cinderellan neljäs, Still Climbing (1994), levy yritä lainkaan kiemurrella mukana muodin melskeessä. Levy on vahva kokonaisuus Keiferin sävelkynän terävimpiä iskuja. Mielenkiintoista on myös miettiä, että kuinka Keifer ja kumppanit ovat saaneet tehdä täysin omanlaisensa levyn. Luulisi levypomojen vaatineen flanellipaitoja ukkojen ylle. Tällä kertaa yhtye ei suostunut poseeraamaan enää feikkikuteissa. Se oli koettu jo ekan levyn myötä.

     Levyn syntyvaiheet ei olleet sieltä helpoimmasta päästä. Tom Keifer menetti äänensä vuonna 1991 ja on kärsinyt näihin päiviin asti ongelmista äänihuuliensa kanssa. Kurkkuleikkaukset ja niistä kuntoutuminen veivät oman aikansa. Samaan aikaan levy-yhtiö vaati yhtyeeltä uutta musiikkia. Keiferin lauluosuuksien nauhalle saaminen kesti aikansa vokalistin yrittäessä laulaa uudella tekniikalla. Usein Keifer kykeni laulamaan studiossa tekstistä vain rivin kerrallaan. Siitä huolimatta Keiferin ääni kuulostaa levyllä erittäin hyvälle. Jos ei tietäisi vaikeuksista, ei osaisi kuulemansa perusteella kuvitella, että mies lähinnä sylki verta laulusuorituksiensa välillä.

    Mukaan levylle on ympätty jo vuonna 1992 Wayne's World -leffan soundtrackilla mukana ollut Hot & Bothered. Hyvä biisi, sopii levylle mukaan ihan kivasti.

 

 

    Still Climbing nousi vaivoin Billboard200 -listalla sijalle 178. MTV ei enää näyttänyt Cinderellan tyylisten bändien videoita ja levy-yhtiön tuki huonojen myyntilukujen myötä lakkasi. Lopulta bändi sai kenkää levylafkaltaan ja albumi jäi upean rockyhtyeen joutsenlauluksi. Levyä on ollut vuosikausia vaikea löytää edes CD-muodossa. Nyt se onneksi julkaistiin uudelleen myös vinyylinä. 

 

 

    Still Climbing ei kalpene lainkaan yhtyeen menestyslevyjen rinnalla. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa hetkeä, vaan se on vahva kokonaisuus. Bändin omat vaikutteet ovat helposti kuultavissa. All Comes Down on silkkaa Aerosmithiä, kun taas Keiferin äitinsä muistolle kirjoittama, koskettava, Hard To Find The Words on ehtaa Lynyrd Skynyrdiä. Kokonaisuudessaan levy on kuitenkin tunnistettavaa Cinderellaa. Jos tykkäät bändin kolmesta ekasta levystä, ei tämä neljäskään tuota pettymystä.

CINDERELLA - NIGHT SONGS (1986)

Vuonna 1986 levy-yhtiöt Usassa puskivat pihalle toinen toistaan söpömpiä buudelibändejä. Kun yhtyeen nimi oli Cinderella ja levyn kannessa poseerasi neljä dingoröyhelöihin puettua vävyehdokasta, ei voinut välttyä ennakkoluuloilta. Vielä kun lehdistö toitotti bändin olevan itsensä kaikkien permanenttirokkareiden äidin Jon Bon Jovin löytämä, ei voinut yhtyeen esikoislevyn olettaa sisältävän muuta kuin siirapilla kuorrutettua hapsutakkiheviä àla Poison ja kumppanit. Ei pidä ymmärtää allekirjoittanutta väärin. En kuulu siihen junaan, jossa istuu päivätyökseen tukkaheviä haukkuvia viisastelijoita, joiden mielestä ylisuureksi paisunut 80-luvun L.A.-skene tappoi ns. oikean hevin. Ei pojat ei! Minulla oli itsellänikin 80-luvulla olkatoppaukset ja permanentti, jota tosin silloin kutsuttiin miehillä loivaksi pehmennykseksi :)

Metal Hammer -lehti mainosti levyä koko sivullisella otsikolla parhaimpaan Ray Charles-tyyliin: Night Time is The Right Time to Rock! Ja näinhän se on. MTV:n ja musiikkivideoiden kultaisena kautena myös Cinderellan esikoinen sai runsaasti näkyvyyttä videoiden myötä, joista ensimmäisenä iskuhittinä maailmalle esiteltiin Shake Me. Tämä ei vielä räjäyttänyt pankkia. Levy-yhtiön liituraitamiehet olivat pettyä sijoitukseensa ja saivat Jon Bon Jovin lupautumaan ottamaan Cinderellan lämppäriksi Slippery-kiertueelleen. Ei mikään paskempi kiertuediili nuorille klopeille.

