lauantai 16. maaliskuuta 2024

JUDAS PRIEST - INVINCIBLE SHIELD (2024)



Muutama varoituksen sana. Tästä ei tule tyypillistä arvostelua. Heti alkuun totean, että Judas Priestin uusi levy on parasta tämän päivän heavy metal -musiikkia. Siitä ei ole epäilystäkään. Tätä levyä on hehkutettu joka paikassa läpeensä. Minulla ei ole siihen poikkipuolista sanaa sanottavana. Sen sijaan haluan kurkottaa katseeni yhtiöön nimeltä Judas Priest ja siihen miten se kohtelee työntekijöitään. Onko Judas Priest alaisiaan kunnioittava yritys, jonka johto tietää mitä tekee? Vai onko bändi malliesimerkki samankaltaisesta firmasta, jollaiseksi Petteri Orpon hallitus haluaa ajaa myös Suomen yritykset? Onko Priest pahimman luokan esimerkki paikallisesta sopimisesta? Todettakoon myös, että minä en tiedä faktoja. Nämä kaikki seuraavat analyysit ovat vain spekulaatioita, joita on syntynyt päässäni seuratessani Judas Priestin ja Suomen hallituksen nykykehitystä.


   Pari epäkohtaa Judas Priestin henkilöstöjohtamisessa on pistänyt silmään. Ensin tapaus Andy Sneap. Mies tuntuu olevan Priestissä nollatuntisopimuksella. Hänet pyydetään mukaan vain tarpeen vaatiessa. Tämä herättää outoja tuntemuksia varsinkin kun jokainen bändiä seurannut ymmärtää kuinka iso rooli Sneapilla on nykyisessä Judas Priestissä. Miksi miestä ei kelpuuteta viralliseksi jäseneksi? Bändi oli jopa potkimassa hänet pois kiertuekokoonpanosta ja suunnitteli ryhtyvänsä kiertämään yhden kitaristin bändinä. Judas Priest on tunnettu siitä, että keksi heavy metalliin kahden kitaran melodiat ja soolot, joita myöhemmin mm. Iron Maiden matki kunniakkaasti. Vasta fanien ärähdettyä asiasta, bändi perui yhden kitaristin idioottimaisen suunnitelmansa. Olisiko Petteri Orponkin jo aika ottaa muutama sovinnon askel taaksepäin?

 


   Nyt Suomessa lakkoillaan ja ihan aiheesta. Tietysti voidaan miettiä onko kaavailuilla työnantajapuolelle vallan antavissa suunnitelmissa järkeä. Ei, jos minulta kysytään. Mutta jos Judas Priest toteuttaa moista, niin ainakin sen tulokset levyjen tason suhteen ovat hyviä. Epäilen vain kantaako se kovinkaan pitkälle.

   Toinen silmiinpistävä asia Judas Priestissä on Glenn Tiptonin rooli. Tipton on merkittävä kaveri bändin historiassa. Glenn Tipton on sairastanut jo useamman vuoden Parkinsonin tautia, joka on hitaasti etenevä liikehäiriösairaus, johon liittyy vapinaa, yleistä liikkumisen hidastumista ja lihasjäykkyyttä sekä lukuisia muitakin oireita. Sairasta miestä pidetään kuitenkin edelleen bändin jäsenenä. Herää kysymys....miksi? Kauniisti ajateltuna voisi ajatella, että kyse on veljeydestä ja ystävyydestä pitkäaikaista kollegaa kohtaan. Epäilen tätä vahvasti. KK Downing, joka on yhtälailla legendaarinen bändin kitaristi ja itseasiassa koko bändin perustaja, saa muilta Priestiläisiltä nykyään kohtaansa vain pelkkiä olankohautuksia ja halveksuntaa. Samoin Rob Halfordin tilalla muutaman vuoden laulanut Ripper Owens joutui tylyn kohtelun asianosaiseksi työnantajansa puolelta. Eroilmoitus tuli pelkällä tekstarilla. Tätäkö on se paikallinen sopiminen, jota myös Suomen työpaikoille ajetaan? Irtisanomisen syyksi riittää pelkkä pärstäkerroin. Owens hoiti työnsä mallikkaasti Judas Priestissä, mutta se ei tuntunut riittävän.

   Joutuuko Judas Priest raahaamaan sairasta Tiptonia mukana, koska tämä ja vaimonsa ovat suuria osakkaita yhtiössä nimeltä Judas Priest Oy. Kaikkihan näkevät uusilta videoilta, ettei Tipton oikeasti kykene soittamaan. Miksi tällaista teatteria pidetään yllä? Antaisivat sairaan miehen levätä. Sama juttu kuin Ozzy Osbournen kanssa. Sairaat ukot lypsetään kuoliaaksi niin kauan kuin sillä koetaan olevan taloudellista hyötyä. Suomessakin halutaan  nostaa eläkeikää. Tuleeko meistäkin lopulta väkisin työpaikalle raahautuvia Osbourneja ja Tiptoneita?

 

j

  Toivon, että Judas Priest ja Suomen hallitus suhtautuvat vakavasti siihen mitä ovat tekemässä. Ihmiset eivät ole pelinappuloita. Tulevaisuutta ei rakenneta neuvottelematta. Petteri Orpon tekemää politiikkaa en siedä, mutta Judas Priestin musiikin parissa viihdyn mainiosti. Toivoisin, ettei näillä kahdella olisi mitään yhteistä. Pahoin pelkään, että jos Judas Priest olisi suomalainen bändi, olisi se kuin Apulannan Sipe ja se toinen sen kalju kaveri eli kokoomuksen suuntaan liputtavia suuryrityksen johtajia, jotka saunovat yhdessä EK:n johtajien kanssa. Sitäkö on rock? 





THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 



Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.


