DORO - FORCE MAJEURE (1989)

 

Saksan Düsseldorfista ponnistaneen Warlock-yhtyeen viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Triumph and Agony (1987) on kiistaton eurooppalaisen heavymetallin klassikko. Yhtä lailla laulusolisti Doro Pesch on ikuisesti meidän 80-luvulla teiniviiksiä, takatukkaa ja finnejä kasvattaneiden miehenalkujen päiväunelmien ikuinen kohde. Triumph and Agony oli myös yritys lyödä läpi Yhdysvaltojen markkinoilla. Amerikan mantereella äänitetty levy nousikin kivasti Billboardin 200-listalla parhaimmillaan sijalle 80. Siitä huolimatta yhtyeen parhainta markkina-aluetta oli yhä kotimaa Saksa, jossa albumin myynti ylsi yli kultalevyrajan.

    Triumph and Agonylle ryhdyttiin kaavailemaan jatkoa samalla kaavalla. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin muutamallakin tavalla. Yhtyeen kokoonpanossa ovi kävi vilkkaasti. Henkilökohtaiset kemiat, tai tässä kohtaa voisi sanoa suhteet, koituivat bändin kohtaloksi. Kolmiodraama Doron ja kahden yhtyeen jäsenen välillä kulminoitui siihen, että Doro huomasi olevansa yksin ilman entisiä bändikavereitaan. Samaan aikaan myös entinen manageri uhkasi oikeustoimilla, jos seuraava levy julkaistaisiin Warlock-nimen alla. Kuin huomaamatta Doro oli ajautunut soolouralle ja seuraava levy päätettiin laittaa markkinoille neidin omaa etunimeä kantaen.

    Helmikuussa 1989 ilmestyi Doron ensimmäinen sooloalbumi Force Majeure. Levyn kanteen kuitenkin lisättiin Doron nimen perään markkinointimielessä tarra: +Warlock. Tuottajana ja biisinkirjoittajana toimi Triumph and Agonylta tuttu Joey Balin. Bändi kasattiin melkoisista tekijämiehistä. Rumpuihin tuli monissa liemissä ( Blue Öyster Cult, Black Sabbath, Quiet Riot, Rainbow ) keitetty Bobby Rondinelli. Kitarassa pärryytti Jon Levin, joka myöhemmin korvasi George Lynchin Dokkenissa. Bassossa oli se ainut jäänne viimeisestä Warlock-kokoonpanosta, Tommy Henriksen, joka on myös myöhemmin tehnyt vaikka ja mitä, esim. toiminut Alice Cooperin bändin kitaristina. Ja kuin kirsikkana kakun päällä häärää mukana myös kosketinsoitinvelho, Dion riveistä tuttu viiksivallu, Claude Schnell. Eli melkoista kaartia sai Doron bändiinsä. Tuntuukin oudolle kuinka hommasta valmistunut levy jää piippuun pahasti. Puitteet piti olla kohdillaan. Missä meni vikaan?

     Tämä levy oli ilmestyessään minulle suuri pettymys. Olin kuunnellut Triumph and Agonyn läpi varmasti satoja kertoja. Odotukset sen seuraajan suhteen olivat korkealla. Varmasti liian korkealla. En ole kuunnellut Force Majeurea vuosiin. Tätä kirjoittaessa on annettava levylle vielä yksi uusi mahdollisuus. Onko se niin huono kuin muistan?

 

     Olen monesti ennenkin sanonut tämän. Kun yhtye tai artisti julkaisee uudelta levyltään ensimmäisenä sinkkuna coverin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin artistin omaan materiaaliin ei uskalleta luottaa riittävästi vaan etsitään enemmän hittipotentiaalia, jota yritetään luoda hankkimalla joku sopiva lainabiisi. Doron kohdalla joku valopää (haastatteluisssa Doro nimeää itsensä täksi valopääksi, koska kappale on aina ollut hänelle niin kovin rakas) valitsi melkoisen mammutin coveriksi. Force Majeuren avaa ja ensimmäisenä singlenä julkaistiin Doron versio Procol Harumin hitistä A Whiter Shade of Pale. Juu, upea kappale, mutta täysin luuksi kaluttu, eikä Doro ja bändi onnistu tuomaan hengettömään vetoonsa mitään uutta. Mäkin rakastan maksamakkaraa ruisleivän päällä, mutta en tarjoile sitä sukujuhlissa tai illanistujaisissa vieraille.

