torstai 26. tammikuuta 2023

L.A. Guns - Cocked & Loaded (1989)

 

Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen.  Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.

 




    Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.

 

Debyyttialbumi! Kovaa kamaa!

 

    Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.

    Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.

 


 

   Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.

   Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.

 

 

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 


Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.




maanantai 21. marraskuuta 2022

GARY MOORE - VICTIMS OF THE FUTURE (1983)

 

Gary Moore oli eräs kaikkien aikojen tyylitajuisimmista kitaristeista. Enkä tarkoita nyt herran pukeutumista tai hiustyyliä. Mooren kitarasoolot ovat joka kerta kuulijalle pelkkää korvakarkkia. Eikä miehen sävelkynässäkään ole valittamista. Myös Kartsan ura 80-luvulla on selkeästi ollut nousujohteinen albumi albumilta. Herran hard rock -vuodet kulminoituivat Wild Frontier (1987) -levyyn. Sillä Moore onnistui saamaan sulkana hattuunsa myös kohtalaisen hitin, Over the Hills and Far Away. Albumista tuli suosittu etenkin pohjoismaissa. Suomessa ja Norjassa se ylitti kultalevyrajan ja Ruotsissa myi jopa platinaa. Edeltävä levy Run For Cover (1985) oli jo luonut mukavaa nostetta. Siitäkin jäi elämään yhä tänä päivänä radioaalloilla soiva vanhan kaverin Phil Lynottin kanssa duetoitu Out in the Fields.

   Vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future aurasi tietä tulevien levyjen menestykselle. Victims on aina lukeutunut omiin Moore -suosikkeihini. Sen biisimateriaali on timantinkovaa läpikotaisin. Avausraitana rauhallisesti alkava nimibiisi kertoo heti alkuun kuinka tasokkaasta levystä on kyse. Mooren lauluääntä on monesti kritisoitu, mutta itseäni se ei ole koskaan häirinnyt. Päinvastoin se on varsin persoonallinen suhahtelevine ässineen. 

   Levy sisältää myös komeimman Moore-rallin kautta aikojen. Murder in the Skies, joka alkaa aivan mahtavalla kitaraintrolla. Se lähettää terveisiä Eddie Van Halenille, että osataan sitä täälläkin. Murder in the Skies kertoo samaisena vuonna 1983 tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Neuvostoliiton hävittäjä ampui alas korealaisen matkustajakoneen. 269 ihmistä sai surmansa.

"The russians have shot down a plane on its way to Korea.

Two hundred and sixtynine innocent victims have died."

 


 

    Moore on osannut aina valikoida itselleen covereita ja on kyennyt tekemään niistä omanlaisiaan. Freen Wishing Well, The Easybeatsin Friday on my Mind, Nina Simonen alunperin esittämä ja The Animalsin tunnetummaksi tekemä Don't Let Me Be Misunderstood. Victims of the Futurelle Moore valkkasi vanhan The Yardbirdsin renkutuksen Shapes of Things. Alleviivaan sanaa renkutus, sillä alkuperäinen esitys on todellakin sellainen. Gary Moore onnistuu tuomaan kappaleeseen lihaa luiden ympärille lisäten biisiin sitä paljon puhuttua munaa.

   A-puolen päättää paras Moore-balladi kautta aikojen. Empty Rooms kiertää tyylilajin pahimmat karikot. Biisistä ei muodostu liian siirappista itkuvirttä, vaan se jaksaa pitää upean jännitteen yllä yli kuuden minuutin ajan. Biisi pilkottiin singlejulkaisuna paria minuuttia lyhyemmäksi, ymmärrettävästi paremmin radiosoittoon soveltuvaksi. Se myös levytettiin uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin Run For Cover -levylle. Omaan makuuni tämä pitempi versio on tunnelmaltaan ja soundeiltaan täyteläisempi ja kaikin puolin enemmän sydänalaa koskettavampi.

   Gary Mooren voimana on aina ollut saada rekrytoitua ympärilleen myös oikeat ammattimiehet. Neil Carter, Bob Daisley, Ian Paice ja Neil Murray ovat nimiä, joihin Kartsan on ollut helppo turvata sooloilunsa. Peruskivi on vankalla pohjalla näiden herrojen muuraamana. Myös vanha kunnon Slade-rääkyjä Noddy Holder on mukana Shapes of Thingsin tautalaulussa, vaikka herran omaperäistä ääntä ei tuotannon alta kyllä erota. Se biisin ihan viimeinen rääkäisy saattaa olla herra Sladen kitarisoista lähtevää ääntelyä, ehkä.