    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 


    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 


 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 


 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!




sunnuntai 11. helmikuuta 2024

JUICE LESKINEN GRAND SLAM - YÖLENTO (1986)

 


Heti alkuun täytyy tunnustaa, että Juice Leskinen oli itselleni portti suomalaisen runouden pariin. Kuuntelemalla kotimaista rocklyriikkaa, Juicea, Davea, Hectoria, Heikki Saloa ja kumppaneita, kiinnostuin suomen kielestä ja löysin sellaiset kaverit kuin Jarkko Laine, Markku Into ja Arto Melleri. Juicea on osin kiittäminen siitä, että ryhdyin kirjoittamaan runoja. Sillä tiellä ollaan vieläkin. 

    Juice Leskinen oli vuonna 1986 uransa huipulla. Voidaan sanoa, että Yölento oli Leskisen uran käännekohta. Kulma, josta alkoi laskusuunta. Jos Leskinen oli musiikillisesti luovimmillaan, saivat yksityiselämän sotkut terveyden horjumaan tämän levyn ilmestymisen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että Leskinen yritti juuri vuoden 1986 aikoina pysytellä erossa alkoholista. Mutta lavalla selvinpäin humalaisen yleisön kanssa kommunikointi kävi voimille henkisesti. Kaikki meistä tietävät, että kännisten seura on rasittavaa, kun on itse kuivin suin. Juicen tipaton katkesi jo keväällä 1986 ennen Yölento -levyn ilmestymistä. Studiossa Juice oli monesti heikossa hapessa. Levyä tuottanut Mika Sundqvist mainitsi Leskiselle tämän viinanjuonnista ja tupakanpoltosta sillä seurauksella, että yhteistyö herrojen välillä katkesi Yölennon jälkeen lähes parinkymmenen vuoden ajaksi. 

 


    Juicen oma elämä kuuluu läpi levyltä, mielestäni onnistuneesti. Hän on itse kuvaillut Yölentoa: ”Kun elämänkuviot sotkeutuvat niin, että olet suunnattomassa tilassa” Leskisestä oli muodostunut myös koko kansan Juice. Hahmo, jonka tunsivat kaikki, jopa se mummo Pihtiputaalla. Iltapäivälehdet ja ajankohtaisohjelmat utelivat Juicelta mielipidettä asiaan kuin asiaan. Tämän voisi kuvitella imarrelleen Leskistä, joka kieltämättä itse oli moiseen koko kansakunnan älykön roolin pyrkinyt. Juankosken tori nimettiin Juicen toriksi ja itsenäisyyspäivänä tuli kutsu Linnan juhliin. Nämä olivat osoituksena Juicen nostamisesta kansakunnan kaapin päälle. Henkisesti oli varmasti rasittavaa olla kaikkien tuntema Juice. Tampereen Aulabaarissa istuvaa Leskistä saavuttiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Tarinat kaltoin kohdelluksi tulleista nimmarinpyytäjistä ovat tuttuja. Huonotuuliselta Juicelta sai lähestyvä ihailija monesti kuulla sivaltavia kommentteja.

 


   Yölentoa on kuirtenkin myyty yli 80 000 kappaletta, joka ei Suomessa ole ihan pikkumäärä. Yölento kuuluu Juice Leskisen parhaimpien levyjen joukkoon. Mukaan toki mahtuu, kuten aina Leskisen levyillä, turhanpäiväisia rallatuksia. Timantteja on mukana niin useita, että ne hörhöilyt on helppoa antaa anteeksi. Myös Juicen ympärille kerääntynyt yhtye, oli se lopullinen Juicen dream team. Anssi Tikanmäki on varmasti yksi tämän levyn suuria hahmoja. Ilman Tikanmäkeä tämä levy olisi varmasti paljon huonompi. Mutta lopullinen sana oli varmasti sanottavana itse Juicella. Siitä kertoo jo tuo ns. huonojen, Juicen omasta mielestä nokkelien, kappaleiden mukaan ymppääminen.  Lauluvoimaisen Grand Slamin stemmat ovat upeaa kuultavaa. Vesa Sytelä, Anssi Tikanmäki, Ila Loueranta, Jari Yliaho ja Antti Tammilehto muodostivat taidoiltaan sellaisen ryhmän, johon Juicen oli helppo nojata. Juicea voi pitää Suomen Ozzy Osbournena siinä suhteessa, että hän on aina onnistunut löytämään rinnalleen muusikoita, jotka saavat päätähden näyttämään ja kuulostamaan hyvälle.



   Levyltä löytyvät täysin jo ilmestymisen aikoina puhkisoitetut Kaksoiselämää ja Rakkauden ammattilainen. Jälkimmäisessä on merkillepantavaa, että se oli Vaasankin veri vapisee -sinkun b-puoli. Rockhistoria tuntee muitakin hitiksi nousseita b-puolia. Kissin Beth, nyt ekana esimerkkinä mieleen putkahtaen. Täytyy myöntää, että kyllästyin jo levyn ilmestymisen aikoihin näihin kaikista medioista läpitunkeviin biiseihin. Ne eivät anna aivan oikeaa kuvaa koko levystä. Kuten jo mainitsin mukaan mahtuu aivan tyhjänpäiväistä lööperiä kuten kamalimpana esimerkkinä Molla. Mutta ne suurimmat timantit ovat kuitenkin radiosoittoon liian pitkät nimibiisi Yölento sekä Juuret. Ne eivät ole mitään kevyitä biisejä. Ehkäpä on ajateltu, että ne kaipaavat rinnalleen helpommin lähestyttäviä kappaleita.



