perjantai 12. marraskuuta 2021

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.  

   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 


   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 


 

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.

 



perjantai 3. syyskuuta 2021

WARLOCK - TRIUMPH AND AGONY (1987)

 


Doro Pesch on yhtä ikoninen hahmo heavypiireissä kuin Lemmy Kilmister tai Ronnie James Dio. Doro on jokaisen hevipetterin märkä päiväuni. Tänä päivänä ehkäpä nuoremmille liimatukille jopa äitihahmo. Doro-täti ottaa kainaloon ja suojelee, kun kylmä ja julma maailma potkii nivusiin. Meille 80-luvulla teini-ikäänsä eläneille hevareille sen sijaan Doro on ikuinen haavekuva, metalliprinsessa. 

   Vuonna 1987 ilmestynyt Triumph and Agony on Warlock -yhtyeen neljäs pitkäsoitto. Warlock perustettiin Düsseldorfissa 80-luvun alussa. Yhtye erottautui muista lajitovereistaan juuri laulusolistinsa Doro Peschin ansiosta. Vaikea kuvitella, että porukasta olisi tullut yhtä suosittua, jos yhtyeen laulupuolta olisi hoitanut joku Herbert tai Gerhard.

   Yhtye oli siis jo vuoteen 1987 tultaessa tehnyt kolme ihan pätevää albumia: Burning the Witches (1984), Hellbound (1985), True as Steel (1986). True as Steelin ilmestyessä odotukset olivat korkealla. Singleksi lohkaistun Fight for Rock -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä MTV:llä. Bändi pääsi mukaan vuoden 1986 Monsters Of Rock -festivaalille Doningtonille Doron ollessa näin ensimmäinen naisesiintyjä tällä karvapääfestarilla. Samana vuonnahan Ruotsin Råsundalla pidetyssä Monters Of Rockissa pääsi taitojaan näyttämään myös Zero Nine suoraan Kuusamosta. Suuri unelmien täyttymys samana vuonna Dorolle lienee ollut pääsy idoliensa Judas Priestin Turbo-levyä seuranneen Fuel for Life -kiertueen Euroopan osuuden lämppäriksi. Eli kaikki näytti erittäin hyvälle Warlockin tulevaisuuden suhteen.




   True as Steel oli yhtyeen ensimmäinen levy, joka huomattiin myös Euroopan ulkopuolella. Siitä huolimatta itse yhtye oli ollut pettynyt levyn soundeihin. Eli hyvässä mielessä bändille jäi nälkää lähteä tekemään Triumph and Agonya, josta tuli lopulta Warlockin ja Doron koko uran kirkkain timantti.

   Levy alkaa hittien hitillä ja todellisella hevihymnillä. All We Are on tarttuvuudessaan sellainen korvakarkki, jota on mahdotonta ohittaa. Avaus riisuu kyynisimmänkin epäilijän aseista. Kyllä tässä ollaan katse suunnattu jo selvästi Amerikan markkinoita kohti. All We Are yrittää tehdä saman minkä Living Arter Midnight teki Judas Priestille.

   Onneksi levy ei nojaa vain hittiinsä vaan on vahva kokonaisuus joka kantilta. Three Minute Warning, I Rule The Ruins, Kiss Of Death, East Meets West, Make Time For Love, Touch Of Evil, Metal Tango, Cold Cold World ovat kaikki kovia näyttöjä 80-luvun hevistä. Täytebiisejä ei ole. Kaikki täyttä rautaa. Levyn päättävä Für Immer on kaikessa herkkyydessään ja mahtipontisuudessaan kaunista kuunneltavaa. Oikea valinta on myös ottaa kappaleen laulukieleksi saksa. Kertsi menee toki englanniksi, mutta äidinkielellään laulavan Doron sanat on helppo uskoa omakohtaisiksi. Niin rehelllinen ja riipaiseva tulkinta on.



Doro ja Warlockin poijaat.