   Levy on kiistaton Gary Moore -klassikko. Se jaksaa kantaa alusta loppuun. Viimeiset kappaleetkin pitävät mielenkiinon yllä. Hold On To Love on silkkaa kasaria alusta loppuun. Jopa niin paljon, että voisin hyvin kuulla jonkun aikalaisen suomi-iskelmän artistin vetäneen sen käännöshittinä. Kukaan nokkela levy-yhtiön setä ei tainnut huomata kuinka hyvin kappale olisi taipunut Meiju Suvakselle tai Markku Arolle. Ehkäpä hyvä niin. Levyn päättävä Law of the Jungle luo vielä painostavan ja raskaan tunnelman, joka jyrää albumin upeasti päätökseen.




sunnuntai 28. elokuuta 2022

AEROSMITH - DONE WITH MIRRORS (1985)

 

Aerosmith oli ajanut itsensä loppuun vuonna 1979. Vakavasti päihderiippuvaisen yhtyeen taru näytti lopullisesti päättyvän, kun kitaristi Joe Perry sai tarpeekseen ja jätti bändin perustaakseen oman pumpun, Joe Perry Projectin. Seuraavana vuonna laulaja Steven Tyler joutui vakavaan onnettomuuten täräytettyään prätkällään suoraan puuta päin. Alkoholilla ja huumeilla oli osuutta asiassa. Tyler joutui makaamaan lasarettiin ja Aerosmithin suunnitellut keikat peruuntuivat. Vuonna 1981 toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi myös touhuun ja lähti omille teilleen. Yhtyeen taival näytti vääjäämättä päättyvän. Levy-yhtiö Columbia laski markkinoille Greatest Hits -kokoelman, koska uuden materiaalin saaminen yhtyeeltä näytti erittäin epätodennäköiseltä. Hassua sinänsä... tuo Greatest Hits on yhtyeen historian myydyin levy. Se on tähän päivään mennessä myynyt Yhdysvalloissa 12xplatinaa.

   Steven Tyler ei antanut kuitenkaan periksi. Yhtyeeseen hommattiin uudet pätevät kitaristit Jimmy Crespo ja Rick Dufay. Vuonna 1982 markkinoille kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyi uusi Aerosmithin studiolevy, Rock in a Hard Place. En mene tällä kertaa tarkemmin sen levyn sisältöön tai tarinaan sisään. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin aikaisemmin oman artikkelinsa. Kiinnostuneet voivat käydä lukemassa sen tästä linkistä. Sen verran kuitenkin täytyy mainita, että olosuhteisiin nähden se on varsin kelpo albumi. Olosuhteilla tarkoitan Steven Tylerin kuntoa. Levyä seuranneella kiertueella laulajan yleiskunto romahti vakavasta huumeriippuvuudesta johtuen niin pahasti, että miehen esiintymiset olivat surullista katsottavaa.

   Viisi vuotta tuntuu nykyään musiikkibisneksessä lyhyeltä ajalta. 80-luvulla se oli ikuisuus. Def Leppardin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) väliin jäänyttä yli neljää vuotta pidettiin ennenkuulumattomana. Kuinka kukaan voi tehdä uutta levyä niin kauan. Aerosmithin kohdalla kului viisi pitkää vuotta siihen, kun Joe Perry vuonna 1984 päätti palata yhtyeeseen. Mukaansa hän sai myös Brad Whitfordin. Aerosmith aloitti Back in the Saddle -kiertueensa. Samalla solmittiin uusi levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa. David Geffenillä tuntui riittävän luottoa yhtyeeseen, koska tuottajaksi mukaan hankittiin Ted Templeman, joka tunnettiin Van Halenin levyjen soundeista. Paluukiertue oli menestys. Uusi levydiili ja ja nimekäs tuottaja takasivat parhaat puitteet seuraavan studioalbumin työstämiseen. Mikään ei voinut mennä pieleen. Siltä se saattoi tuntua. Toisin vain kävi.

  Bändi luotti omiin kykyihinsä säveltää albumillinen raakaa Aerosmith-matskua. Geffenin yhtiön A&R-mies John Kalodner seurasi tarkkaan bändin puuhia. Seuraavalle levylle juuri Kalodner Done with Mirrors -sessioista viisastuneena vaati mukaan bändin ulkopuolisia säveltäjiä.  Myöskään vanhat paheet eivät olleet unohtuneet. Päihteet olivat edelleen iso osa Aerosmith-leirin päivittäisiä rutiineita. Sekin tulisi muuttumaan tämän session jälkeen. Jotain biisimateriaalin ohuudesta kertonee sekin, että ekaksi sinkuksi valittiin albumin avausraita Let The Music Do The Talking, joka oli jo Joe Perry Projectin aiemmin levyttämä viisu. Levy myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän, mutta oli odotuksiin nähden kaupallinen pettymys.

