SCORPIONS - ROCK BELIEVER (2022)

 

Scorpionsin tuorein levy ilmestyi helmikuussa 2022. Nyt sen vinyylipainoksen sai edulliseen alehintaan. Päädyin hankimaan tavanomaisen rieskan sijaan rajoitetun painoksen, jossa on yhteensä 16 biisiä eli mukana on viisi ylimääräistä stygeä otsikolla: Limited Deluxe Bonus Tracks. Eri juttu sitten on kuinka rajoitettu painos oikeasti on kyseessä kun sitä riittää lähes kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen myytäväksi puoleen hintaan. Nää on näitä markkinamiesten kikkoja. Nykyään keräilijöiltä osataan ottaa rahat pois eri värivariaatioilla sun muilla.

     Mennään asiaan. Scorpionsin ikäiseltä yhtyeeltä ei odoteta enää niitä uran huikeimpia levyjä. Yhtye on tehnyt klassikkolevynsä jo reilusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Eikä livekuntokaan enää seitsemänkymppisillä ukoilla ole samaa luokkaa kuin 80-luvulla. Enää ei tehdä ihmispyramideja, eikä laulukaan aina kulje entiseen malliin. Enkä tiedä seisooko Rudolf Schenker enää päällään kesken keikan, epäilen. Eli on ihan kiva, jos vuonna 1965 perustettu yhtye tekee vielä vuonna 2022 ihan kivan levyn, jota kuunnellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Mitä vielä... Scorpions paiskaa kehiin erittäin hyvän levyn. Bändi kuulostaa verevältä ja elinvoimaiselta.

 

     Miten se on mahdollista? Onko patut vetäneet tupla-annokset lääkekonjakkia studioon saavuttuaan. Voi olla, mutta pari huomiota nousee pintaan. Ensimmäinen on rumpupallin taakse istunut entinen King Diamond ja Motörhead -kannuttaja Mikkey Dee. Dee antaa virtaa muille takuuvarmalla työllään. Mikkey Deen ansioksi luettakoon myös tyylitaju. Hän ei yritä kuulostaa Mikkey Deeltä vaan tiimipelaajana hän kuulostaa Scorpionsin rumpalilta.   

    Toinen vahvuus on oman historian tuntemus ja sen käyttäminen tyylillä. On helppoa mennä metsään yrittäen tehdä levy menestysvuosien kaavalla. Siihen Scorpions ei lähde, mutta viljelee läpi levyn tyylillä omia maneereitaan, niin 70- kuin 80-luvulta. Mitään uutta Scorpionsilta on turha odottaa, enkä usko että kukaan sitä edes haluaa. Scorpions on keksinyt pyöränsä lopullisesti vuonna 1982. Sitä on turha yrittää muuksi muuttaa. Ilahduttavaa sen sijaan on, että levyltä kaikuu vaikutteita Uli Jon Rothin ajoilta asti. Suurin menestys ja maailmanvalloitus osui 80-luvulle ja yhtye tuntui jossain vaiheessa unohtaneen täysin hipahtavan ja psykedeelisen 70-luvun. 2020-luvulla bändi osaa arvostaa myös tätä aikakautta ja osoittaa sen myös uudella levyllään.

 

     Levy paukahtaa käyntiin menevällä ja jalan välittömästi vipattamaan saavalla Gas In The Tankilla. Välittömästi käy selväksi, että tankki on täynnä. Tätä kuuntelee hymyillen, hemmetti että rokkaa! Ei voi kuin ihailla Schenkerin terävää komppaamista. Mieshän on liekeissä heti lausta alkaen. Roots In My Boots jatkaa tiukentamalla tahtia entisestään. Riffiltään vuoden 1982 Blackoutia muistuttava kappale ei aivan yllä avausraidan tasolle, mutta jälleen Schenkerin riffittely kantaa kipaletta alusta loppuun. 

   Klaus Meine kuulostaa samalta kuin parhaina nuoruuden vuosinaan. Studiossa kikkailulla on varmasti osuutensa tähän verevyyteen, mutta ei siitä voi ketään sormella osoitella. Alun biisit ovat silkkaa kasari-Scopaa ja sama meno jatkuu kolmannen raidan kohdalla. Knock 'Em Dead toimii. Mieleen hiipi kolmannen biisin kohdalle, että jos meninki jatkuu samanlaisena, alkaa homma toistaa itseään. Nyt kaipaisi jo vähän muutosta biisikaavaan. Kuin tilauksesta sellainen saadaan nimibiisin myötä.

