EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 

    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.

SKID ROW - sUBHUMAN rACE (1995)

 

Tämä on levy, joka hajotti bändin. Laulaja Sebastian Bach lähti tai sai lähteä (riippuu keneltä kysytään) ovet paukkuen levyä seuranneena vuotena. Yhtyeen jäsenillä ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa tästä albumista yhä tänä päivänäkään. Vihanpito yhtyeen ja entisen lauljansa välillä jatkuu. Isot miehet jaksavat kiukutella toisilleen vuodesta toiseen kuin pahaiset kakarat.

    Kahden ensimmäisen levyn (Skid Row, 1989 ja Slave To The Grind,1991) menestyksien jälkeen yhtye oli ajautunut siihen pisteeseen, että soittokavereiden pärstät tympäisivät ja aiheuttivat ärsytystä. Ei mikään maailman hedelmällisin hetki lähteä tekemään uutta levyä. Maailman yli oli pyyhkäissyt myös ilmiö nimeltä grunge. Musiikillinen ilmastonmuutos oli tapahtunut nopeasti. Kurt Cobain oli kuollut 1994 ja sen myötä 1995 grungenkin taru alkoi hiipumaan, mutta flanellipaitavillityksen vaikutus kuuluu yhä Subhuman Racella.

   Alice In Chainsin kaikuja hiipi myös Skid Row:n raidoille. Levy-yhtiöiden markkinaosastojen liituraitapellet vaativat entisiä menestysyhtyeitä sulautumaan ja soputumaan uuteen aikaan.Vertaan tätä levyä toisen 80-luvun loppupuolen menestyjän ,Warrantin, albumiin Dog Eat Dog (1992). Molemmista levyistä vaistoaa epätoivon, joissa yhtyeet ovat kiemurrelleet miettiessään paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Levyissä on kaikuja 80-luvun menestysvuosilta, mutta samalla yritystä muuttaa soundia kuulijoiden odotusten mukaan ja ajan henkeen sopivaksi. 

 

 BOB ROCK PILAA KAIKEN?

    Yhtye oli tottunut työskentelemään kahdella edellisellä levyllä tuottaja Michael Wagenerin kanssa. Nyt miksauspöydän taakse istui Bob Rock, mies Mötley Crüen ja Metallican menestyksien takaa. Yhtye ja uusi tuottaja ajautuivat nopeasti erimielisyyksiin. Basisti Rachel Bolan on kertonut, ettei hän tajunnut lainkaan Bob Rockin ideoita. Yhteistyö osoittautui tuskalliseksi, eikä kukaan tuntunut olevan tyytyväinen lopputulokseen.

    Onko tämä levy sitten niin umpipaska kuin tekijät itse antavat ymmärtää? Ei ole. Skid Row:n vahvuus on aina ollut kyky siirtää nuorten miesten vihaisuus musiikkiin. Yhtyeessä on reilu ripaus punkkia niin asenteeessa kuin biiseissäkin. Subhuman Race jättää kaksijakoiset fiilikset kuuntelun jälkeen. Levyltä löytyy aivan timanttista kamaa kuten My Enemy, Firesign, Beat Yourself Blind, Into Another, Iron Will. Mutta myös liian monta masentavan turhanpäiväistä raitaa. Kitaristikaksikko Scott Hillin ja Snake Sabon yhteistyö on herkullista kuunneltavaa. Myös vokalisti Sebastian Bach onnistuu siirtämään vihan ja tuskan raitoihin laulamalla kiukkuisemmin kuin koskaan. Kuuntelijalle tulee kuitenkin tunne, että mailaa on puristettu liian lujaa. Yhtye vaikuttaa myös paikoin luovuttaneelta. Antaa paskan olla -asenne on hiipinyt mukaan levytyssesiohin. Välillä masennus vie voiton vihasta, sekin kuuluu läpi.

 

 

 LOPPUYHTEENVETO

   Eihän tämä yllä mitenkään samalle viivalle kahden ekan albumin kanssa. Jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu, kuuntelua ei kannata aloittaa tästä levystä. Subhuman Race ei ole kuitenkaan huono levy. Viihdyn hyvin sen parissa. Muusikoiden taidokkuus ja ammattitaito jättävät huonot puolet alleen nostaen levyn lopulta kirkkaasti plussan puolelle.