   

    Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye soitti Euroopassa Dion lämmittelijänä, jonka jälkeen suunnattiin Yhdysvaltoihin Megadethin lämppäriksi. Valitettavasti homma vain hiipui miehistön vaihtuessa ja lopulta entisen managerin haastaessa yhtyeen lakitupaan. Ex-manageri voitti itselleen oikeudet Warlock -nimen käyttöön. Yhtye muutti nimensä Doroksi ja sitä rataa pikkuhiljaa Dorosta muodostui sooloartisti. Muistan kuinka Doro nimellä ilmestynyt Triumph and Agonyn seuraaja Force Majeure (1989) oli itselleni mieletön pettymys. Yritin nyt kuunnella sitä vuosien tauon jälkeen tätä kirjoittaessani. Ei voi kuin harmitella levyn kohdalla tehtyjä vääriä valintoja. Procol Harum -koveri A Whiter Shade of Pale on hirveää kuultavaa ja vielä kun se on lykätty levyn avauskappaleeksi alleviivaten muka sen merkitystä. Levy on soundeiltaan aika lähellä Triumph and Agonya, valitettavasti materiaali on vain paljon heikompaa. Viimeisen niitin Doron seuraamiseeni löi seuraava albumi Doro (1990), jonka lopullisesti pilasi Gene Simmons tuottamalla siihen kuivakkaan skeidan äänimaailman.

   On upeaa, että Doro on jaksanut jatkaa uraansa näihin päiviin asti. Helppoa se ei varmasti ole aina ollut. Kuten alussa kirjoitin Dorosta on muodostunut tänä päivänä ikoninen hahmo. Hänen suosionsa on varmasti taattu ja ansaittu. Vuoden 1987 Triumph and Agonyn merkityksestä Dorolle kertoo myös se, että sen biisit ovat vakiokamaa daamin keikkasetissä. Ja onpa uusin Doron julkaisu livelevy Triumph and Agony Live (2021), jolla metallikuningatar yhtyeineen soittaa koko albumin läpi. Se kertoo jotakin tuon levyn merkityksestä itse artistillekin.



tiistai 20. heinäkuuta 2021

REO SPEEDWAGON - NINE LIVES (1979)

 

REO Speedwagon on yhtye, josta olisi niin mukava pitää. Bändistä on vain jotenkin hankala tarttua kiinni. REO Speedwagon on ihan kiva yhtye, soittajat söpöjä ja biisitkin välillä ihan toimivia. Mutta silti joku tässä ärsyttää ihan pirusti. Yritän tämän levyn ja kirjoituksen myötä olla positiivinen, antaa bändille mahdollisuuden.

   Bändi on nimennyt itsensä automerkin mukaan. Hoh hoijaa. Siinä jo alkuun omaperäisyyden huipentumaa. REO Speedwagon on perustettu jo 60-luvun lopulla ja ehti tahkota keikkoja ja levyjä pitkään ennen suurinta suosiotaan. Myös alkuaikoina jäsenet vaihtuivat tiuhaan ja yhtye haki muotoaan. Kai siinä samalla omaa linjaansa. Menestyksen makuun pumppu pääsi livelevyllä Live: You Get What You Play For (1977), joka lopulta ylsi USAssa yli miljoonan kappaleen platinamyyntiin. Jee, 70-luku, livealbumien kulta-aikaa. Peter Framptonin Frampton Comes Alive! (1976) ja Kissin Alive!(1975) loivat menestyksellään livelevytysten buumin, jonka menestysreseptiä myös REO Speedwagon lähti toistamaan varsin onnistuneesti.

   Liven jälkeen bändi lähti tavoittelemaan menestystä myös studiossa. Ihan saakelin typerästi nimetty You Can Tune a Piano, but You Can't Tuna Fish (1978) oli bändille järjestyksessään jo seitsemäs studioalbumi. Levy myi tuplaplatinaa ja siitä lohkottiin kaksi hittiä Roll with the Changes ja Time for Me to Fly. Näitä kuuntelee ihan sujuvasti. Hyvin soitettuja ja tarttuvia ralleja, mutta kaikessa kliinisyydessään täysin hajuttomia ja mauttomia. Vähän kuin Edam-juusto. Ihan ok ja myy helvetisti, mutta siinä se sitten onkin.