   Rock Believer ei ole mikään rocklyriikan riemuvoitto. Rockin vertaaminen uskontoon ei ole uusi juttu. Scorpionsilta on turha odottaa mitään käänteentekevää sanoitustensa osalta. Vaikka yhtye yrittikin 90-luvun alussa yhdistää idän ja lännen sekä saada aikaan maailmanrauhan, hyväntahtoinen naivius ja jopa hölmöys sanoituksisssa on osa Scorpionsia. Mutta se ei missään nimessä haittaa, kunhan kukaan ei oikeasti ala uskoa, että Wind of Change onnistui muuttamaan maailmaa. Muistan armeija-ajaltani hetken, jolloin uskoin minuutin ajan kansojen väliseen solidaarisuuteen, kun kuulin Örön saaren ohin kulkevan venäläistankkerin miehistön laulavan VHF-radion kanavalla kyseistä kappaletta. Hyvin pian ymmärsin, että venäläisten kasetin nauha venytti pahasti ja merimiehet olivat vahvasssa votkahumalassa. 

 

 

    Mutta jos palataan armeijamuistoista takaisin Rock Believer -kappaleeseen. Sen voima on vahvassa ja tarttuvassa kitarariffissä ja kertosäkeessä. Olen jo ehtinyt kehua pariinkiin otteeseen Rudolf Schenkerin panosta tällä levyllä, mutta ei sovi unohtaa Matthias Jabsia. Jabsin palkaaminen 70-luvun lopulla yhtyeen soundia dominoineen Uli Jon Rothin tilalle oli uskalias ja lopulta viisas teko. Jabsin myötä yhtye muuntui enemmän suoraviivaiseksi hard rock -yhtyeeksi, joka takasi Amerikan valloituksen ja nousun stadiontasolle. Moni pitää Jabsia Rothiin verrattuna soitannollisesti ilmeettömämpänä kaverina, mutta ilman tuota muutosta Scorpionsin Blackout (1982) tai Love At First Sting (1984) eivät olisi tuntemiamme levyjä. Scorpions osaa myös hyödyntää ikäisteni nostalgian kaipuun. Mainiona todisteena siitä käy yltä löytyvä Rock Believer -video. Musiikin ohella myös kuvallinen kerronta vie muistoissa bändin kulta-ajoille 80-luvulle.

 

    Pari seuraavaa kappaletta vie tunnelmat jo mainitsemalleni 70-luvulle. Shining Of Your Soul on niin seitkytlukulaista Scopaa, että hetken voisi luulla Uli Jon Rothin veivaavan kitaran varressa. Seventh Sun on tummasävyinen ja uhkaava. Poljennossaan vakuuttava kappale on ehdottomasti albumin kovinta kärkeä. Samalla nämä kaksi kappaletta luovat levylle kivasti kontrastia ja pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

    Albumin kuusi ensimmäistä raitaa ovat täyttä tavaraa, valitettavasti tämän jälkeen taso hieman laskee. Hot And Cold on levyn ainoa Matthias Jabsin kirjoitama kappale. Se on myös ensimmäinen kappale, joka on helppoa ohittaa olankohautuksella. Biisi ei tarjoa oikein minkäänläistä tarttumispintaa. Ihan kivasti rullaavaa, mutta samalla tylsää. Eikä meno parane mukarankan When I Lay My Bones To Restin myötä, vaikka sävelkynän varteen on saatu takaisin albumin alkuun tinmanttista kamaa kirjoittanut Schenker. "Hey Let's Rockin" -tyylinen lyriikkaa ei auta asiaa. Vaikkei Scorpionsin tarkoitus ole tavoitella lyyrisyydessään Nobel-kirjallisuuden tasoista kamaa, voisi se edes yrittää pitää omaa rimaansa jossain muualla kuin navan korkeudella.

 

   Hieman fiilikset laskevat levyn loppua kohtia, vaikka väliin mahtuu ekana sinkkuna julkaistu Peacemaker. Se on ihan ok, muttei missään mielessä levyn parasta antia. Ja vihoviimeisenä vastaan tulee... yllätys yllätys...slovari. Scorpions-balladit ovat tietysti jo käsite, eikä bändi ole uskaltanut tehdä tälläkään kertaa levyä ilman moista. Kaikki tutut elementit ovat kasassa naivia sanoitusta myöten. Balladi puolustaa paikkaansa. Ei se ainakaan minulle näppylöitä aiheuta, jos toisaalta ei nyt mitään suurta tunteen paloakaan. Viisi bonuskappaletta levyn perässä ovat kiva lisä, mutta ymmärrettävästi ne pudotettu pois viralliselta albumikokonaisuudelta. Niistä ainoa hieman kiinnostava on Klaus Meinen säveltämä Shoot For Your Heart.

