Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bob Daisley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bob Daisley. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. marraskuuta 2023

OZZY OSBOURNE - BARK AT THE MOON (1983)

 


Tämänkin levyn ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi on aika kuunnella teos läpi. Edelliskerrasta on vierähtänyt tovi. Monia asia olisi saattanut mennä pieleen tätä levyä tehdessä. Ozzy Osbournen onni uransa ja elämänsä kannalta on ollut Sharon Ardenin (ny. Osbournen) kanssa hynttyiden yhteen lyöminen. Ilman Sharonin määrätietoisuutta ja järjestelmällisyyttä Ozzyn soolourasta olisi tuskin tullut yhtään mitään. Sharonin toimista ja menetelmistä voidaan olla montaa mieltä ja tämänkin levyn yhteydessä rouva Osbourne käytti melko häikäilemättömiä keinoja.

    Bark At The Moon on kiistämätön Osbournen klassikko. Monet asiat olivat vinksallaan ja pielessä ennen kuin albumi ilmestyi. Ozzyn päihteiden käyttö oli tolkutonta. Siihen peilattuna on ihmeellistä kuinka upeita albumeja mieheltä läpi koko 80-luvun ilmestyi huipentuen herran parhaimpaan tuotokseen; No More Tears (1991). Isossa roolissa olivat tietysti taitavat muusikot Ozzyn rinnalla, joiden panos tekee Bark At The Moonistakin loistavan levyn.



    Black Sabbathista potkut saanut Ozzy onnistui täydellisesti kahdella ensimmäisellä soololevyllään, Blizzard Of Ozz (1980) ja Diary Of Madman (1981). Ozzyn sooloura on alusta asti perustunut Ozzyn taustalla soittavaan bändiin. Tai vielä ensimmäisellä levyllä muut musikantit olivat herran rinnalla. Blizzard Of Ozz piti olla aluksi bändin nimi, mutta hyvin pian levy-yhtiössä ja managerivaimon päässä syntyi ajatus siitä, että muut saavat siirtyä taka-alalle, koska herra Osbourne on tähti. 

    Kitaristi Randy Rhoadsin kuolema vuonna 1982 jätti suuren aukon, jonka paikkaamista kävivät kokeilemassa Bernie Tormè sekä Brad Gillis. Myös Dokkenin George Lynch tarjosi itseään Ozzylle hommiin, mutta paikan sai lopulta Jake E. Lee. Jake E. Lee ja basisti Bob Daisley ovat sanoittaneet ja säveltäneent lähes koko Bark At The Moonin materiaalin. Siitä huolimatta levyn kannessa lukee krediiteissä ainostaan Ozzy Osbourne. Näin Sharon-vaimo/manageri onnistui lyttäämään muusikoiden oikeuksia entisestään. Bob Daisleyn panosta Osbournen klassikkoalbumeilla ei kukaan voi kieltää. Siitä huolimatta Sharon Osbourne tekee toistuvasti niin.

    Sharon korvasi Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin vuoden 2002 uudelleenjulkaisuissa Bob Daisleyn ja rumpali Lee Kerslaken osuudet Osbournen silloisella rytmisektiolla (rumpali Mike Bordin ja basisti Robert Trujillo). Ozzy Osbourne kertoi itsekin myöhemmin vastustaneen uudelleennauhoittamista. Älytöntä jälkiviisastelua Ozzyltä, joka ei uskalla sanoa muijalleen yhtään poikkipuolista sanaa. Saakelin tohvelisankari!

    Nyt kun verenpaine on saatu kohoamaan sopivasti, on syytä unohtaa hetkeksi kuinka epäoikeudenmukaisesti Osbournen pariskunta työntekijöitään kohtelee ja mennä itse asiaan eli musiikkiin. Bark At The Moon häviää kokonaisuutena kahdelle ekalle Ozzyn kasarisoololle. Silti levyä ei kuitenkaan voi mollata. Bark At The Moon olisi voinut kaikesta päähenkilön koheltamisesta johtuen olla huomattavasti huonompi levy.