Nopeasti Shake Me:n aiheuttaman lievän pettymyksen jälkeen pistettiin pihalle toinen single, josta kuvattiin tietysti myös video. Levy nousi vauhdilla jenkkilistan kolmoseksi. Nobody`s Fool on myöhemmin päässyt mukaan myös listalle, joka karmeimmin kuvaa 80-lukua. Tässä sitä sydäntäsärkevää siirapin ja muovin sekoitukselta maistuvaa imelää herkkua herutetaan oikein kunnolla. Mutta kun syvemmälle biisiin uppoutuu, huomaa ettei se ole kamala kasariballadi vaan yksi aikakauden hienoimpia biisejä, eikä vähiten Tom Keiferin sydäntäsärkevän raspitulkinnan takia. Hieno biisi, sanotte mitä sanotte. Olin vuonna 2011 todistamassa Helsingin Nosturissa yhtyeen nykykuntoa. Tom Keifer on vuosien saatossa kärsinyt terveysongelmista äänensä kanssa ja myös Helsingin konsertin alku ei luvannut sen suhteen hyvää. Mutta mitä pimeämmäksi ilta ehti, sen kovemmin bändillä kulki. Sain kaitafilmikameralleni :) tarttumaan Nosturissa vedetyn Nobody`s Foolin ja se on ehdottomasti yksi 2000-luvun hienoimpia keikkaelämyksiä.

Nobody`s Foolin siivittämänä albumi myi lopulta kolminkertaista platinaa. Levyltä lohkottiin kolmantena singlenä Somebody Save Me. Selkeää jatkumoa hittiputkelle.Ihan kiva, muttei kovin rohkea veto levy-yhtiöltä ja bändiltä. Jos bändillä mitään sananvaltaa tässä on ollut. Tuskin. Jälkeenpäin yhtye on kritisoinut varsin kärkkäästikin sen aikaista imagoaan ja kertonut miten joutuivat puketumaan rytkyhin vastoin tahtoaan. Olen kuullut levyn biiseistä bändin alkuperäisdemoja. Ne ovat sanotaanko varsin mielenkiintosia. Lopulliselle levylle on toki päätynyt huomattavasti sliipatumpaa äänimaailmaa ja laskelmoidumpaa matskua. Mutta niinhän se aina menee. Enkä ole aivan varma olisiko esimerkiksi Nobody`s Fool ollut niin myyvä, jos bändin alkuperäinen idea menevämmästä biisin loppurakenteesta olisi mennyt läpi.

   
       

 

 

     Pelkät sinkkubiisit eivät tee oikeutta koko albumille. Cinderella eroaa muista aikakautensa tukkahevi-yhtyeistä sillä, ettei se oikeasti ole tukkaheviyhtye. Se esiteltiin maailmalle sellaisena, mutta yhtyeen musiikki on pohjimmiltaan lähempänä 70-luvun Aerosmithia kuin Europea tai Bon Jovia. Toki monet Los Angelesin hiuslakkayhtyeet liputtivat Aerosmithin suuntaan ja pukeutuipa jopa nahalla ja niiteillä aloittanut Kiss neonvärisiin röyhelöihin samoihin aikoihin. Ja onhan ne Jovinkin vaikutteet Springsteenissä. Mutta aniharva aikalainen kertoi juuriensa löytyvän bluesin suunnasta. Tom Keiferin sävelkynässä ja soitossa on aimo ripaus sinisävyä, joka alkoi erottua esiin enemmän levy levyltä. Jo Long Cold Winterin nimibiisi oli silkkaa bluesvääntöä vahvasti Led Zeppeliniltä lainaten ja kolmannella levyllä pesäero glamskeneen oli jo mielestäni lopullinen. Jopa niin lopullinen, että olen monen kuulleen sanovan vierastaneen Heartbreak Station levyä sen erilaisuuden takia. No eihän se enää myynytkään edeltäjiensä tahtiin.

   Siinä missä Steven Tyler sai jatkuvasti kuulla vertailua Mick Jaggeriin ulkonäkönsä takia, voisi Tom Keiferiä luulla Tylerin kaksoisolennoksi. Vertailulta ei voinut välttyä, kun Keifer näytti 80-luvun lopulla hankkineen esiintymiskuteensakin suoraan Tylerin garderobista ja lavaliikehdintäkin oli lähes identtistä kalukukkaron esittelyä.Katsokaapa vaikka alla olevalta videolta. Samoin laulutyyli muistuttaa hyvinkin toisiaan. Keifer jopa imitoi Tylerin "käkätykset" itselleen. Aitoa tai ei, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa.

   Jos et ole koskaan kuullut tältä levyltä kuin noita edelläkerrottuja singlelohkaisuja, kannattaa kuunnella koko levy. In From The Outside, Once Around The Ride, Nothin`For Nothin`ja varsinkin nimibiisi Night Songs löyvät kuin Puolimatkan raksan raudottaja lekalla. Suosittelen.