   Rock Believer on hyvä levy. Bändi osaa tyylikkäästi hyödyntää menneisyyttään vaipumatta kuitenkaan naurettavaan itsensä matkimiseen. Scorpions on parhaimmillaan, kun se ei ota itseään liian vakavasti. Myöskään kuuntelijan ei kannata ottaa kuulemaansa liian vakavasti. Itse sorruin tämän kirjoituksen myötä siihen pariin otteeseen nillittäessäni lyriikoista. Oma moka. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa!

SCORPIONS - SAVAGE AMUSEMENT (1988)

Tämä ei varmasti ole ollut mikään helppo levy Scorpions-miehistölle. Kuunnellessa voi aistia, että palavereja on todellakin pidetty, ehkä vähän liikaakin. Love At First Stingin (1984) menestys kummitteli selän takana. Laskelmoinnin valitettavasti huomaa niin tuotannossa kuin biiseissä. Albumi ei kuulosta enää nälkäiseltä nuorelta yhtyeeltä. Kuten olettaa ja pelätä saattaa tämä levy on valitettavasti liian sliipattu ja liian tarkkaan mietitty. Kyllä tästä toki löytyy hyviä juttuja. Mutta valmiiksi pureskeltuahan tämä on. On puristettu sitä kuuluisaa mailaa liian kovaa.

   Tämä levy on myös viimeinen, jonka tuotti yhtyeen pitkäaikanen luottomies Dieter Dierks. Dieter on kyllä luonut tästä levystä melkoisen kasarihutun. Kaikki on vuoden 1988 rocksoundia viimeisen päälle potenssiin kolme. Hiukan tämä on sellaista mainostoimistorokkia. Dierksillä, jos kellä oli varmasti perspektiiviä työskennellä yhtyeen nimeltä Scorpions kanssa. Mieshän oli tuottamassa jo In Trance (1975) -levyä. Vuoden 1975 Scorpions oli täysin eri yhtye kuin vuoden 1988 Scorpions. Isoimpana erona tietysti Uli Jon Roth, joka jätti bändin pettyneenä kaupallisemmaksi muuttuvaan soundiin. Rothin tilalle tuli  Matthias Jabs, jonka kanssa Scorpions todellakin nousi stadioneille ja platinamyynteihin.

   Facebookin Levyhyllyn takaa -sivulla Ville Wickström heitti kommentin, joka varmasti pitääkin paikkansa. Ville nimittäin mainitsi mieltäneensä tämän levyn Scorpionsin vastineeksi Def Leppardin Hysterialle (1987). Hyvä pointti. Hysteria oli niin mieletön menestys, että sen omaan makuuni hieman liian synteettinen äänimaisema pilasi siis monta muutakin sen jälkeen tehtyä rocklevyä, yhtenä esimerkkinä juuri Savage Amusement. Kiitti vaan, Mutt Lange. Ei vaan... Robert John "Mutt" Lange loi Def Leppardin kanssa jotain uutta. Dieter Dierks sen sijaan yritti Scorpionsin kanssa tallata samoja polkuja. Virhe. Netin syövereistä löysinkin Rudolf Schenkerin hieman katkeraa muisteloa levyn tuotantoprosessista: "Dieter Dierks wanted to be a second Mutt Lange, with more production, computer drums and stuff like that."

   Mikään täysi floppi tämä ei ollut. Levy myi platinaa Yhdysvalloissa, mutta toki moninkertaisesti vähemmän kuin Love At First Sting (1984). Tämä oli vain pieni notkadus, sillä jo seuraava albumi Crazy World (1990) nosti yhtyeen taas kaikkien tietoisuuteen ja meni kaupaksi kuin sukkahousut Neuvostoliitossa. Kommunismin väistymiseen Scopan Crazy Worldin menestys perustuikin, sillä se sisälsi yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista Wind Of Changen. 