   Levyltä kuuluu läpi Juicen vaikea avioero. 80-luvun puolivälissä naissotkut eivät olleet ainoa Juicen murhe. Leskinen sai useamman ikävän kuolinviestin. Nuoria ystäviä ja kollegoita menehtyi. Arwo Mikkonen, Petteri Salminen ja Timo Niskala olivat kaikki Juicelle tuttuja muusikoita ja ystäviä. Näiden kuolemat ottivat varmasti koville ja saivat Leskisen miettimään kuinka kuluttavaa elämää itsekin vietti. Ystävien kuolemat purkautuivat levylle Juuret -kappaleeseen. Kuolemat myös varmasti laukaisivat Juicen oman yrityksen raitistua. Juuret -kappaleesta mainittakoon vielä mukana fiittaava Pate Mustajärvi, joka sopii rouheudellaan mukaan kuin nenä päähän. Mustajärvi oli itse menettänyt samat ystävät.

"Saatana tää elämä on kuin Raatteentiellä, jätkiä kaatuu ihan simona." - Juice Leskinen Pate Mustajärvelle Näsijärven rannalla vuonna 1986.

 


      Yksikään Juicen levy ei ole täydellinen. Kaikkiin mahtuu rimanalituksia, mutta parhaimmissa albumeissa ne jäävät kuriositeeteiksi. En ole pitkään aikaan kajonnut Juicen tuotantoon. Kiitos uudesta innostumisesta kuuluu herroille Vesa Winberg ja Mika Kähkönen, jotka kävivät mainiossa Kasarin lapset -podcastissa läpi Juicen tuotantoa ja elämää. Muutamia asioita ja nimiä tarkistin Antti Heikkisen kirjoittamasta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006 -kirjasta.

  Juice on patsaansa ansainnut. Juice kuuluu kansakunnan kaapin päällä pönöttäviin taiteilijoihin. Jean Sibelius, Tove Jansson, Väinö Linna ja Juice Leskinen ovat ikoneja, joissa tiivistyy suomalaisuutta. Patsaiden kukittamisen sijaan kannattaa kaivaa taiteilijoiden tuotanto syyniin.





sunnuntai 19. marraskuuta 2023

OZZY OSBOURNE - BARK AT THE MOON (1983)

 


Tämänkin levyn ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi on aika kuunnella teos läpi. Edelliskerrasta on vierähtänyt tovi. Monia asia olisi saattanut mennä pieleen tätä levyä tehdessä. Ozzy Osbournen onni uransa ja elämänsä kannalta on ollut Sharon Ardenin (ny. Osbournen) kanssa hynttyiden yhteen lyöminen. Ilman Sharonin määrätietoisuutta ja järjestelmällisyyttä Ozzyn soolourasta olisi tuskin tullut yhtään mitään. Sharonin toimista ja menetelmistä voidaan olla montaa mieltä ja tämänkin levyn yhteydessä rouva Osbourne käytti melko häikäilemättömiä keinoja.

    Bark At The Moon on kiistämätön Osbournen klassikko. Monet asiat olivat vinksallaan ja pielessä ennen kuin albumi ilmestyi. Ozzyn päihteiden käyttö oli tolkutonta. Siihen peilattuna on ihmeellistä kuinka upeita albumeja mieheltä läpi koko 80-luvun ilmestyi huipentuen herran parhaimpaan tuotokseen; No More Tears (1991). Isossa roolissa olivat tietysti taitavat muusikot Ozzyn rinnalla, joiden panos tekee Bark At The Moonistakin loistavan levyn.



    Black Sabbathista potkut saanut Ozzy onnistui täydellisesti kahdella ensimmäisellä soololevyllään, Blizzard Of Ozz (1980) ja Diary Of Madman (1981). Ozzyn sooloura on alusta asti perustunut Ozzyn taustalla soittavaan bändiin. Tai vielä ensimmäisellä levyllä muut musikantit olivat herran rinnalla. Blizzard Of Ozz piti olla aluksi bändin nimi, mutta hyvin pian levy-yhtiössä ja managerivaimon päässä syntyi ajatus siitä, että muut saavat siirtyä taka-alalle, koska herra Osbourne on tähti. 

    Kitaristi Randy Rhoadsin kuolema vuonna 1982 jätti suuren aukon, jonka paikkaamista kävivät kokeilemassa Bernie Tormè sekä Brad Gillis. Myös Dokkenin George Lynch tarjosi itseään Ozzylle hommiin, mutta paikan sai lopulta Jake E. Lee. Jake E. Lee ja basisti Bob Daisley ovat sanoittaneet ja säveltäneent lähes koko Bark At The Moonin materiaalin. Siitä huolimatta levyn kannessa lukee krediiteissä ainostaan Ozzy Osbourne. Näin Sharon-vaimo/manageri onnistui lyttäämään muusikoiden oikeuksia entisestään. Bob Daisleyn panosta Osbournen klassikkoalbumeilla ei kukaan voi kieltää. Siitä huolimatta Sharon Osbourne tekee toistuvasti niin.

    Sharon korvasi Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin vuoden 2002 uudelleenjulkaisuissa Bob Daisleyn ja rumpali Lee Kerslaken osuudet Osbournen silloisella rytmisektiolla (rumpali Mike Bordin ja basisti Robert Trujillo). Ozzy Osbourne kertoi itsekin myöhemmin vastustaneen uudelleennauhoittamista. Älytöntä jälkiviisastelua Ozzyltä, joka ei uskalla sanoa muijalleen yhtään poikkipuolista sanaa. Saakelin tohvelisankari!

    Nyt kun verenpaine on saatu kohoamaan sopivasti, on syytä unohtaa hetkeksi kuinka epäoikeudenmukaisesti Osbournen pariskunta työntekijöitään kohtelee ja mennä itse asiaan eli musiikkiin. Bark At The Moon häviää kokonaisuutena kahdelle ekalle Ozzyn kasarisoololle. Silti levyä ei kuitenkaan voi mollata. Bark At The Moon olisi voinut kaikesta päähenkilön koheltamisesta johtuen olla huomattavasti huonompi levy.