   Nine Lives (1979) on mainittu usein bändin rokkaavimpana levynä. Niinpä ajattelin, että tällä lätyllä on mahdollisuus todistaa minulle että olen väärässä haukkuessani yhtyettä tylsäksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi amerikan hutuksi. Kannen ja levyn nimen idea ei vielä lupaa kovinkaan paljon. Yhdeksän biisiä = Nine Lives, yhdeksäs albumi = Nine Lives. Ja sitten vielä naisen yhdistäminen kissaksi hieman jopa vastenmielisessä kansikuvaelmassa on mauton ja rockmachoilua älyttömimmillään. Okei, elämme erilaisia aikoja kuin 70-luvulla. Ja onneksi niin.



   Mutta mitä korvani kuulevatkaan. A-puolen avaava Heavy on Your Love on mukavasti ja aikuismaisesti rokkaavalle yhtyeelle jopa rankkaa soitantaa. Hieman tulee mieleen Ted Nugentin riffittely ja samalla myös Derek St. Holmesin vokalisointi. Ei huonoja vaikutteita. Biisi on hyvä, peräti loistava avaaja albumille. Odotukset nousevat. Ehkä REO Speedwagon osaa sittenkin rokata. Perään kuultava Drop It (An Old Disguise) myös toimii ja potkii kuin kolmevuotias ipana hiekkalaatikolla. Biisiin lisätty rockpiano tuo mukavan lisän. Valitettavasti vain junnaava ja jankkaava kertsi on ainoa kappaleen heikkous. Mutta vieläkin jalka vipattaa ja meno maistuu.

   Sitten seuraakin selkeää hitin hakua. Only the Strong Survive päästää hiukan kaasujalkaa lepäämään. Kappale on laskelmoitu amerikanrokki. Tähän on kerätty kaikki hittimaakarin oppikirjan mukaiset ainekset. Ketään ei loukata, kaikille tahdotaan olla kivoja. Hajuttomuus ja mauttomuus hiipivät takaisin bändin keinovalikoimiksi. Biisin kirjoittaneelle kitaristi Gary Richrathille kappale lienee ollut merkityksellinen, koska hän julkaisi sen uudelleen vuonna 1992 ilmestyneellä soololevyllään ja jopa nimesi koko levyn samalla tittelillä.

   A-puolen loput kaksi biisiä eivät juurikaan pelasta enää tilannetta. Loistavasti alkanut levy alkaa muuttua yhä enemmän baycityrollermaiseksi perseenheilutteluksi. Lainabiisiksi haettu Chuck Berryn Rock &Roll Music on aivan kamala ja turha versio sinänsä upeasta kappaleesta. The Beatles veti sen jo uskottavammin vereslihalla vuosia aikaisemmin. REO Speedwagon kuulostaa versiossaan Viking Amorellalla rokkiosuutta soittavalta puolalaiselta tanssiorkesterilta.

   Voisiko B-puoli vielä pelastaa levyn. Take Me kuulostaa alkuun lupaavalta. Sävelkulku tuo mieleen The Eaglesin. Kappale on mielenkiintoinen ja ensimmäinen, jonka haluan kuunnella uudestaan. Ei tämä huono ole. Sitten bändi täräyttää ilmoille levyn kamalimman tekeleen. I Need You Tonight on limaisinta 70-luvun teinipoppia. Voi perse! Suurielesesti nimetty Meet Me On the Mountain menee sisään ja tulee ulos, mutta ei jätä suurempia muistijälkiä. Levyn päättää basisti Bruce Hallin tekemä ralli Back on the Road Again. Muuten albumin sävellystyö on jakautunut vokalisti Kevin Croninin ja kitaristi Gary Rickrathin kesken. Päätöskipale lupaa, että tien päälle palataan. Ei tässäkään mitään suurta omaperäisyyttä löydy.

