OZZY OSBOURNE - BARK AT THE MOON (1983)

 

Tämänkin levyn ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi on aika kuunnella teos läpi. Edelliskerrasta on vierähtänyt tovi. Monia asia olisi saattanut mennä pieleen tätä levyä tehdessä. Ozzy Osbournen onni uransa ja elämänsä kannalta on ollut Sharon Ardenin (ny. Osbournen) kanssa hynttyiden yhteen lyöminen. Ilman Sharonin määrätietoisuutta ja järjestelmällisyyttä Ozzyn soolourasta olisi tuskin tullut yhtään mitään. Sharonin toimista ja menetelmistä voidaan olla montaa mieltä ja tämänkin levyn yhteydessä rouva Osbourne käytti melko häikäilemättömiä keinoja.

    Bark At The Moon on kiistämätön Osbournen klassikko. Monet asiat olivat vinksallaan ja pielessä ennen kuin albumi ilmestyi. Ozzyn päihteiden käyttö oli tolkutonta. Siihen peilattuna on ihmeellistä kuinka upeita albumeja mieheltä läpi koko 80-luvun ilmestyi huipentuen herran parhaimpaan tuotokseen; No More Tears (1991). Isossa roolissa olivat tietysti taitavat muusikot Ozzyn rinnalla, joiden panos tekee Bark At The Moonistakin loistavan levyn.

RANDY RHOADSIN JÄTTÄMÄ AUKKO

    Black Sabbathista potkut saanut Ozzy onnistui täydellisesti kahdella ensimmäisellä soololevyllään, Blizzard Of Ozz (1980) ja Diary Of Madman (1981). Ozzyn sooloura on alusta asti perustunut Ozzyn taustalla soittavaan bändiin. Tai vielä ensimmäisellä levyllä muut musikantit olivat herran rinnalla. Blizzard Of Ozz piti olla aluksi bändin nimi, mutta hyvin pian levy-yhtiössä ja managerivaimon päässä syntyi ajatus siitä, että muut saavat siirtyä taka-alalle, koska herra Osbourne on tähti. 

    Kitaristi Randy Rhoadsin kuolema vuonna 1982 jätti suuren aukon, jonka paikkaamista kävivät kokeilemassa Bernie Tormè sekä Brad Gillis. Myös Dokkenin George Lynch tarjosi itseään Ozzylle hommiin, mutta paikan sai lopulta Jake E. Lee. Jake E. Lee ja basisti Bob Daisley ovat sanoittaneet ja säveltäneent lähes koko Bark At The Moonin materiaalin. Siitä huolimatta levyn kannessa lukee krediiteissä ainostaan Ozzy Osbourne. Näin Sharon-vaimo/manageri onnistui lyttäämään muusikoiden oikeuksia entisestään. Bob Daisleyn panosta Osbournen klassikkoalbumeilla ei kukaan voi kieltää. Siitä huolimatta Sharon Osbourne tekee toistuvasti niin. 

 

VERENPAINE NOUSEE

    Sharon korvasi Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin vuoden 2002 uudelleenjulkaisuissa Bob Daisleyn ja rumpali Lee Kerslaken osuudet Osbournen silloisella rytmisektiolla (rumpali Mike Bordin ja basisti Robert Trujillo). Ozzy Osbourne kertoi itsekin myöhemmin vastustaneen uudelleennauhoittamista. Älytöntä jälkiviisastelua Ozzyltä, joka ei uskalla sanoa muijalleen yhtään poikkipuolista sanaa. Saakelin tohvelisankari!

    Nyt kun verenpaine on saatu kohoamaan sopivasti, on syytä unohtaa hetkeksi kuinka epäoikeudenmukaisesti Osbournen pariskunta työntekijöitään kohtelee ja mennä itse asiaan eli musiikkiin. Bark At The Moon häviää kokonaisuutena kahdelle ekalle Ozzyn kasarisoololle. Silti levyä ei kuitenkaan voi mollata. Bark At The Moon olisi voinut kaikesta päähenkilön koheltamisesta johtuen olla huomattavasti huonompi levy.