     Bark At The Moonin vahvuus on muutamissa ehdottoman kovissa ralleissa. Nimibiisi on kivitalon kokoinen klassikko. Levyn koko teema kantta myöten on rakennettu sen ympärille. Kappale on Jake E. Leen taidonnäyte. Levyn kannessa lukeva Osbournen nimi ainoana säveltäjänä hymyilyttää entistä enemmän. Pianoa pimputtelemalla omien sanojensa mukaan albumin säveltäneen Ozzyn sormista ei kuunaan moista riffittelyä ole syntynyt. Toinen tykkistyge on Rock'n'Roll Rebel, jolla jälleen Jake E. Lee loistaa kuin täysikuu Perämeren yllä tai aurinko Naantalin taivaalla.

 



   Olen myös aina pitänyt toisena sinkkuna julkaistusta So Tired -slovarista. Vaikka sen piano- ja jousisovituksia on mollattu vuosien saatossa, ei se huononna kappaletta. Beatles kuuluu toki läpi, niin että paukkuu. Se suotakoon suuresti John Lennonia ihailevalle Ozzylle. Enemmän minä tästä pidän kuin siitä Imagine-kopiosta Down To Earth (2002) -levyllä.

    Albumista ilmestyi eri versioita. Euroopan albumissa on sininen fontti, kun taas Jenkeissä Ozzy-logo ja albumin nimi on punakeltaisella. Samoin biiseissä on eroa. Eurooppalaisista löytyy Spiders ja Jenkkijulkaisusta Slow Down. En tiedä miksi näitä muuteltiin. Onneksi kaikki kappeleet on julkaistu myöhemmissä painoksissa. Hieman ihmetyttää toki uusin 40vee juhlajulkaisu, josta Spiders loistaa poissaolollaan. Mielestäni molemmat biisit ansaitsevat paikkansa levyllä. Myös Centre Of Eternity on alkuperäisessä Euroopan julkaisussa nimellä Forever. Ihme koheltamista. Ehdottomasti hauskin on Etelä-Korean julkaisu, jonka kantta on hmm... hieman sensuroitu.

 

Etelä-Korean vinyylipainos. Soveliaaksi sensuroitu kansi.


       Vuonna 1983 ilmestyi monia hienoa rocklevyä. Bark At The Moonin ohella ilmestyivät Acceptin Balls To The Wall, Kissin Lick It Up, Def Leppardin Pyromania, Iron Maidenin Piece Of Mind, Quiet Riotin Metal Health ja Mötley Crüen Shout At The Devil. Nämä tulivat nyt nopeasti mietittynä mieleen. Mahtavia levyjä kaikki.

      Bark At The Moon sai myös kyseenalaista kuuluisuutta, kun kanadalainen 20-vuotias James Jollimore puukotti samaisena vuonna 1983 naisen ja tämän kaksi lasta kuoliaaksi. Jollimore kertoi Bark At The Moon kappaleen saaneen hänet levottomaksi ja tekemään järjettömän tekonsa. Seuraavana vuonna Ozzy kohtasi sekopäiden syytöksiä uudelleen, kun 19-vuotiaan John Daniel McCollum itsemurhasta syytettiin  vuorostaan Suicide Solution kappaletta. 

     Ozzy itse bändeineen lähti Yhdysvalloissa kiertueelle Mötley Crüen kanssa. Yhdistelmä, joka vuonna 1984 oli varmasti osoitus rokin vaarallisuudesta. Sharon yritti pitää kiertueella kuria lähettämällä ohjeita ja sääntöjä bändeille. Mötley Crüe ehti nimetä kiertueen No Fun Touriksi. Todellisuudessa kovina bilettäjinä itseään pitävät nuoret Mötley-muusikot hämmästyivät, kun heidän toilailunsa eivät olleet mitään Ozzyn sekoilujen rinnalla. On tiestysti ihme, että Ozzy Osbourne on yhä elossa. Normijamppa olisi kuollut samalla menolla jo vuonna 1979. Onneksi musiikki elää ikuisesti. Bark At The Moon, 40 vuotta. Upea levy!

 

 

 

 



perjantai 17. marraskuuta 2023

SCORPIONS - ROCK BELIEVER (2022)

 

Scorpionsin tuorein levy ilmestyi helmikuussa 2022. Nyt sen vinyylipainoksen sai edulliseen alehintaan. Päädyin hankimaan tavanomaisen rieskan sijaan rajoitetun painoksen, jossa on yhteensä 16 biisiä eli mukana on viisi ylimääräistä stygeä otsikolla: Limited Deluxe Bonus Tracks. Eri juttu sitten on kuinka rajoitettu painos oikeasti on kyseessä kun sitä riittää lähes kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen myytäväksi puoleen hintaan. Nää on näitä markkinamiesten kikkoja. Nykyään keräilijöiltä osataan ottaa rahat pois eri värivariaatioilla sun muilla.

     Mennään asiaan. Scorpionsin ikäiseltä yhtyeeltä ei odoteta enää niitä uran huikeimpia levyjä. Yhtye on tehnyt klassikkolevynsä jo reilusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Eikä livekuntokaan enää seitsemänkymppisillä ukoilla ole samaa luokkaa kuin 80-luvulla. Enää ei tehdä ihmispyramideja, eikä laulukaan aina kulje entiseen malliin. Enkä tiedä seisooko Rudolf Schenker enää päällään kesken keikan, epäilen. Eli on ihan kiva, jos vuonna 1965 perustettu yhtye tekee vielä vuonna 2022 ihan kivan levyn, jota kuunnellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Mitä vielä... Scorpions paiskaa kehiin erittäin hyvän levyn. Bändi kuulostaa verevältä ja elinvoimaiselta.