   Olisi helppo sanoa, ettei Done with Mirrorsia olisi koskaan pitänyt tehdä. Bändin toinen tuleminen vaati huomattavasti enemmän ryhdistäytymistä kuin kukaan oli osannut odottaa. Ilman tätä levyä ja sen tekemisessä tehtyjä virheitä bändi ja sen taustajoukot tuskin olisivat ymmärtäneet mitä menestymiseen vaadittiin. Geffen Recordsilla riitti luottoa yhtyeeseen, tosin tietyin ehdoin. Näihin ehtoihin Mirrorsille seuraajaa tehtäessä kuului ottaa sävellysprosessiin mukaan Jim Vallance, Desmond Child ja Holly Knight. Tuottajaksi hommattiin Bruce Fairbairn, joka osoittautui oikeaksi mieheksi työskentelemään juuri Aerosmithin kanssa. 

   Vuonna 1984 bändin managerina aloittanut Tim Collins passitti vuonna 1986 koko retkueen vieroitukseen. Onnenpotku oli myös rap-yhtye Run-D.M.C.:n vuonna 1986 julkaisema Raising Hell -albumi, jolle räppärit levyttivät oman versionsa Aerosmithin yhdestä suurimmista 70-luvun hiteistä, Walk This Way:stä. Steven Tyler ja Joe Perry fiittasivat mukana biisissä ja siitä tehty humoristinen video sai laajalti näyttöä MTV:llä. Täysin uusi nuorempi sukupolvi tutustui videon myötä Aerosmithiin.

   Ryhtiliikkeiden myötä seuraava albumit, Permanent Vacation (1987) ja Pump (1989) nostivat Aerosmithin takaisin maailman kuumimmaksi rockyhtyeeksi. Aerosmithin toinen tuleminen ja nousu eivät konkretisoituneet vielä vuonna 1985 Done with Mirrorsin kohdalla. Se on kuitenkin merkittävä levy, koska se näytti yhtyeelle, ettei vanhoilla meriiteillä ratsastaminen yksistään riittänyt menestymiseen.





 


sunnuntai 8. toukokuuta 2022

KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 


 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.


   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 


 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 



   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 


 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ





sunnuntai 27. helmikuuta 2022

WHITESNAKE - RESTLESS HEART (1997/2021)

 


Nyt kun omien rokkenroll-sankareiden ikä alkaa huidella päälle seitsemänkymmenen, on ihan päivänselvää, että kyseisten artistien parhaat hetket ovat auttamattomasti takana menneisyydessä. Vaikka monet papparaiset jaksavat edelleen kiertää ja tehdä levyjä nuorempien muusikoiden kanssa, on myönnettävä, että kaikessa tekemisesssä suurin myyntivaltti on nostalgia. Yksi näistä papparaisista on David Coverdale.

   On ollut ilo seurata Coverdalen unboxaus-videoita omien levyjensä juhlapainoksista. Niin vilpittömän innoissaan herra tuntuu olevan päästessään avaamaan boxeja ja vinyyleitä samalla muistellen vanhoja hyviä aikoja. Ja on myönnettävä, että nämä Whitesnaken anniversary-julkaisut ovat kerrassaan upeita. Eivät todellakaan mitään vasemmalla kädellä huitaistuja. Itse ostin tuplavinyyliversion tästä alkujaan vuonna 1997 ilmestyneestä Restless Heartista. Kipuraja alkaa olla ainakin itsellä näiden suhteen monesti ylitetty, jos vinyylipainoksen hinta on reilusti yli 40 euroa. Tämänkin raaskin ostaa lahjaksi saamani levykaupan lahjakortin avustuksella.

   Vaikka kyse on vuoden 1997 albumin uusintapainoksesta, voidaan tietyssä mielessä puhua jopa eri levystä. Heti alkuun voi huomata, että kansi on muutettu. Jostain syystä DC haluaa jokaisen Whitesnaken levyn kannen näyttävän samalta. 1987 albumin kantta mukaileva WS-sinetti on sitten lätkäisty myös tamän albumin uusittuun kanteen. Toinen eroavaisuus on nimessä. Alkujaan Restless Heartin piti olla David Coverdalen sooloalbumi, mutta kuten niin monesti aeimminkin, kun menestyvän bändinimen alla toiminut artisti haluaa tehdä soolomateriaalia omalla nimellään, levy-yhtiöiden sedät hermostuvat ja vaativat ns. myyvemmän nimen levyn kanteen. Näinhän kävi Tony Iommille Seventh Star -levynsä kanssa. Kannessa lukee hieman hassusti Black Sabbath featuring Tony Iommi. Samoin Restless Heart ilmestyi alkujaan nimellä David Coverdale & Whitesnake. Naurettavaa. David Coverdale on yhtä kuin Whitesnake. 

