Havana Black on yhtye, joka olisi ansainnut kohdalleen suuremman menestyksen. Se on yksi niistä 80-luvun bändeistä suomalaisten maailmanvalloitusten läheltä piti -sarjassa. Suomalainen rock oli kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue samoihin aikoihin. Suurten odotusten saattelemana lähdettiin maailmalle ja kalkkiviivoilla kaikki mureni. Bändit harvemmin itse paukuttelivat henkseleitä, vaan tekivät kovaa ja pyytetöntä työtä menestyksen eteen. Mediat Suomessa loivat liian suuria odotuksia muusikoiden suuntaan. Havana Black on Hanoi Rocksin ja Smackin kohtalonkumppani. Kansallinen epäonnistumisen identiteetti on tänä päivänä jopa pyhä asia historiassamme. Havana Black kuuluu samaan sarjaan kuin Juha Mieto ja häviäminen sadasosasekunnilla Thomas Wassbergille.,
Epäonni on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun puhutaan Havana Blackin Amerikan valloituksen murenemisesta. Todelliset syyt ovat syvemmällä. Kulttuurierot työmoraalissa olivat tekemään tottuneille suomalaisille liian kova pala purtavaksi. Yhtyeen annettiin lojua hotellissa tyhjän panttina pitkiä aikoja ja toisinaan taas vaadittiin monituntista treenaamista. Perheellisten miesten oli myös vaikea sulattaa kieltoa läheistensä tapaamisille.
Lopulta myös kuulun Eddie Kramerin tuotannossa purkitettu levy Exile On Mainstream (1991) osoittautui kansiaan myöten pettymykseksi. Levyllä on toki hetkensä, mutta missään nimessä se ei ollut parasta mihin yhtye olisi pystynyt. Niinpä onkin lähes ihme, että pettymykseksi kääntyneen Yhdysvaltojen reissun jälkeen yhtye onnistui Suomeen palattuaan puristamaan ulos uransa parhaan levyn.
Vokalisti Hannu Leiden omaa äänen, joka kantaa kuin ukkonen ja kitaristi Markku Heiskanen saa Gibsoninsa soimaan soundilla, joka kuulostaa laumalta villihevosia. Okei, voisi luulla, että maalailen ja liioittelen... mutta herrojen lempinimet Guts ja Crazy eivät ole tuulesta temmattuja. Niille on katetta.
Growing Wings alkaa voimakkaalla ja ilkeästi etenevällä Mean Stepmotherilla, joka vetää välittömästi maton epäilijöiden jalkojen alta. Rytmiryhmäksi albumille on muodostunut bassoon Masa Maijanen ja patteristoon Atte Sarkima. Kokoonpano tuntuu olevan levyllä liekissä. Voisi kuvitella, että paluu lässähtäneen Amerikan reissun jälkeen olisi masentanut bändin, mutta päin vastoin Heiskanen ja Leiden tuntuvat sisuuntuneen entisestään. Jälki levyllä on murhaavaa. Intiaanitematiikka on pidetty hienosti yllä kansia myöten. Nykyään tuotakin syytettäisiin kulttuuriseksi omimiseksi, mutta eipä mennä tämän päivän omituisuuksiin.
Näin bändin Turun Kårenilla ja Puolanpuiston ilmaiskonsertissa tämän levyn kiertueella ja hemmetti, että olivat kovia. Ikuisesti muistan Kårenin keikasta tietyn hetken, kohtamisen Hannu Leidenin kanssa. Leiden antoi kesken soiton polttamastaan tupakasta jämät mulle eturiviin. Olisi pitänyt säästää tumppi ja laittaa vitriiniin muiden rockmuistojhen joukkoon.
Growing Wings sisältää mahtavia rokkivetoja, King Of The Beggars, Thunder People, Magic, Burn It Down. Mukana on myös coverina Cactus-yhtyeen Evil, josta täytyy nostaa hattua Atte Sarkiman mielettömälle rumputyöskentelylle. Levyltä löytyy toki muitakin sävyjä kuin pelkkää rankkaa rutistusta. Videonakin julkaistu Sunflower esittelee yhtyeen, jonka soinnissa kuuluvat vaikutteet Beatlesista Lynyrd Skynyrdiin, mutta kaikessa soi kuitenkin täysin omaleimainen Havana Black -soundi.
Jälkiviisaana mieleen hiipii ajatus siitä, että jos tämä olisi ollut se Amerikassa tehty levy, olisiko esimerkiksi suunniteltu kiertue Guns 'n' Rosesin kanssa lopulta toteutunut? Tuskin. Maailmanvalloitus ei kariutunut bändin huonouteen vaan amerikkalaisen unelman valheellisuuteen.
Lähitulevaisuuden odotetuin kirja itselläni on Tapani Baggen parasta aikaa työstämä teos yhtyeestä. Sitä odotellessa voi luukuttaa yhtyeen tuotantoa täysillä ja tunteella.