 


     Miten se on mahdollista? Onko patut vetäneet tupla-annokset lääkekonjakkia studioon saavuttuaan. Voi olla, mutta pari huomiota nousee pintaan. Ensimmäinen on rumpupallin taakse istunut entinen King Diamond ja Motörhead -kannuttaja Mikkey Dee. Dee antaa virtaa muille takuuvarmalla työllään. Mikkey Deen ansioksi luettakoon myös tyylitaju. Hän ei yritä kuulostaa Mikkey Deeltä vaan tiimipelaajana hän kuulostaa Scorpionsin rumpalilta.   

    Toinen vahvuus on oman historian tuntemus ja sen käyttäminen tyylillä. On helppoa mennä metsään yrittäen tehdä levy menestysvuosien kaavalla. Siihen Scorpions ei lähde, mutta viljelee läpi levyn tyylillä omia maneereitaan, niin 70- kuin 80-luvulta. Mitään uutta Scorpionsilta on turha odottaa, enkä usko että kukaan sitä edes haluaa. Scorpions on keksinyt pyöränsä lopullisesti vuonna 1982. Sitä on turha yrittää muuksi muuttaa. Ilahduttavaa sen sijaan on, että levyltä kaikuu vaikutteita Uli Jon Rothin ajoilta asti. Suurin menestys ja maailmanvalloitus osui 80-luvulle ja yhtye tuntui jossain vaiheessa unohtaneen täysin hipahtavan ja psykedeelisen 70-luvun. 2020-luvulla bändi osaa arvostaa myös tätä aikakautta ja osoittaa sen myös uudella levyllään.

 


     Levy paukahtaa käyntiin menevällä ja jalan välittömästi vipattamaan saavalla Gas In The Tankilla. Välittömästi käy selväksi, että tankki on täynnä. Tätä kuuntelee hymyillen, hemmetti että rokkaa! Ei voi kuin ihailla Schenkerin terävää komppaamista. Mieshän on liekeissä heti lausta alkaen. Roots In My Boots jatkaa tiukentamalla tahtia entisestään. Riffiltään vuoden 1982 Blackoutia muistuttava kappale ei aivan yllä avausraidan tasolle, mutta jälleen Schenkerin riffittely kantaa kipaletta alusta loppuun. 

   Klaus Meine kuulostaa samalta kuin parhaina nuoruuden vuosinaan. Studiossa kikkailulla on varmasti osuutensa tähän verevyyteen, mutta ei siitä voi ketään sormella osoitella. Alun biisit ovat silkkaa kasari-Scopaa ja sama meno jatkuu kolmannen raidan kohdalla. Knock 'Em Dead toimii. Mieleen hiipi kolmannen biisin kohdalle, että jos meninki jatkuu samanlaisena, alkaa homma toistaa itseään. Nyt kaipaisi jo vähän muutosta biisikaavaan. Kuin tilauksesta sellainen saadaan nimibiisin myötä.

   Rock Believer ei ole mikään rocklyriikan riemuvoitto. Rockin vertaaminen uskontoon ei ole uusi juttu. Scorpionsilta on turha odottaa mitään käänteentekevää sanoitustensa osalta. Vaikka yhtye yrittikin 90-luvun alussa yhdistää idän ja lännen sekä saada aikaan maailmanrauhan, hyväntahtoinen naivius ja jopa hölmöys sanoituksisssa on osa Scorpionsia. Mutta se ei missään nimessä haittaa, kunhan kukaan ei oikeasti ala uskoa, että Wind of Change onnistui muuttamaan maailmaa. Muistan armeija-ajaltani hetken, jolloin uskoin minuutin ajan kansojen väliseen solidaarisuuteen, kun kuulin Örön saaren ohin kulkevan venäläistankkerin miehistön laulavan VHF-radion kanavalla kyseistä kappaletta. Hyvin pian ymmärsin, että venäläisten kasetin nauha venytti pahasti ja merimiehet olivat vahvasssa votkahumalassa. 

 


 

    Mutta jos palataan armeijamuistoista takaisin Rock Believer -kappaleeseen. Sen voima on vahvassa ja tarttuvassa kitarariffissä ja kertosäkeessä. Olen jo ehtinyt kehua pariinkiin otteeseen Rudolf Schenkerin panosta tällä levyllä, mutta ei sovi unohtaa Matthias Jabsia. Jabsin palkaaminen 70-luvun lopulla yhtyeen soundia dominoineen Uli Jon Rothin tilalle oli uskalias ja lopulta viisas teko. Jabsin myötä yhtye muuntui enemmän suoraviivaiseksi hard rock -yhtyeeksi, joka takasi Amerikan valloituksen ja nousun stadiontasolle. Moni pitää Jabsia Rothiin verrattuna soitannollisesti ilmeettömämpänä kaverina, mutta ilman tuota muutosta Scorpionsin Blackout (1982) tai Love At First Sting (1984) eivät olisi tuntemiamme levyjä. Scorpions osaa myös hyödyntää ikäisteni nostalgian kaipuun. Mainiona todisteena siitä käy yltä löytyvä Rock Believer -video. Musiikin ohella myös kuvallinen kerronta vie muistoissa bändin kulta-ajoille 80-luvulle.