 

   Toinen miinus levylle tulee soundeista. Hemmetin nätisti sliipattua. Kitara- ja rumpusoundeissa ei ole yhtään sitä rokkiin kuuluvaa räkää mukana. Tässä on selvästi laskelmoitu äänimaailma Amerikan radioaaltoja ajatellen. Taidetta tehdessä laskelmointi ei yleensä kannata. Eikä kannattanut nytkään. Levy ei menestynyt Yhdysvalloissa. Edelleen Doron kovin kannattajakunta löytyi hänen kotimaastaaan Saksasta.

    Jotta ei ihan mollaamiseksi mene, niin levyllä on hetkensä. Doron sympaattinen ja persoonallinen tapa laulaa pääsee hyvin oikeuksiinsa. Myös biiseistä löytyy paljon hyvää. Koko ajan vain tuntuu kuin nämä olisivat Triumph and Agonylta yli jääneitä vetoja. Levystä olisi saanut terävämmän pienoisella karsinnalla. Kymmenen raitaa olisi varmasti riittänyt. Nyt kolmeentoista mahtuu liian monta tusinarokkia. Ja toki loppuun on pitänyt laittaa saksankielistä jollutusta. Söpöä, mutta turhaa.  

   Kakkosraitana eetteriin tärähtävä Save My Soul on upea biisi. Hyvää koukkua sävellyspuolella ja upea kertsi. Hyvin biisi näyttää toimineen myös livenä, kuten alla olevalta videolta voi todeta.

 

   Myös World Gone Wild, Mission Of Mercy, Angels With Dirty Faces ovat varsin mainoita ralleja. Eli levyn alkupää on ihan loistokamaa, lukuun ottamatta sitä Procol-Whiter -kammotusta. Mutta sitten tulee ensimmäinen slovari. Samalla albumi muuttuu tylsäksi. Tilannetta ei enää paranna Hard Times, joka julkaistiin toisena singlenä. Huomattavasti huonompi veto kuin mikään noista neljästä edellä kehumastani. Levyn loppumateriaali on kasvotonta heviä. Edes Doron läsnäolo ei pelasta albumia. Bändi soittaa koko levyn läpi erittäin intohimottomasti. Palkattuja solttujahan kaverit olivatkin. Tilipussi tulee ilman taiteellista kunnianhimoakin. Sääli.

   Olen aina halunnut pitää tästä levystä. Olen aina halunnut tykätä Doron soolotuotannosta enemmän kuin todellisuudessa tykkään. Doron uran kohokohta ja huippu on se vuoden 1987 Warlock-levy Triumph and Agony ja sen Doro tietää itsekin. Doro Peschin ura ansaitsee kuitenkin kunniaa. Kauniilla kasvoilla myydään ehkä muutama levy, mutta vuosikymmeniä kestäneeseen uraan vaaditaan todellista lahjakkuutta ja omistautumista. 

    Doron yritys valloittaa Amerikka jatkui vielä yhden levyn verran. Hän ajautui yhteistyöhön Gene Simmonsin kanssa, mutta se on jo toinen tarina. Saattaa olla, jos innostun, niin palataan siihen myöhemmin. Doro on kuningatar. Muiskiss!

    Olen kirjoittanut aikaisemmin arvion tuosta kehumastani Warlockin Triumph and Agony -levystä. Sen pääsee lukemaan linkistä; https://levyhyllyntakaa.blogspot.com/2021/09/warlock-triumph-and-agony-1987.html

 

 

 

 

WARLOCK - TRIUMPH AND AGONY (1987)

 

Doro Pesch on yhtä ikoninen hahmo heavypiireissä kuin Lemmy Kilmister tai Ronnie James Dio. Doro on jokaisen hevipetterin märkä päiväuni. Tänä päivänä ehkäpä nuoremmille liimatukille jopa äitihahmo. Doro-täti ottaa kainaloon ja suojelee, kun kylmä ja julma maailma potkii nivusiin. Meille 80-luvulla teini-ikäänsä eläneille hevareille sen sijaan Doro on ikuinen haavekuva, metalliprinsessa. 

   Vuonna 1987 ilmestynyt Triumph and Agony on Warlock -yhtyeen neljäs pitkäsoitto. Warlock perustettiin Düsseldorfissa 80-luvun alussa. Yhtye erottautui muista lajitovereistaan juuri laulusolistinsa Doro Peschin ansiosta. Vaikea kuvitella, että porukasta olisi tullut yhtä suosittua, jos yhtyeen laulupuolta olisi hoitanut joku Herbert tai Gerhard.