   Mitä se itse musiikki sitten on, jos ei enää mollata muovisia soundeja enempää? Levyn alkuun on tällätty selkeästi kovimmat iskut. Kolme ensimmäistä biisiä Don't Stop at the Top, Rhythm of Love, Passion Rules the Game ovat kaikki selkeää hittiainesta. Kitaristit Rudolf Schenker ja Matthias Jabs ovat paikoin täysin pitelemättömiä. Hitto mitä sooloja. Sitten notkahtaakin. Media Overkill jaksaa vielä svengata ihan kivasti ja Walking on the Edgen kertosäe mahtipontisuudessaan on toimiva, mutta mutta...jotenkin vaan ei oikein irtoa. Jos tähän väliin laittaa vaikka Blackout (1982) -levyn nimibiisin soimaan, niin jo sen pelkkä nälkäinen ja räjähtävä kitarariffi pesee suuren osan Savagen biiseistä. Välillä yritetään rokata niin pirusti biiseissä We Let It Rock... You Let It Roll ja Love on the Run, mutta ei vaan uppoa ainakaan meikäläiselle. Vasta viimeinen biisi Believe In Love miellyttää omaa korvaa, vaikka sekin on moneen kertaan kuultu balladi Scorpionsin laulukirjan sääntöjen mukaan. Eli summattuna loppuun...ihan kivaa kuunneltavaa, mutta kyllä Scorpions oli 80-luvun puoliväliin tultaessa jo tehnyt parhaat levynsä.

  

SCORPIONS - BLACKOUT (1982)

Heti alkuun tahdon sanoa etten aio puhua tässä yhteydessä viiksistä, nahkahousuista tai Klaus Meinen hiuskuontalosta. Se siis siitä. Scorpions ansaitsee osakseen muutakin kuin huonoja vitsejä ja Vesa Keskisen kännäilevän kaveruuden. Uli Jon Rothin merkitystä alkuaikojen Scorpionsissa ei voi kiistää, samalla kuitenkin hänen lähtöönsä bändistä kulminoituu Scorpionsin nousu suureen kaupalliseen menestykseen. Rothin viimeistä Scorpions-studiolevyä Taken By Forcea markkinoitiin vahvasti jenkkimarkkinoille. Uli Jon Rothia eivät RCA-Recordsin vaatimukset tyylin muuttamisesta suoraviivaisemmaksi ja kaupallisemmaksi, toisinsanoin radioystävällisemmäksi, miellyttäneet. Muu yhtye sen sijaan oli valmis ottamaan askeleen levy-yhtiön vaatimaan suuntaan.

Vuonna 1978 ilmestynyt tuplalive Tokyo Tapes jäikin Uli Jon Rothin viimeiseksi tallenteeksi porukan riveissä.Yhtye löysi mm. Lady, Fargo ja Deadlock -nimisissä unholaan jääneissä yhtyeissä soittaneen Matthias Jabsin Rothin korvaajaksi. 1979 julkaistu Lovedrive ja seuraavana vuonna ilmestynyt Animal Magnetism näyttivät ja kuulostivat heti eri bändiltä kuin Uli Jonin aikainen Scorpions. Vahvasti kaupallisempi soundi  ja hard rockimmat kappalerakenteet tuottivat tulosta ja levymyynnin käyrä oli nouseva, varsinkin Usan markkinoilla, jonne bändi vahvasti tähtäsi.

Ryhtyessään levyttämään Blackout-albumia saksalaiset olivat vaikean paikan edessä. Laulaja Klaus Meine kärsi ongelmista äänihuuliensa kanssa ja joutui leikkauspöydälle, sekä sen myötä pitkälle sairauslomalle. Bändi haki apua Don Dokkenista, joka pyydettiin laulamaan Blackoutin demoversiot. Samalla alkoivat kiertää huhut Meinen korvaamisesta Dokkenilla. Myöhemmin bändi on kieltänyt asian. Dokken oli yhtyeen mukaan palkattu tekemään duuni, jotta varsinainen levytysprosessi saataisiin ajallaan käytiin Meinen tervehdyttyä. Myös Don Dokken on kieltänyt koskaan olleensa ehdolla Meinen korvaajaksi. No, jos Klasun ääni ei olisi palannut olisimme ehkä saaneet myöhemmin kuulla Don Dokkenin viheltelemässä Wind Of Changea, luoja paratkoon! Tai parhaassa tapauksessa olisimme säästyneet tältä yhdeltä musiikkihistorian noloimmalta esitykseltä.

Blackout julkaistiin 29. maaliskuuta 1982. Albumista tuli bändin uran siihen mennessä  menestynein. Sen myynti ylitti platinarajan sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Ensimmäisenä singlenä julkaistiin No One Like You, yksi ehkä hienoimpia ja tarttuvimpia Scorpions hittejä koskaan. B-puolellelle lätkäisiin kappale Now! Jostain kummallisesta syystä Japanissa kappaleet julkaistiin toisin päin eli siis Now! a-puolella ja No One b-listolla. Rudolf Schenkerin ja Klaus Meinen kirjoittamasta No One Like You:sta kuvattiin video Alcatrazin pahamaineisessa vankilassa. Videoon käsikirjoitettiin myös levyn kannessa haarukat silmissä riehuva hieman Rudy Schenkeriä muistuttava mielipuoli mukaan.