    Nine Lives ei yltänyt odotettuun kaupalliseen menestykseen, enkä toisaalta ihmettele. Yhtye tuntuu olevan hukassa linjansa suhteen. Levyn kahden ensimmäisen biisin linjaa olisi tullut vetää koko levy läpi. Albumista olisi voinut tällöin muodostua toimiva kokonaisuus. Nyt sohitaan vähän joka suuntaan osumatta kunnolla mihinkään. Seuraavalla levyllään Hi Infidelity (1980) REO-muusikot päättivät palata yhtyeeksi, jota amerikkaiset anopit ja vävypojat voivat kuunnella yhdessä kenenkään närkästymättä. Se kannatti. Levystä muodostui yhtyeen suurin täysosuma. Se myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta. On pakko myöntää, ettei REO Speedwagon ole minun musaani. Miljoonat muut tykkäävät. Taidan mennä huuhtelemaan korvat Slayerillä.




lauantai 3. huhtikuuta 2021

TED NUGENT - FREE-FOR-ALL (1976)

Free For All (1976) on albumina väliinputoaja. Jälkiviisaana näin on helppo sanoa. Levy ilmestyi vahvan soolodebyytin, Ted Nugent (1975), ja monien parhaaksi nostaman Ted-levyn Cat Scratch Feverin (1977) välissä. Itsekin olen oppinut arvostamaan tätä levyä vasta paljon myöhemmin kuin kahta muuta edellä mainittua teosta. Jotenkin on aina tullut helpommin tartuttua noihin kahteen muuhun akuutin Ted-kuumeen hoitona. Cat Scratch Feverin saama arvostus ja menestys ovat vähän epäreilustikin jättäneet Free For Allin varjoonsa.

     Levyn tekemistä varjosti Tedin luottokumppanin kitaristi/vokalisti Derek St. Holmesin lähtö bändistä kesken levytyksen. Ted Nugent ei varmasti ole tinkimättömyydessään ollut mikään helppo duunikaveri. Ja tarkennuksena, että tämä kirjoitus ei mene nyt lainkaan syvemmälle Tedin poliittisiin mielipiteisiin tai äijän pölhöihin puheisiin ja tekoihin. Kun puhun Tedin luonteesta, tarkoitan hänen tinkimättömyyttään ja luovaa hulluuttaan muusikkona, ei mediapellenä. St. Holmesin ja Nugentin välit olivat kiristyneet debyyttilevyn jälkeisellä kiertueella. St. Holmes lähti bändistä ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran. Historia tulisi toistamaan itseään.

   St. Holmes oli myös tyytymätön tuottaja Tom Wermanin työskentelyyn. Voin helposti yhtyä tähän mielipiteeseen. Free For Allin soundeja vaivaa tietty aneemisuus kautta linjan. Ihmetellä sitä kuitenkin sopii, sillä Tom Werman oli kuitenkin onnistunut luomaan Tedin debyytille huomattavasti paremmin potkivan äänimaiseman. Tom Werman oli 70-luvulla Epic Recordsin luottomiehiä tuottajan pallilla ja eteni alalla erittäin halutuksi ja arvostetuksi kaveriksi. Varsin pätevä mies monen levyn takana, mutta erimielisyyksiäkin ollut ja sanomista tullut. Parhaana esimerkkinä Twisted Sisterin Stay Hungry (1984). Bändi ei lopulta ollut lainkaan tyytyväinen tuon levyn soundeihin ja Dee Snider onkin jaksanut näihin päiviin asti mollata Wermanin työtä. Tom Werman on itse kuitannut Sniderin puheet kiittämättömän paskiaisen huuteluksi. Stay Hungry kuitenkin myi miljoonia ja nosti Twisted Sisterin hetkeksi maailman halutuimmaksi bändiksi. Mistään en ole kuullut Tedin haukkuneen Free For Allin soundeja, mutta minä teen sen nyt Ted-sedän puolesta.

 



    Derek St. Holmesin lähtö osui pahaan paikkaan. Muutamat vokaalit hän oli ehtinyt levyttää, mutta levy kaipasi uutta laulajaa. Tom Werman sai hommattua Meat Loafin vetämään narulle viisi albumin kappaleista. Meat Loaf saatiin mukaan 1000 taalan kertakorvauksella. Ajoitus oli hyvä, sillä vuoden päästä lihamurekkeella olisi ollut aivan eri luokan hintalappu. Meat Loafin Bat Out of Hell (1977) on tähän päivään mennessä tainnut myydä maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta. Meat Loafin vokalisoinnit Ted Nugentissa ovat kuitenkin mainio sivuhaara ja lisämauste Nugentin ns. kultakauden levyissä. Meat Loaf istuu arvattavasti loistavasti mahtipontisempiin vetoihin kuten Writing on the Wall ja Together. Eikä valittamista myöskään suoraviivaisemmissa rokkauksien tulkinnoissa ole. Mutta kun vertaa esimerkiksi originaalia Street Rats -kappaletta vuoden 1999 CD:llä julkaistuun bonariin, jossa Derek St. Holmes vetää vokaalit, täytyy myöntää että taidelaulaja Meat Loafin hönkäily häviää selkeästi rokkaavammalle St. Holmesille. St. Holmes palasi onneksi hyvinkin pian bändiin.