   Yhtye oli siis jo vuoteen 1987 tultaessa tehnyt kolme ihan pätevää albumia: Burning the Witches (1984), Hellbound (1985), True as Steel (1986). True as Steelin ilmestyessä odotukset olivat korkealla. Singleksi lohkaistun Fight for Rock -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä MTV:llä. Bändi pääsi mukaan vuoden 1986 Monsters Of Rock -festivaalille Doningtonille Doron ollessa näin ensimmäinen naisesiintyjä tällä karvapääfestarilla. Samana vuonnahan Ruotsin Råsundalla pidetyssä Monters Of Rockissa pääsi taitojaan näyttämään myös Zero Nine suoraan Kuusamosta. Suuri unelmien täyttymys samana vuonna Dorolle lienee ollut pääsy idoliensa Judas Priestin Turbo-levyä seuranneen Fuel for Life -kiertueen Euroopan osuuden lämppäriksi. Eli kaikki näytti erittäin hyvälle Warlockin tulevaisuuden suhteen.

   True as Steel oli yhtyeen ensimmäinen levy, joka huomattiin myös Euroopan ulkopuolella. Siitä huolimatta itse yhtye oli ollut pettynyt levyn soundeihin. Eli hyvässä mielessä bändille jäi nälkää lähteä tekemään Triumph and Agonya, josta tuli lopulta Warlockin ja Doron koko uran kirkkain timantti.

   Levy alkaa hittien hitillä ja todellisella hevihymnillä. All We Are on tarttuvuudessaan sellainen korvakarkki, jota on mahdotonta ohittaa. Avaus riisuu kyynisimmänkin epäilijän aseista. Kyllä tässä ollaan katse suunnattu jo selvästi Amerikan markkinoita kohti. All We Are yrittää tehdä saman minkä Living Arter Midnight teki Judas Priestille.

   Onneksi levy ei nojaa vain hittiinsä vaan on vahva kokonaisuus joka kantilta. Three Minute Warning, I Rule The Ruins, Kiss Of Death, East Meets West, Make Time For Love, Touch Of Evil, Metal Tango, Cold Cold World ovat kaikki kovia näyttöjä 80-luvun hevistä. Täytebiisejä ei ole. Kaikki täyttä rautaa. Levyn päättävä Für Immer on kaikessa herkkyydessään ja mahtipontisuudessaan kaunista kuunneltavaa. Oikea valinta on myös ottaa kappaleen laulukieleksi saksa. Kertsi menee toki englanniksi, mutta äidinkielellään laulavan Doron sanat on helppo uskoa omakohtaisiksi. Niin rehelllinen ja riipaiseva tulkinta on.

    Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye soitti Euroopassa Dion lämmittelijänä, jonka jälkeen suunnattiin Yhdysvaltoihin Megadethin lämppäriksi. Valitettavasti homma vain hiipui miehistön vaihtuessa ja lopulta entisen managerin haastaessa yhtyeen lakitupaan. Ex-manageri voitti itselleen oikeudet Warlock -nimen käyttöön. Yhtye muutti nimensä Doroksi ja sitä rataa pikkuhiljaa Dorosta muodostui sooloartisti. Muistan kuinka Doro nimellä ilmestynyt Triumph and Agonyn seuraaja Force Majeure (1989) oli itselleni mieletön pettymys. Yritin nyt kuunnella sitä vuosien tauon jälkeen tätä kirjoittaessani. Ei voi kuin harmitella levyn kohdalla tehtyjä vääriä valintoja. Procol Harum -koveri A Whiter Shade of Pale on hirveää kuultavaa ja vielä kun se on lykätty levyn avauskappaleeksi alleviivaten muka sen merkitystä. Levy on soundeiltaan aika lähellä Triumph and Agonya, valitettavasti materiaali on vain paljon heikompaa. Viimeisen niitin Doron seuraamiseeni löi seuraava albumi Doro (1990), jonka lopullisesti pilasi Gene Simmons tuottamalla siihen kuivakkaan skeidan äänimaailman.

   On upeaa, että Doro on jaksanut jatkaa uraansa näihin päiviin asti. Helppoa se ei varmasti ole aina ollut. Kuten alussa kirjoitin Dorosta on muodostunut tänä päivänä ikoninen hahmo. Hänen suosionsa on varmasti taattu ja ansaittu. Vuoden 1987 Triumph and Agonyn merkityksestä Dorolle kertoo myös se, että sen biisit ovat vakiokamaa daamin keikkasetissä. Ja onpa uusin Doron julkaisu livelevy Triumph and Agony Live (2021), jolla metallikuningatar yhtyeineen soittaa koko albumin läpi. Se kertoo jotakin tuon levyn merkityksestä itse artistillekin.