 


    Pari seuraavaa kappaletta vie tunnelmat jo mainitsemalleni 70-luvulle. Shining Of Your Soul on niin seitkytlukulaista Scopaa, että hetken voisi luulla Uli Jon Rothin veivaavan kitaran varressa. Seventh Sun on tummasävyinen ja uhkaava. Poljennossaan vakuuttava kappale on ehdottomasti albumin kovinta kärkeä. Samalla nämä kaksi kappaletta luovat levylle kivasti kontrastia ja pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

    Albumin kuusi ensimmäistä raitaa ovat täyttä tavaraa, valitettavasti tämän jälkeen taso hieman laskee. Hot And Cold on levyn ainoa Matthias Jabsin kirjoitama kappale. Se on myös ensimmäinen kappale, joka on helppoa ohittaa olankohautuksella. Biisi ei tarjoa oikein minkäänläistä tarttumispintaa. Ihan kivasti rullaavaa, mutta samalla tylsää. Eikä meno parane mukarankan When I Lay My Bones To Restin myötä, vaikka sävelkynän varteen on saatu takaisin albumin alkuun tinmanttista kamaa kirjoittanut Schenker. "Hey Let's Rockin" -tyylinen lyriikkaa ei auta asiaa. Vaikkei Scorpionsin tarkoitus ole tavoitella lyyrisyydessään Nobel-kirjallisuuden tasoista kamaa, voisi se edes yrittää pitää omaa rimaansa jossain muualla kuin navan korkeudella.

 


   Hieman fiilikset laskevat levyn loppua kohtia, vaikka väliin mahtuu ekana sinkkuna julkaistu Peacemaker. Se on ihan ok, muttei missään mielessä levyn parasta antia. Ja vihoviimeisenä vastaan tulee... yllätys yllätys...slovari. Scorpions-balladit ovat tietysti jo käsite, eikä bändi ole uskaltanut tehdä tälläkään kertaa levyä ilman moista. Kaikki tutut elementit ovat kasassa naivia sanoitusta myöten. Balladi puolustaa paikkaansa. Ei se ainakaan minulle näppylöitä aiheuta, jos toisaalta ei nyt mitään suurta tunteen paloakaan. Viisi bonuskappaletta levyn perässä ovat kiva lisä, mutta ymmärrettävästi ne pudotettu pois viralliselta albumikokonaisuudelta. Niistä ainoa hieman kiinnostava on Klaus Meinen säveltämä Shoot For Your Heart.

   Rock Believer on hyvä levy. Bändi osaa tyylikkäästi hyödyntää menneisyyttään vaipumatta kuitenkaan naurettavaan itsensä matkimiseen. Scorpions on parhaimmillaan, kun se ei ota itseään liian vakavasti. Myöskään kuuntelijan ei kannata ottaa kuulemaansa liian vakavasti. Itse sorruin tämän kirjoituksen myötä siihen pariin otteeseen nillittäessäni lyriikoista. Oma moka. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa!




torstai 28. syyskuuta 2023

EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 



    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.




sunnuntai 17. syyskuuta 2023

SKID ROW - sUBHUMAN rACE (1995)

 


Tämä on levy, joka hajotti bändin. Laulaja Sebastian Bach lähti tai sai lähteä (riippuu keneltä kysytään) ovet paukkuen levyä seuranneena vuotena. Yhtyeen jäsenillä ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa tästä albumista yhä tänä päivänäkään. Vihanpito yhtyeen ja entisen lauljansa välillä jatkuu. Isot miehet jaksavat kiukutella toisilleen vuodesta toiseen kuin pahaiset kakarat.

    Kahden ensimmäisen levyn (Skid Row, 1989 ja Slave To The Grind,1991) menestyksien jälkeen yhtye oli ajautunut siihen pisteeseen, että soittokavereiden pärstät tympäisivät ja aiheuttivat ärsytystä. Ei mikään maailman hedelmällisin hetki lähteä tekemään uutta levyä. Maailman yli oli pyyhkäissyt myös ilmiö nimeltä grunge. Musiikillinen ilmastonmuutos oli tapahtunut nopeasti. Kurt Cobain oli kuollut 1994 ja sen myötä 1995 grungenkin taru alkoi hiipumaan, mutta flanellipaitavillityksen vaikutus kuuluu yhä Subhuman Racella.

   Alice In Chainsin kaikuja hiipi myös Skid Row:n raidoille. Levy-yhtiöiden markkinaosastojen liituraitapellet vaativat entisiä menestysyhtyeitä sulautumaan ja soputumaan uuteen aikaan.Vertaan tätä levyä toisen 80-luvun loppupuolen menestyjän ,Warrantin, albumiin Dog Eat Dog (1992). Molemmista levyistä vaistoaa epätoivon, joissa yhtyeet ovat kiemurrelleet miettiessään paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Levyissä on kaikuja 80-luvun menestysvuosilta, mutta samalla yritystä muuttaa soundia kuulijoiden odotusten mukaan ja ajan henkeen sopivaksi. 

 




 BOB ROCK PILAA KAIKEN?

    Yhtye oli tottunut työskentelemään kahdella edellisellä levyllä tuottaja Michael Wagenerin kanssa. Nyt miksauspöydän taakse istui Bob Rock, mies Mötley Crüen ja Metallican menestyksien takaa. Yhtye ja uusi tuottaja ajautuivat nopeasti erimielisyyksiin. Basisti Rachel Bolan on kertonut, ettei hän tajunnut lainkaan Bob Rockin ideoita. Yhteistyö osoittautui tuskalliseksi, eikä kukaan tuntunut olevan tyytyväinen lopputulokseen.

    Onko tämä levy sitten niin umpipaska kuin tekijät itse antavat ymmärtää? Ei ole. Skid Row:n vahvuus on aina ollut kyky siirtää nuorten miesten vihaisuus musiikkiin. Yhtyeessä on reilu ripaus punkkia niin asenteeessa kuin biiseissäkin. Subhuman Race jättää kaksijakoiset fiilikset kuuntelun jälkeen. Levyltä löytyy aivan timanttista kamaa kuten My Enemy, Firesign, Beat Yourself Blind, Into Another, Iron Will. Mutta myös liian monta masentavan turhanpäiväistä raitaa. Kitaristikaksikko Scott Hillin ja Snake Sabon yhteistyö on herkullista kuunneltavaa. Myös vokalisti Sebastian Bach onnistuu siirtämään vihan ja tuskan raitoihin laulamalla kiukkuisemmin kuin koskaan. Kuuntelijalle tulee kuitenkin tunne, että mailaa on puristettu liian lujaa. Yhtye vaikuttaa myös paikoin luovuttaneelta. Antaa paskan olla -asenne on hiipinyt mukaan levytyssesiohin. Välillä masennus vie voiton vihasta, sekin kuuluu läpi.