     Bark At The Moonin vahvuus on muutamissa ehdottoman kovissa ralleissa. Nimibiisi on kivitalon kokoinen klasikko. Levyn koko teema kantta myöten on rakennettu sen ympärille. Kappale on Jake E. Leen taidonnäyte. Levyn kannessa lukeva Osbournen nimi ainoana säveltäjänä hymyilyttää entistä enemmän. Pianoa pimputtelemalla omien sanojensa mukaan albumin säveltäneen Ozzyn sormista ei kuunaan moista riffittelyä ole syntynyt. Toinen tykkistyge on Rock'n'Roll Rebel, jolla jälleen Jake E. Lee loistaa kuin täysikuu Perämeren yllä tai aurinko Naantalin taivaalla.

 OZZYN BEATLES-TRIPPI

   Olen myös aina pitänyt toisena sinkkuna julkaistusta So Tired -slovarista. Vaikka sen piano- ja jousisovituksia on mollattu vuosien saatossa, ei se huononna kappaletta. Beatles kuuluu toki läpi, niin että paukkuu. Se suotakoon suuresti John Lennonia ihailevalle Ozzylle. Enemmän minä tästä pidän kuin siitä Imagine-kopiosta Down To Earth (2002) -levyllä.

    Albumista ilmestyi eri versioita. Euroopan albumissa on sininen fontti, kun taas Jenkeissä Ozzy-logo ja albumin nimi on punakeltaisella. Samoin biiseissä on eroa. Eurooppalaisista löytyy Spiders ja Jenkkijulkaisusta Slow Down. En tiedä miksi näitä muuteltiin. Onneksi kaikki kappeleet on julkaistu myöhemmissä painoksissa. Hieman ihmetyttää toki uusin 40vee juhlajulkaisu, josta Spiders loistaa poissaolollaan. Mielestäni molemmat biisit ansaitsevat paikkansa levyllä. Myös Centre Of Eternity on alkuperäisessä Euroopan julkaisussa nimellä Forever. Ihme koheltamista. Ehdottomasti hauskin on Etelä-Korean julkaisu, jonka kantta on hmm... hieman sensuroitu.

 

Etelä-Korean vinyylipainos. Soveliaaksi sensuroitu kansi.

       Vuonna 1983 ilmestyi monia hienoa rocklevyä. Bark At The Moonin ohella ilmestyivät Acceptin Balls To The Wall, Kissin Lick It Up, Def Leppardin Pyromania, Iron Maidenin Piece Of Mind, Quiet Riotin Metal Health ja Mötley Crüen Shout At The Devil. Nämä tulivat nyt nopeasti mietittynä mieleen. Mahtavia levyjä kaikki.

      Bark At The Moon sai myös kyseenalaista kuuluisuutta, kun kanadalainen 20-vuotias James Jollimore puukotti samaisena vuonna 1983 naisen ja tämän kaksi lasta kuoliaaksi. Jollimore kertoi Bark At The Moon kappaleen saaneen hänet levottomaksi ja tekemään järjettömän tekonsa. Seuraavana vuonna Ozzy kohtasi sekopäiden syytöksiä uudelleen, kun 19-vuotiaan John Daniel McCollum itsemurhasta syytettiin  vuorostaan Suicide Solution kappaletta. 

     Ozzy itse bändeineen lähti Yhdysvalloissa kiertueelle Mötley Crüen kanssa. Yhdistelmä, joka vuonna 1984 oli varmasti osoitus rokin vaarallisuudesta. Sharon yritti pitää kiertueella kuria lähettämällä ohjeita ja sääntöjä bändeille. Mötley Crüe ehti nimetä kiertueen No Fun Touriksi. Todellisuudessa kovina bilettäjinä itseään pitävät nuoret Mötley-muusikot hämmästyivät, kun heidän toilailunsa eivät olleet mitään Ozzyn sekoilujen rinnalla. On tiestysti ihme, että Ozzy Osbourne on yhä elossa. Normijamppa olisi kuollut samalla menolla jo vuonna 1979. Onneksi musiikki elää ikuisesti. Bark At The Moon, 40 vuotta. Upea levy!