 

Alkupereäinen Restless Heartin kansi.
  

   Pelkkään kanteen eivät uuden juhlapainoksen ja alkuperäisen erot jää. Ilmestyessään Coverdale halusi tehdä selvän eron tuttuun Whitesnaken soundiin ja julkaista albumin soololevynään. Nyt hän on uusintapainoksessa nimenomaan halunnut levyn kuulostavan Whitesnakelta. Tästä syystä kappalejärjestystä on muutettu rokkaavammaksi. Myös kitara- ja kosketinsoitinraitoja on lisätty äänivallin tukevoittamiseksi. Uusia lisäilyjä levylle ovat soittaneet Joel Hoekstra ja Derek Sherinian. Studiossa ei ole siis tyydytty ainoastaan remiksailemaan. Tässä vaiheessa omat hälytyskellot alkoivat soimaan. En ole juurikaan pitänyt artistien ideoista levyttää vanhoja tekemisiään uusiksi. Alkuperäistä teosta tulisi kunnioittaa, vaikka siellä joku juttu olisikin jäänyt kaivelemaan. Onneksi uusi Restless Heart kuitenkin kunnioittaa vanhaa. Adrian Vandenbergin kitaratyöskentely on edelleen vahvasti levyn pääosassa. Hoekstra tyytyy ainoastaa tukevoittamaan tätä omalla panoksellaan. Ratkaisu on toimiva ja on pakko myöntää, että tämä kuulostaa paremmalta originaaliin verrattuna. Monet kappaleet saavat entistä enemmän lihaa luiden ympärille.

    Vuonna 1997 David Coverdale oli käännekohdassa oman uransa suhteen. Whitesnaken suurin menestys ja Yhdysvaltojen valloitus olivat Slip of the Tongue -levyn jälkeisen kiertueen aikana syöneet miestä ja kynttilä oli palanut molemmista päistä. Coverdale oli tietoisesti laittanut Whitenaken telakalle. Yhteistyö Jimmy Pagen kanssa vuoden 1993 Coverdale/Page -albumin myötä oli varmasti unelmien täyttymys Coverdalelle ja tämä puhuu edelleen kauniisti herrojen yhteistyöstä, vaikka se päättyikin hyvin nopeasti lyhyen Japanissa tehdyn kiertueen jälkeen. Tietyllä tapaa Restless Heart on jatkumoa tuolle Coverdale/Page -albumille. Levy on erittäin bluessävyitteinen ja useampikin biisi olisi voinut olla tuolla Pagen kanssa yhdessä tehdyllä levyllä. Mainittava on myös itse maestron tulkinta. DC laulaa kuin parhaimpina nuoruuden päivinään eikä säästele itseään yhtään. Laulu on välillä raastavaa ja sydäntäriipaisevaa kuultavaa. Samalla äänessä on voimaa ja syvää elämän tuomaa kokemusta.


   Whitesnake pysähtyi kiertueellaan myös Helsingissä ja esiintyi 9.11.1997 Kulttuuritalossa. Bändi oli hyvässä vedossa ja Coverdale jutteli rennosti mukavia yleisön kanssa. Soittipa yhtye pätkiä yleisön huutelemista biiseistä, vaikka ne eivät viralliseen settilistaan kuuluneetkaan. Kiertueen piti olla Whitesnaken viimeinen eli jäähyväisrundilla oltiin jo vuonna 1997. Coverdale kertoi haastatteluissa jatkavansa musiikin tekemistä, mutta lopettavansa Whitesnaken, koska hänen äänensä ei enää kestänyt Whitesnaken tyylisen musiikin laulamista. Toisinhan siinä kävi. Nyt on vuosi 2022 ja Whitesnake on jälleen jäähyväisrundilla. Mutta näinhän se on käynyt muillekin. Eivät koko ikänsä kiertämään tottuneet kaverit osaa kauaa himassa istua. 

   Jos Restless Heart ei ole tuttu levy, kannattaa tutustua. Se on toki seesteisempi ja paljolti enemmän bluesia kuin tukkaheviksi 80-luvun lopulla muuttunut yhtye. Levy on toimiva kokonaisuus ja japsipainokselta mukaan napatut bonuksetkin sulahtavat hyvin mukaan kokonaisuuteen.