    Missään vaiheessa itseäni ei kiusaa levyllä hääräävät kolme eri tyyppistä laulajaa. Päinvastoin se vain tuo moninaisuutta ja lisää ulottuvuutta. Toki olisi voitu vielä hieman miettiä kuka vetää ja minkäkin biisin, mutta nämä nyt ovat niitä kuuluisia makuasioita. Free For All ansaitsee paikkansa Ted Nugentin klassikkoalbumien joukossa ja on sen myös saanut. Se on myös ensimmäinen Yhdysvalloissa platinamyyntiin yltänyt Nugentin albumi. Ja tästähän se menestys vasta alkoi.

 

 

 

lauantai 27. maaliskuuta 2021

AEROSMITH - ROCK IN A HARD PLACE (1982)

 

Aerosmithin ongelmat olivat jo alkaneet 70-luvun puolella. Vuonna 1979 ilmestyneen Night in the Ruts -levyn tekoon kulminoitui vanhan jengin hajoaminen. Levyä lähdettiin tekemään alkujaan bändin 70-luvun kultakauden albumit tuottaneen Jack Douglasin kanssa. Levy-yhtiö Columbiassa ei oltu lainkaan tyytyväisiä vuonna 1977 ilmestyneen Draw The Line -albumin myyntilukuihin. Levylafkan painostus, bändin jäsenten vuosien saatossa patoutuneet riidat sekä järjettömyyksiin yltynyt päihderiippuvuus repivät lopulta koko bändin riekaleiksi. Ensin lähti tuottaja Jack Douglas kävelemään ja pian tämän jälkeen kitaristi Joe Perry jätti pahan kallistuman saaneen laivan perustaen oman Joe Perry Project -yhtyeen.

   Näillä alkuasetelmilla ajatellen vuoden 1982 albumin, Rock in a Hard Place, pitäisi olla täysi floppi niin myynnillisesti kuin taiteellisestikin. Jostain käsittämättömästä syystä levy-yhtiö luotti kultamunia sille vielä viitisen vuotta aikaisemmin munineeseen bändiin. Vaikka Draw The Line ja Night in the Ruts olivat olleet Columbian pukumiehille pettymyksiä, kuittasi levy-yhtiö lopulta 1,5 miljoonan dollarin kulut Rock in a Hard Placen tekemisestä.  Jälkeenpäin Steven Tyler on myöntänyt huumeiden olleen se suurin kuluerän. Vaikea ymmärtää kuinka huumekoukussa olevalle taiteilijalle annettiin täysin vapaat kädet höylätä levylafkan Visakorttia.

   Perryn lähdettyä Tylerin rinnalle astui kitaran varteen Jimmy Crespo. Olosuhteisiin nähden Crespo hoiti tonttinsa mallikkaasti. Suuriin saappaisiin ei ollut varmasti helppo astua. Crespo kuitenkin onnistui tulemaan toimeen välillä tuittuilevanakin tunnetun Tylerin kanssa jopa niin hyvin että kaksikko onnistui kirjoittamaan levylle varsin toimivia Aerosmith-ralleja. Bändi sisällä kuitenkin kuohui edelleen. Kitaristi Brad Whitford sai tarpeekseen touhusta heti levytysten alkuvaiheessa. Whithfordia kuullaan mukana ainoastaan sinkkuna julkaistulla Lightning Strikes -kappaleella. Whitfordin korvasi Rick Dufay, joka ei tosin ehtinyt mukaan studioon vaikka nimensä ja kuvansa kanteen saikin. Myös Jack Douglas palasi tuottajan pallille.