 

 

 

 

SCORPIONS - ROCK BELIEVER (2022)

 

Scorpionsin tuorein levy ilmestyi helmikuussa 2022. Nyt sen vinyylipainoksen sai edulliseen alehintaan. Päädyin hankimaan tavanomaisen rieskan sijaan rajoitetun painoksen, jossa on yhteensä 16 biisiä eli mukana on viisi ylimääräistä stygeä otsikolla: Limited Deluxe Bonus Tracks. Eri juttu sitten on kuinka rajoitettu painos oikeasti on kyseessä kun sitä riittää lähes kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen myytäväksi puoleen hintaan. Nää on näitä markkinamiesten kikkoja. Nykyään keräilijöiltä osataan ottaa rahat pois eri värivariaatioilla sun muilla.

     Mennään asiaan. Scorpionsin ikäiseltä yhtyeeltä ei odoteta enää niitä uran huikeimpia levyjä. Yhtye on tehnyt klassikkolevynsä jo reilusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Eikä livekuntokaan enää seitsemänkymppisillä ukoilla ole samaa luokkaa kuin 80-luvulla. Enää ei tehdä ihmispyramideja, eikä laulukaan aina kulje entiseen malliin. Enkä tiedä seisooko Rudolf Schenker enää päällään kesken keikan, epäilen. Eli on ihan kiva, jos vuonna 1965 perustettu yhtye tekee vielä vuonna 2022 ihan kivan levyn, jota kuunnellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Mitä vielä... Scorpions paiskaa kehiin erittäin hyvän levyn. Bändi kuulostaa verevältä ja elinvoimaiselta.

 

     Miten se on mahdollista? Onko patut vetäneet tupla-annokset lääkekonjakkia studioon saavuttuaan. Voi olla, mutta pari huomiota nousee pintaan. Ensimmäinen on rumpupallin taakse istunut entinen King Diamond ja Motörhead -kannuttaja Mikkey Dee. Dee antaa virtaa muille takuuvarmalla työllään. Mikkey Deen ansioksi luettakoon myös tyylitaju. Hän ei yritä kuulostaa Mikkey Deeltä vaan tiimipelaajana hän kuulostaa Scorpionsin rumpalilta.   

    Toinen vahvuus on oman historian tuntemus ja sen käyttäminen tyylillä. On helppoa mennä metsään yrittäen tehdä levy menestysvuosien kaavalla. Siihen Scorpions ei lähde, mutta viljelee läpi levyn tyylillä omia maneereitaan, niin 70- kuin 80-luvulta. Mitään uutta Scorpionsilta on turha odottaa, enkä usko että kukaan sitä edes haluaa. Scorpions on keksinyt pyöränsä lopullisesti vuonna 1982. Sitä on turha yrittää muuksi muuttaa. Ilahduttavaa sen sijaan on, että levyltä kaikuu vaikutteita Uli Jon Rothin ajoilta asti. Suurin menestys ja maailmanvalloitus osui 80-luvulle ja yhtye tuntui jossain vaiheessa unohtaneen täysin hipahtavan ja psykedeelisen 70-luvun. 2020-luvulla bändi osaa arvostaa myös tätä aikakautta ja osoittaa sen myös uudella levyllään.