Toisena sinkkuna maailmalle lätkäistiin aivan mahdoton korvamato Can`t Live without You, levyn rasittavin renkutus, joka kieltämättä kuuntelun jälkeen ei lähde mielestä ihan hetkessä. Singlen b-puoli sen sijaan sisältää todellisen unohdetun Scopa-klassikon China White. Kappale omaa levyn raskaimman kitarariffin, joka on velkaa Judas Priestin ja jopa Black Sabbathin riffittelylle. Uhkaavasti eteenpäin soljuva kappale on erinomainen osoitus Scorpionsin kyvystä luoda vahvaa heavy metal potkulla sävytettyä hypnoottisesti eteenpäin vievää rytmiä. Ei vain sitä iloista hard rock-jollotusta tai imelää balladiosastoa, josta suuri yleisö yhtyeen tunnistaa. Eikä kappaleen lyriikoiden aihevalintakaan niitä Scorpionsille tyypillisimpiä liene. Kappaleeseen liittyy levykeräilijöiden kannalta mielenkiintoinen detalji. Rudolf Schenker ei osannut valita kahdesta soolosta julkaistavaa, joten Usa- ja Eurooppa-painoksissa kappaleesta kuullaan eri kitarasoolot. Alla Eurooppa-soololla varustettu versio.

Scorpions-levyjen kannet 70- ja 80-luvulla onnistuivat herättämään kohua. Aina mauttomuuteen asti viety Virgin Killerin ja tiettyjä piirejä hartaasti loukkaava Taken By Forcen kannet sensuroitiin ja vaihdettiin vähemmän raflaafiin. Nykypäivänä Virgin Killerin kannesta olisi voinut rapsahtaa raastuvassa tuomio, sen sijaan Taken By Forcen originaali tuskin enää pystyisi aiheuttamaan hämmennystä. Kannanottoja ja luultavimmin tarkoitushakuisia mainostemppuja, siitä huolimatta kannet herättävät ajatuksia. Ja toki täytyy samaan hengenvetoon mainita myös Lovedriven ja Animal Magnetismin kannet. Niitähän voi halutessaan analysoida kallonkutistajan sohvalla vaikka kuinka pitkään.

Samoilla linjoilla onnistui myös Blackoutin kansikuva. Kuvasta muodostui Scorpionsin myydyin t-paita malli kautta bändin historian. Kannen työsti kiistelty taiteilija Gottfried Helnwein, joka on myöhemmin tehnyt sadistisia kansikuvia myös Rammsteinille. Haarukat silmissä huutava mielipuoli side päässään herättää kysymyksiä ja on ilmestyessään varmasti osunut silmiin City-marketin levy-osastolla. Scorpionsin kiinostavat kannet ovat kulkeneet käsi kädessä yhtyeen luomisvimman kanssa. Kun ideat ja mielenkiinto musiikkiin laimenivat, muuttuivat myös yhtyeen levyjen kansikuvat mitäänsanomattomiksi. Itselleni viimeinen kiinnostava Scorpions-levy on Love At First Sting. Sen jälkeen tulleet julkaisut eivät enää oikein jaksaneet innostaa. Samoihin aikoihin laimeni kansitaide. Vuonna -93 ilmestyneen Face The Heatin kannen ideaa (jos sellaista on edes ollut) voi jo pitää kuvaavana. Bändi jatkaa ja porskuttaa yhä. Se heille suotakoon. Nyky Scorpions on pelkkää nostalgiaa meille nelikymppisille. Näinhän se menee monilla muillakin pitkän linjan heeboilla. Mutta vuonna 1982 bändi oli parhaimmillaan ja Blackout on studiolevyistä minun makuuni yhtyeen paras aikaansaannos.

Scorpionsin ura lähti suoraan nousuun Blackoutin myötä, kiertueet pitenivät ja levymyynti kasvoi. Vuonna 1983 yhtye esiintyi legendaarisella US-festivaalilla satatuhatpäisen yleisön edessä nälkäisempänä kuin koskaan. Seuraava vuonna 1984 ilmestynyt studioalbumi Love At First Sting muodostui yhtyeen menestyneimmäksi myyden Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa. Blackout!!!