 

Aerosmith vuonna 1982

   Levyn kanteen tällättiin suurieleisesti kuva Stonehengestä. Nähtyään paria vuotta myöhemmin Spinal Tap -elokuvan (1984) Steven Tyler kihisi kiukusta. Sattuneista syistä. Tyler ei ollut ainoa, jolla olisi ollut syytä nauraa leffan mukana hieman myös itselleen. Black Sabbathin nilkkaan Spinal Tapin pilkka osui varmasti kovemmin. Sabbathin Born Again -kiertueella oli Stonehenge lavasteena mukana. Ja jos joku ei siellä nyt tajua hölkäsen pöläystä tästä Stonehenge -turinasta, niin suosittelen katsomaan kyseisen leffan. Se kuuluu jo ihan yleissivistykseen.

   Entäpä sitten itse levy. Albumi alkaa kahdella biisillä, jotka lukeutuvat ehdottomasti Aerosmithin klassikoiden joukkoon. Jailbait kaikessa rajuudessaan on oiva ykkösraita levylle. Kappaleen myötä käy selväksi myös kuka on pääjehuna levyllä. Steven Tylerin henkeäsalpaava vokalisointi ei anna armoa, saati salli vastaväitteitä. Ainostaan tunkkaiset soundit häiritsevät muuten raivokasta menoa. Seuraava raita Lightning Strikes vain parantaa juoksua. Sinkkubiisi on täysi timantti. Siitä kuvattu video on myös jengitarinoineen mainiota katseltavaa. Jo nämä kaksi biisiä tekevät levystä ehdottoman Aerosmith katalogin klassikon.

   Levy yllättää sekä vahvoilla biiseillään kuten myös monipuolisuudellaan. Bitch´s Brew, Bolivian Ragamuffin, Joanie´s Butterfly, nimibiisi Rock in a Hard Place (Cheshire Cat), Jig Is Up, Push Comes to Shove ovat kaikki vahvoja näyttöjä. Bändi svengaa kuin se kuuluisa hirvi. Jimmy Crespo hoitaa leiviskänsä, mutta selkeästi kitaristi pidetään suitsissa. Kitara ole missään mielessä dominoiva instrumentti. Ja jos puhutaan karismasta, niin Crespo ei ole ole mikään Joe fucking Perry. Soittaa kaveri osaa, mutta ujonoloisesta ja hiljaisesta Cresposta tulee mieleen Rolling Stonesiin räväkän ja karismaattisen Brian Jonesin tilalle tullut Mick Taylor, joka oli soittajana mies paikallaan, mutta ei luonteensa puolesta istunut rehvakkaan rokkarin rooliin sitten millään. Steven Tylerissa toisaalta rehvakkuutta riittää yhden bändin tarpeiksi. Monien mielestä miehen ähinä saattaa ampua jopa yli tällä levyllä. Esimerkiksi koverina levylle otetun Ella Fitzgerald -klassikon Cry Me A Riverin tulkinta hipoo lähes koomisuutta. Omasta mielestäni veto on uskottava eikä keikahda naurettavuuden puolelle. Lähellä kuitenkin killutaan. Haluan erikseen nostaa tämän levyn ehkä suurimmaksi sankariksi rumpali Joey Kramerin. Krameria on helppo pitää Herman Rarebellin kaltaisena jäykkänä halonhakkaajatyyppinä, mutta tällä levyllä mies on liekeissä kannujensa takana.

   Ongelmat kulminoituvat levyä seuranneella kiertueella. Steven Tylerin vuosia jatkunut päihteiden käyttö alkoi viedä veronsa. Mies oli tolkuttoman huonossa kunnossa ja keikkoja jouduttiin keskeyttämään. Aerosmith oli pohjalla. Onneksi Tyler, Perry, Whitford, Hamilton ja Kramer pystyivät hautaamaan keskinäiset sotakirveensä. Aerosmith onnistui lopulta raitistumaan ja palaamaan huipulle. Ja mikä on ihmeellisintä bändin tarinassa, se onnistui jopa yltämään 90-luvulla suurempaan suosioon kuin 70-luvun huippuvuosina. Long Live Aerosmith!