 

     Levy paukahtaa käyntiin menevällä ja jalan välittömästi vipattamaan saavalla Gas In The Tankilla. Välittömästi käy selväksi, että tankki on täynnä. Tätä kuuntelee hymyillen, hemmetti että rokkaa! Ei voi kuin ihailla Schenkerin terävää komppaamista. Mieshän on liekeissä heti lausta alkaen. Roots In My Boots jatkaa tiukentamalla tahtia entisestään. Riffiltään vuoden 1982 Blackoutia muistuttava kappale ei aivan yllä avausraidan tasolle, mutta jälleen Schenkerin riffittely kantaa kipaletta alusta loppuun. 

   Klaus Meine kuulostaa samalta kuin parhaina nuoruuden vuosinaan. Studiossa kikkailulla on varmasti osuutensa tähän verevyyteen, mutta ei siitä voi ketään sormella osoitella. Alun biisit ovat silkkaa kasari-Scopaa ja sama meno jatkuu kolmannen raidan kohdalla. Knock 'Em Dead toimii. Mieleen hiipi kolmannen biisin kohdalle, että jos meninki jatkuu samanlaisena, alkaa homma toistaa itseään. Nyt kaipaisi jo vähän muutosta biisikaavaan. Kuin tilauksesta sellainen saadaan nimibiisin myötä.

   Rock Believer ei ole mikään rocklyriikan riemuvoitto. Rockin vertaaminen uskontoon ei ole uusi juttu. Scorpionsilta on turha odottaa mitään käänteentekevää sanoitustensa osalta. Vaikka yhtye yrittikin 90-luvun alussa yhdistää idän ja lännen sekä saada aikaan maailmanrauhan, hyväntahtoinen naivius ja jopa hölmöys sanoituksisssa on osa Scorpionsia. Mutta se ei missään nimessä haittaa, kunhan kukaan ei oikeasti ala uskoa, että Wind of Change onnistui muuttamaan maailmaa. Muistan armeija-ajaltani hetken, jolloin uskoin minuutin ajan kansojen väliseen solidaarisuuteen, kun kuulin Örön saaren ohin kulkevan venäläistankkerin miehistön laulavan VHF-radion kanavalla kyseistä kappaletta. Hyvin pian ymmärsin, että venäläisten kasetin nauha venytti pahasti ja merimiehet olivat vahvasssa votkahumalassa. 

 

 

    Mutta jos palataan armeijamuistoista takaisin Rock Believer -kappaleeseen. Sen voima on vahvassa ja tarttuvassa kitarariffissä ja kertosäkeessä. Olen jo ehtinyt kehua pariinkiin otteeseen Rudolf Schenkerin panosta tällä levyllä, mutta ei sovi unohtaa Matthias Jabsia. Jabsin palkaaminen 70-luvun lopulla yhtyeen soundia dominoineen Uli Jon Rothin tilalle oli uskalias ja lopulta viisas teko. Jabsin myötä yhtye muuntui enemmän suoraviivaiseksi hard rock -yhtyeeksi, joka takasi Amerikan valloituksen ja nousun stadiontasolle. Moni pitää Jabsia Rothiin verrattuna soitannollisesti ilmeettömämpänä kaverina, mutta ilman tuota muutosta Scorpionsin Blackout (1982) tai Love At First Sting (1984) eivät olisi tuntemiamme levyjä. Scorpions osaa myös hyödyntää ikäisteni nostalgian kaipuun. Mainiona todisteena siitä käy yltä löytyvä Rock Believer -video. Musiikin ohella myös kuvallinen kerronta vie muistoissa bändin kulta-ajoille 80-luvulle.