     Bark At The Moonin vahvuus on muutamissa ehdottoman kovissa ralleissa. Nimibiisi on kivitalon kokoinen klassikko. Levyn koko teema kantta myöten on rakennettu sen ympärille. Kappale on Jake E. Leen taidonnäyte. Levyn kannessa lukeva Osbournen nimi ainoana säveltäjänä hymyilyttää entistä enemmän. Pianoa pimputtelemalla omien sanojensa mukaan albumin säveltäneen Ozzyn sormista ei kuunaan moista riffittelyä ole syntynyt. Toinen tykkistyge on Rock'n'Roll Rebel, jolla jälleen Jake E. Lee loistaa kuin täysikuu Perämeren yllä tai aurinko Naantalin taivaalla.

 



   Olen myös aina pitänyt toisena sinkkuna julkaistusta So Tired -slovarista. Vaikka sen piano- ja jousisovituksia on mollattu vuosien saatossa, ei se huononna kappaletta. Beatles kuuluu toki läpi, niin että paukkuu. Se suotakoon suuresti John Lennonia ihailevalle Ozzylle. Enemmän minä tästä pidän kuin siitä Imagine-kopiosta Down To Earth (2002) -levyllä.

    Albumista ilmestyi eri versioita. Euroopan albumissa on sininen fontti, kun taas Jenkeissä Ozzy-logo ja albumin nimi on punakeltaisella. Samoin biiseissä on eroa. Eurooppalaisista löytyy Spiders ja Jenkkijulkaisusta Slow Down. En tiedä miksi näitä muuteltiin. Onneksi kaikki kappeleet on julkaistu myöhemmissä painoksissa. Hieman ihmetyttää toki uusin 40vee juhlajulkaisu, josta Spiders loistaa poissaolollaan. Mielestäni molemmat biisit ansaitsevat paikkansa levyllä. Myös Centre Of Eternity on alkuperäisessä Euroopan julkaisussa nimellä Forever. Ihme koheltamista. Ehdottomasti hauskin on Etelä-Korean julkaisu, jonka kantta on hmm... hieman sensuroitu.

 

Etelä-Korean vinyylipainos. Soveliaaksi sensuroitu kansi.


       Vuonna 1983 ilmestyi monia hienoa rocklevyä. Bark At The Moonin ohella ilmestyivät Acceptin Balls To The Wall, Kissin Lick It Up, Def Leppardin Pyromania, Iron Maidenin Piece Of Mind, Quiet Riotin Metal Health ja Mötley Crüen Shout At The Devil. Nämä tulivat nyt nopeasti mietittynä mieleen. Mahtavia levyjä kaikki.

      Bark At The Moon sai myös kyseenalaista kuuluisuutta, kun kanadalainen 20-vuotias James Jollimore puukotti samaisena vuonna 1983 naisen ja tämän kaksi lasta kuoliaaksi. Jollimore kertoi Bark At The Moon kappaleen saaneen hänet levottomaksi ja tekemään järjettömän tekonsa. Seuraavana vuonna Ozzy kohtasi sekopäiden syytöksiä uudelleen, kun 19-vuotiaan John Daniel McCollum itsemurhasta syytettiin  vuorostaan Suicide Solution kappaletta. 

     Ozzy itse bändeineen lähti Yhdysvalloissa kiertueelle Mötley Crüen kanssa. Yhdistelmä, joka vuonna 1984 oli varmasti osoitus rokin vaarallisuudesta. Sharon yritti pitää kiertueella kuria lähettämällä ohjeita ja sääntöjä bändeille. Mötley Crüe ehti nimetä kiertueen No Fun Touriksi. Todellisuudessa kovina bilettäjinä itseään pitävät nuoret Mötley-muusikot hämmästyivät, kun heidän toilailunsa eivät olleet mitään Ozzyn sekoilujen rinnalla. On tiestysti ihme, että Ozzy Osbourne on yhä elossa. Normijamppa olisi kuollut samalla menolla jo vuonna 1979. Onneksi musiikki elää ikuisesti. Bark At The Moon, 40 vuotta. Upea levy!

 

 

 

 



maanantai 1. helmikuuta 2021

DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.


   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan
Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again