 


 


 LOPPUYHTEENVETO

   Eihän tämä yllä mitenkään samalle viivalle kahden ekan albumin kanssa. Jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu, kuuntelua ei kannata aloittaa tästä levystä. Subhuman Race ei ole kuitenkaan huono levy. Viihdyn hyvin sen parissa. Muusikoiden taidokkuus ja ammattitaito jättävät huonot puolet alleen nostaen levyn lopulta kirkkaasti plussan puolelle. 





   

torstai 17. elokuuta 2023

LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.


VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb


DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 


    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.









perjantai 24. maaliskuuta 2023

DOKKEN - UNDER LOCK AND KEY (1985)

 

Facebookin keikkamuistoissa on viime päivinä kommentoitu ahkeraan AC/DC:n vuoden 1988 Helsingin keikkaa. Lämmittelijänä tuolla keikalla toiminut Dokken jakaa mielipiteet muistoissa. Toisten mielestä bändi oli umpisurkea ja toiset ylistävät keikkaa upeaksi. Itseäni lähinnä harmittaa etten ollut tuolla todistamassa rokin riemujuhlaa. AC/DC:n olen toki nähnyt keikalla myöhemmin, mutta Dokkenin missaus harmittaa todella. 

 


 

     Mutta palataanpa takaisin 80-luvulle, jolloin me kaikki olimme vielä nuoria ja kauniita. Dokkenin uran tähtihetki on eittämättä  Back For The Attack (1987). Mutta yhtä lailla kaksi edeltänyttä albumia voidaan nimetä kasarihevin klassikoiksi. Tooth and Nail (1984) ja Under Lock and Key (1985) ovat täynnä toinen toistaan tarttuvampia hardrockin helmiä. Itselleni tämä vuoden 1985 levy oli ensimmäinen tutustuminen yhtyeeseen. Muistan hommaneeni kyseisen LP:n Tampereen reissulta EPEsin levykaupasta. Jo käynti legendaarisessa Epe Heleniuksen puodissa oli turkulaispojalle kokemus, saati että hyllystä mukaan löytyi keltaista savua kannestaan hohtava Dokken.

 


 

     Jokainen näistä Dokkenin levyistä on itselleni hyvin rakas. Ne ovat osa omaa nuoruuttani. Joten erittäin vahvojen nostalgialasien läpi näitä käsittelee yhä yli viisikymppisenäkin. Mutta jos yritän suhtautua kriittisesti, niin levystä on helppo kaivaa esiin tiettyä kokoomuslaista ajatusmaailmaa. Se ei varmastikaan johdu itse bändistä vaan sen takana pyörivästä markkinointikoneistosta. Levyn kantta katsoessa tulee mieleen toinen saman aikakauden yhtye Cinderella ja tämän debyyttilevy Night Songs (1986). Molempien levyjen kansissa yhtyeiden jäsenten kasvoilta paistaa epäuskon ja hämmästyksen sävyttämät ilmeet. Kaikki kuvassa on täysin lavastettua ja stailattua viimeisen päälle. Näitä katsoessa ei voida puhua hikisestä ja vaarallisesta rock-musiikista. Onneksi sisältö ei vastaa täysin kannen antamaa mielikuvaa.



Jotain samaa teennäisen keinotekoista tässä on. Onneksi sisältö on aitoa tavaraa.


         Dokkenin vahvuus on tarttuvissa biiseissä, George Lynchin ilmiömäisessä kitaroinnissa ja komeissa stemmalauluissa. Jännä juttu onkin, että yhtyeen heikoin lenkki liittyy myös lauluun. Vaikka lauluvoimaa stemmoissa löytyy, on vokalisti Don Dokkenin ääniala auttamattoman kapea. Mutta tarkemmin kun ajattelee, niin kenenkään muun laulamana Dokken tuskin toimisi yhtä hienosti. Usein skaalan laajuus tai äänenkäytön taituruus häviävät omaperäisyydelle. Sama pätee Vince Neiliin, Klaus Meineen tai vaikkapa Bob Dylaniin. Juuri Scorpionsiin Don Dokkenia oltiin jo siirtämässä Klasun kärsiessä ääniongelmista Blackout (1982) -levyn aikoihin. Itseäni aina hieman säälitti Don Dokkenin osa joutua/päästä laulamaan Hear'N Aidin Stars-singlellä Geoff Taten ja Paul Shortinon välissä.

 



     Myös Under Lock and Keyn soundit ovat viimeisen päälle sliipattua kamaa. Tällä tarkoitan että kaikki on siloiteltu ja pureskeltu valmiiksi kuulijan korvia varten. Soundit ovat hyvät, mutta kaikki on myös täysin yllätyksetöntä. Tästäkin paitaa läpi silmissä loistaneet taalojen kuvat enemmäin kuin taiteellisen yllätyspaukun tekeminen. Levyn tuotannosta vastaavat kovat alan kehäketut Neil Kernon ja Michael Wagener. Nämä herrat eivät tee mitään vahingossa. Levylle on luotu juuri halutunlainen äänimaailma. Unchain The Night, The Hunter, In My Dreams, It's Not Love, Will The Sun Rise. Levy on täynnä upeita biisejä, joita siivittää George Lynchin ilmiömäinen tyylitaju kitaran varressa. Dokken jakaa mielipiteet varmasti kuten teki vuonna 1988 lämmitellessään AC/DC:tä Helsingin jäähallissa.