 

    Pari seuraavaa kappaletta vie tunnelmat jo mainitsemalleni 70-luvulle. Shining Of Your Soul on niin seitkytlukulaista Scopaa, että hetken voisi luulla Uli Jon Rothin veivaavan kitaran varressa. Seventh Sun on tummasävyinen ja uhkaava. Poljennossaan vakuuttava kappale on ehdottomasti albumin kovinta kärkeä. Samalla nämä kaksi kappaletta luovat levylle kivasti kontrastia ja pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

    Albumin kuusi ensimmäistä raitaa ovat täyttä tavaraa, valitettavasti tämän jälkeen taso hieman laskee. Hot And Cold on levyn ainoa Matthias Jabsin kirjoitama kappale. Se on myös ensimmäinen kappale, joka on helppoa ohittaa olankohautuksella. Biisi ei tarjoa oikein minkäänläistä tarttumispintaa. Ihan kivasti rullaavaa, mutta samalla tylsää. Eikä meno parane mukarankan When I Lay My Bones To Restin myötä, vaikka sävelkynän varteen on saatu takaisin albumin alkuun tinmanttista kamaa kirjoittanut Schenker. "Hey Let's Rockin" -tyylinen lyriikkaa ei auta asiaa. Vaikkei Scorpionsin tarkoitus ole tavoitella lyyrisyydessään Nobel-kirjallisuuden tasoista kamaa, voisi se edes yrittää pitää omaa rimaansa jossain muualla kuin navan korkeudella.

 

   Hieman fiilikset laskevat levyn loppua kohtia, vaikka väliin mahtuu ekana sinkkuna julkaistu Peacemaker. Se on ihan ok, muttei missään mielessä levyn parasta antia. Ja vihoviimeisenä vastaan tulee... yllätys yllätys...slovari. Scorpions-balladit ovat tietysti jo käsite, eikä bändi ole uskaltanut tehdä tälläkään kertaa levyä ilman moista. Kaikki tutut elementit ovat kasassa naivia sanoitusta myöten. Balladi puolustaa paikkaansa. Ei se ainakaan minulle näppylöitä aiheuta, jos toisaalta ei nyt mitään suurta tunteen paloakaan. Viisi bonuskappaletta levyn perässä ovat kiva lisä, mutta ymmärrettävästi ne pudotettu pois viralliselta albumikokonaisuudelta. Niistä ainoa hieman kiinnostava on Klaus Meinen säveltämä Shoot For Your Heart.

   Rock Believer on hyvä levy. Bändi osaa tyylikkäästi hyödyntää menneisyyttään vaipumatta kuitenkaan naurettavaan itsensä matkimiseen. Scorpions on parhaimmillaan, kun se ei ota itseään liian vakavasti. Myöskään kuuntelijan ei kannata ottaa kuulemaansa liian vakavasti. Itse sorruin tämän kirjoituksen myötä siihen pariin otteeseen nillittäessäni lyriikoista. Oma moka. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa!

EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 

    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.

SKID ROW - sUBHUMAN rACE (1995)

 

Tämä on levy, joka hajotti bändin. Laulaja Sebastian Bach lähti tai sai lähteä (riippuu keneltä kysytään) ovet paukkuen levyä seuranneena vuotena. Yhtyeen jäsenillä ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa tästä albumista yhä tänä päivänäkään. Vihanpito yhtyeen ja entisen lauljansa välillä jatkuu. Isot miehet jaksavat kiukutella toisilleen vuodesta toiseen kuin pahaiset kakarat.

    Kahden ensimmäisen levyn (Skid Row, 1989 ja Slave To The Grind,1991) menestyksien jälkeen yhtye oli ajautunut siihen pisteeseen, että soittokavereiden pärstät tympäisivät ja aiheuttivat ärsytystä. Ei mikään maailman hedelmällisin hetki lähteä tekemään uutta levyä. Maailman yli oli pyyhkäissyt myös ilmiö nimeltä grunge. Musiikillinen ilmastonmuutos oli tapahtunut nopeasti. Kurt Cobain oli kuollut 1994 ja sen myötä 1995 grungenkin taru alkoi hiipumaan, mutta flanellipaitavillityksen vaikutus kuuluu yhä Subhuman Racella.