perjantai 24. helmikuuta 2023

BLACK SABBATH - TYR (1990)

 

Levyhyllystäni löytyy kaksi Tony Martinin aikakauden Sabbath-vinyyliä. Tämä TYR sekä Eternal Idol (1987). Aluksi olinkin kirjoittamassa Eternal Idolista arviota, mutta toisin kävi. Eternal Idol sisältää erään Black Sabbathin upeimmista biiseistä. Huolimatta avausbiisi The Shiningin loistavuudesta jäi levystä melko sekava olo leijumaan mieleen kuuntelun jälkeen. Kyseisen levyn työstämiseen liittyvät ongelmat heijastuvat läpi levyn. Riidat managementin kanssa ja kokoonpanon hajoaminen kesken levytyksen kuuluvat valitettavasti lopputuloksesta. Sen sijaan TYR on huomattavasti vahvempi näyttö. Sitä pohjusti tietysti edeltänyt levy, Headless Cross (1989), joka nosti bändin komeasti jaloilleen.

    Olen aina mieltänyt eri aikakauden Black Sabbath -kokoonpanot jopa eri bändeiksi. Niin paljon ne poikkeavat musiikillisesti toisistaan. Se ei ole mitenkään huono asia. Se vain yksinkertaisesti korostaa Tony Iommin lahjakkuutta ja neroutta. Iommi on onnistunut kaivamaan vaihtuvista muusikoista parhaat puolet esiin. Tai vaihtoehtoisesti pahimmat puolet, jolloin monoa on tullut persuuksiin välillä sivustakatsojan mielestä liiankin nopeasti ja herkästi. Iommi on pitänyt Black Sabbathin hengissä läpi vuosien. En halua mitään sädekehää piirtää ukon pään päälle. Monesti Iommin visio ollut häneltä itseltäänkin pahasti hukassa, mutta lopulta aina kurssia on onnistuttu korjamaan oikeaan suuntaan.

 


 

   TYRillä on kasassa kova ammattimiesten porukka. Iommin ja Martinin lisäksi mukana ovat Neil Murray bassossa, Cozy Powell rummuissa ja Geoff Nicholls koskettimissa. Varsinkin kovalyöntisen Powellin työskentely on hunajaa korville. Soundillisesti rummut ovat isossa roolissa. Eikä mikään ihme, sillä Powell on toiminut levyn tuottajana yhdessä Iommin kanssa. Cozy Powellin valitettava ja ennenaikainen kuolema vuonna 1998 on yksi musiikkimaailman suurimpia menetyksiä. Rumpali ajoi huonossa säässä Saabillaan ulos moottoritieltä tuhoisin seurauksin.

   Vinyylin a-puoli ei sisällä pienintäkään heikkoa hetkeä. Anno Mundi, The Law Maker, Jerusalem ja The Sabbath Stones ovat kaikki raskaita ja kovia jyriä, täyttä a-luokan kamaa. Lätyn kääntyessä b-puoli alkaa mahtipontisella instrumentaalikappaleella, The Battle of Tyr, joka johdattaa kauniisti soivaan Odin's Courtiin. Tony Martin panee parastaan ja osoittaa miksi on ansainnut arvostuksensa Ozzyn, Dion ja Gillanin Ianin seurassa Sabbathin vokalistina. Kappale jatkuu suoraan räväkämpään Valhalla-nimen alla kulkevaan osuuteen. Hieman tietysti ihmetyttää miksei viikinki- / skandinaavimytologiaa ole viljelty koko levyn läpi. Nimi, kansitaide ja tämä kolmen nimen alle kätketty biisikokonaisuus ovat ainoat teemaa ylläpitävät asiat. Toisaalta  teemalevynä tästä oli saattanuyt tulla liian tunkkainen ja ahdasmielinen teos. Yhden teeman ympärille pykätyille albumeille on tapana käydä monesti niin. Ne ovat lopulta tylsyyteen asti samaa tarinaa toistavia. Sori, jos tätä lukee moni teemalevyjen suuri ystävä.

 


 

   Skandimytologian jälkeen esiin lätkäistään levyn sinkkubiisi, Feels Good to Me, joka suoraan sanottuna aiheuttaa ainakin minussa ihmetystä. Kaiken mahtipontisuuden jälkeen yhtye lataa muka kovimpana lenkkinään esiin kasariballadin. Kappale ei ole huono, mutta tällä levyllä se on väärässä paikassa. Kuuntelen biisiä mielelläni, mutta en palana tätä loistavaa levyä. Tässä se on kuin viimeinen 7-vuotiaan suussa heiluva maitohammas. Vieressä kasvavat rautahampaat ovat huomattavasti vahvempaa tekoa. On helppo aistia, että kappaleella on yritetty miellyttää vähän kaikkia. Ei perhana! Loppuun ladataan vielä rempseä Heaven In Black, joka on ihan kiva. Ei nyt mikään erikoinen, mutta menköön. 

   TYR on lopun muutamista pienistä kauneusvirheistään huolimatta loistava levy, jota kuuntelee ilolla. Valitettavasti levyä seurannut rundi oli monin paikoin floppi lipunmyynnin osalta. Tony Iommin turhautuminen johti kokoonpanon hajoamiseen. Nurkan takana kurkkivat paluumielessä sellaiset kaverit kuin Ronnie James Dio, Vinny Appice ja Geezer Butler. Iommi uskoi, että näiden herrojen avulla noustaan suosta. Se onkin sitten jo ihan toinen stoori.


  

torstai 26. tammikuuta 2023

L.A. GUNS - COCKED & LOADED (1989)

 

Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen.  Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.

 




    Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.

 

Debyyttialbumi! Kovaa kamaa!

 

    Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.

    Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.

 



   Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.

 


   Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.

 

 

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 


Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.