   Alice In Chainsin kaikuja hiipi myös Skid Row:n raidoille. Levy-yhtiöiden markkinaosastojen liituraitapellet vaativat entisiä menestysyhtyeitä sulautumaan ja soputumaan uuteen aikaan.Vertaan tätä levyä toisen 80-luvun loppupuolen menestyjän ,Warrantin, albumiin Dog Eat Dog (1992). Molemmista levyistä vaistoaa epätoivon, joissa yhtyeet ovat kiemurrelleet miettiessään paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Levyissä on kaikuja 80-luvun menestysvuosilta, mutta samalla yritystä muuttaa soundia kuulijoiden odotusten mukaan ja ajan henkeen sopivaksi.

 BOB ROCK PILAA KAIKEN?

    Yhtye oli tottunut työskentelemään kahdella edellisellä levyllä tuottaja Michael Wagenerin kanssa. Nyt miksauspöydän taakse istui Bob Rock, mies Mötley Crüen ja Metallican menestyksien takaa. Yhtye ja uusi tuottaja ajautuivat nopeasti erimielisyyksiin. Basisti Rachel Bolan on kertonut, ettei hän tajunnut lainkaan Bob Rockin ideoita. Yhteistyö osoittautui tuskalliseksi, eikä kukaan tuntunut olevan tyytyväinen lopputulokseen.

    Onko tämä levy sitten niin umpipaska kuin tekijät itse antavat ymmärtää? Ei ole. Skid Row:n vahvuus on aina ollut kyky siirtää nuorten miesten vihaisuus musiikkiin. Yhtyeessä on reilu ripaus punkkia niin asenteeessa kuin biiseissäkin. Subhuman Race jättää kaksijakoiset fiilikset kuuntelun jälkeen. Levyltä löytyy aivan timanttista kamaa kuten My Enemy, Firesign, Beat Yourself Blind, Into Another, Iron Will. Mutta myös liian monta masentavan turhanpäiväistä raitaa. Kitaristikaksikko Scott Hillin ja Snake Sabon yhteistyö on herkullista kuunneltavaa. Myös vokalisti Sebastian Bach onnistuu siirtämään vihan ja tuskan raitoihin laulamalla kiukkuisemmin kuin koskaan. Kuuntelijalle tulee kuitenkin tunne, että mailaa on puristettu liian lujaa. Yhtye vaikuttaa myös paikoin luovuttaneelta. Antaa paskan olla -asenne on hiipinyt mukaan levytyssesiohin. Välillä masennus vie voiton vihasta, sekin kuuluu läpi.

 LOPPUYHTEENVETO

   Eihän tämä yllä mitenkään samalle viivalle kahden ekan albumin kanssa. Jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu, kuuntelua ei kannata aloittaa tästä levystä. Subhuman Race ei ole kuitenkaan huono levy. Viihdyn hyvin sen parissa. Muusikoiden taidokkuus ja ammattitaito jättävät huonot puolet alleen nostaen levyn lopulta kirkkaasti plussan puolelle. 

   

LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.

VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb. 

DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 

    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.

DOKKEN - UNDER LOCK AND KEY (1985)

 

Facebookin keikkamuistoissa on viime päivinä kommentoitu ahkeraan AC/DC:n vuoden 1988 Helsingin keikkaa. Lämmittelijänä tuolla keikalla toiminut Dokken jakaa mielipiteet muistoissa. Toisten mielestä bändi oli umpisurkea ja toiset ylistävät keikkaa upeaksi. Itseäni lähinnä harmittaa etten ollut tuolla todistamassa rokin riemujuhlaa. AC/DC:n olen toki nähnyt keikalla myöhemmin, mutta Dokkenin missaus harmittaa todella.

     Mutta palataanpa takaisin 80-luvulle, jolloin me kaikki olimme vielä nuoria ja kauniita. Dokkenin uran tähtihetki on eittämättä  Back For The Attack (1987). Mutta yhtä lailla kaksi edeltänyttä albumia voidaan nimetä kasarihevin klassikoiksi. Tooth and Nail (1984) ja Under Lock and Key (1985) ovat täynnä toinen toistaan tarttuvampia hardrockin helmiä. Itselleni tämä vuoden 1985 levy oli ensimmäinen tutustuminen yhtyeeseen. Muistan hommaneeni kyseisen LP:n Tampereen reissulta EPEsin levykaupasta. Jo käynti legendaarisessa Epe Heleniuksen puodissa oli turkulaispojalle kokemus, saati että hyllystä mukaan löytyi keltaista savua kannestaan hohtava Dokken.

 

JOTAIN SAMAA KUIN CINDERELLAN EKASSA

     Jokainen näistä Dokkenin levyistä on itselleni hyvin rakas. Ne ovat osa omaa nuoruuttani. Joten erittäin vahvojen nostalgialasien läpi näitä käsittelee yhä yli viisikymppisenäkin. Mutta jos yritän suhtautua kriittisesti, niin levystä on helppo kaivaa esiin tiettyä kokoomuslaista ajatusmaailmaa. Se ei varmastikaan johdu itse bändistä vaan sen takana pyörivästä markkinointikoneistosta. Levyn kantta katsoessa tulee mieleen toinen saman aikakauden yhtye Cinderella ja tämän debyyttilevy Night Songs (1986). Molempien levyjen kansissa yhtyeiden jäsenten kasvoilta paistaa epäuskon ja hämmästyksen sävyttämät ilmeet. Kaikki kuvassa on täysin lavastettua ja stailattua viimeisen päälle. Näitä katsoessa ei voida puhua hikisestä ja vaarallisesta rock-musiikista. Onneksi sisältö ei vastaa täysin kannen antamaa mielikuvaa.

Jotain samaa teennäisen keinotekoista tässä on. Onneksi sisältö on aitoa tavaraa.

         Dokkenin vahvuus on tarttuvissa biiseissä, George Lynchin ilmiömäisessä kitaroinnissa ja komeissa stemmalauluissa. Jännä juttu onkin, että yhtyeen heikoin lenkki liittyy myös lauluun. Vaikka lauluvoimaa stemmoissa löytyy, on vokalisti Don Dokkenin ääniala auttamattoman kapea. Mutta tarkemmin kun ajattelee, niin kenenkään muun laulamana Dokken tuskin toimisi yhtä hienosti. Usein skaalan laajuus tai äänenkäytön taituruus häviävät omaperäisyydelle. Sama pätee Vince Neiliin, Klaus Meineen tai vaikkapa Bob Dylaniin. Juuri Scorpionsiin Don Dokkenia oltiin jo siirtämässä Klasun kärsiessä ääniongelmista Blackout (1982) -levyn aikoihin. Itseäni aina hieman säälitti Don Dokkenin osa joutua/päästä laulamaan Hear'N Aidin Stars-singlellä Geoff Taten ja Paul Shortinon välissä.

TUOTTAJINA ALAN KEHÄKETUT

     Myös Under Lock and Keyn soundit ovat viimeisen päälle sliipattua kamaa. Tällä tarkoitan että kaikki on siloiteltu ja pureskeltu valmiiksi kuulijan korvia varten. Soundit ovat hyvät, mutta kaikki on myös täysin yllätyksetöntä. Tästäkin paitaa läpi silmissä loistaneet taalojen kuvat enemmäin kuin taiteellisen yllätyspaukun tekeminen. Levyn tuotannosta vastaavat kovat alan kehäketut Neil Kernon ja Michael Wagener. Nämä herrat eivät tee mitään vahingossa. Levylle on luotu juuri halutunlainen äänimaailma. Unchain The Night, The Hunter, In My Dreams, It's Not Love, Will The Sun Rise. Levy on täynnä upeita biisejä, joita siivittää George Lynchin ilmiömäinen tyylitaju kitaran varressa. Dokken jakaa mielipiteet varmasti kuten teki vuonna 1988 lämmitellessään AC/DC:tä Helsingin jäähallissa.