Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1985. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1985. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. maaliskuuta 2023

DOKKEN - UNDER LOCK AND KEY (1985)

 

Facebookin keikkamuistoissa on viime päivinä kommentoitu ahkeraan AC/DC:n vuoden 1988 Helsingin keikkaa. Lämmittelijänä tuolla keikalla toiminut Dokken jakaa mielipiteet muistoissa. Toisten mielestä bändi oli umpisurkea ja toiset ylistävät keikkaa upeaksi. Itseäni lähinnä harmittaa etten ollut tuolla todistamassa rokin riemujuhlaa. AC/DC:n olen toki nähnyt keikalla myöhemmin, mutta Dokkenin missaus harmittaa todella. 

 


 

     Mutta palataanpa takaisin 80-luvulle, jolloin me kaikki olimme vielä nuoria ja kauniita. Dokkenin uran tähtihetki on eittämättä  Back For The Attack (1987). Mutta yhtä lailla kaksi edeltänyttä albumia voidaan nimetä kasarihevin klassikoiksi. Tooth and Nail (1984) ja Under Lock and Key (1985) ovat täynnä toinen toistaan tarttuvampia hardrockin helmiä. Itselleni tämä vuoden 1985 levy oli ensimmäinen tutustuminen yhtyeeseen. Muistan hommaneeni kyseisen LP:n Tampereen reissulta EPEsin levykaupasta. Jo käynti legendaarisessa Epe Heleniuksen puodissa oli turkulaispojalle kokemus, saati että hyllystä mukaan löytyi keltaista savua kannestaan hohtava Dokken.

 


 

     Jokainen näistä Dokkenin levyistä on itselleni hyvin rakas. Ne ovat osa omaa nuoruuttani. Joten erittäin vahvojen nostalgialasien läpi näitä käsittelee yhä yli viisikymppisenäkin. Mutta jos yritän suhtautua kriittisesti, niin levystä on helppo kaivaa esiin tiettyä kokoomuslaista ajatusmaailmaa. Se ei varmastikaan johdu itse bändistä vaan sen takana pyörivästä markkinointikoneistosta. Levyn kantta katsoessa tulee mieleen toinen saman aikakauden yhtye Cinderella ja tämän debyyttilevy Night Songs (1986). Molempien levyjen kansissa yhtyeiden jäsenten kasvoilta paistaa epäuskon ja hämmästyksen sävyttämät ilmeet. Kaikki kuvassa on täysin lavastettua ja stailattua viimeisen päälle. Näitä katsoessa ei voida puhua hikisestä ja vaarallisesta rock-musiikista. Onneksi sisältö ei vastaa täysin kannen antamaa mielikuvaa.



Jotain samaa teennäisen keinotekoista tässä on. Onneksi sisältö on aitoa tavaraa.


         Dokkenin vahvuus on tarttuvissa biiseissä, George Lynchin ilmiömäisessä kitaroinnissa ja komeissa stemmalauluissa. Jännä juttu onkin, että yhtyeen heikoin lenkki liittyy myös lauluun. Vaikka lauluvoimaa stemmoissa löytyy, on vokalisti Don Dokkenin ääniala auttamattoman kapea. Mutta tarkemmin kun ajattelee, niin kenenkään muun laulamana Dokken tuskin toimisi yhtä hienosti. Usein skaalan laajuus tai äänenkäytön taituruus häviävät omaperäisyydelle. Sama pätee Vince Neiliin, Klaus Meineen tai vaikkapa Bob Dylaniin. Juuri Scorpionsiin Don Dokkenia oltiin jo siirtämässä Klasun kärsiessä ääniongelmista Blackout (1982) -levyn aikoihin. Itseäni aina hieman säälitti Don Dokkenin osa joutua/päästä laulamaan Hear'N Aidin Stars-singlellä Geoff Taten ja Paul Shortinon välissä.

 



     Myös Under Lock and Keyn soundit ovat viimeisen päälle sliipattua kamaa. Tällä tarkoitan että kaikki on siloiteltu ja pureskeltu valmiiksi kuulijan korvia varten. Soundit ovat hyvät, mutta kaikki on myös täysin yllätyksetöntä. Tästäkin paitaa läpi silmissä loistaneet taalojen kuvat enemmäin kuin taiteellisen yllätyspaukun tekeminen. Levyn tuotannosta vastaavat kovat alan kehäketut Neil Kernon ja Michael Wagener. Nämä herrat eivät tee mitään vahingossa. Levylle on luotu juuri halutunlainen äänimaailma. Unchain The Night, The Hunter, In My Dreams, It's Not Love, Will The Sun Rise. Levy on täynnä upeita biisejä, joita siivittää George Lynchin ilmiömäinen tyylitaju kitaran varressa. Dokken jakaa mielipiteet varmasti kuten teki vuonna 1988 lämmitellessään AC/DC:tä Helsingin jäähallissa.










sunnuntai 28. elokuuta 2022

AEROSMITH - DONE WITH MIRRORS (1985)

 

Aerosmith oli ajanut itsensä loppuun vuonna 1979. Vakavasti päihderiippuvaisen yhtyeen taru näytti lopullisesti päättyvän, kun kitaristi Joe Perry sai tarpeekseen ja jätti bändin perustaakseen oman pumpun, Joe Perry Projectin. Seuraavana vuonna laulaja Steven Tyler joutui vakavaan onnettomuuten täräytettyään prätkällään suoraan puuta päin. Alkoholilla ja huumeilla oli osuutta asiassa. Tyler joutui makaamaan lasarettiin ja Aerosmithin suunnitellut keikat peruuntuivat. Vuonna 1981 toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi myös touhuun ja lähti omille teilleen. Yhtyeen taival näytti vääjäämättä päättyvän. Levy-yhtiö Columbia laski markkinoille Greatest Hits -kokoelman, koska uuden materiaalin saaminen yhtyeeltä näytti erittäin epätodennäköiseltä. Hassua sinänsä... tuo Greatest Hits on yhtyeen historian myydyin levy. Se on tähän päivään mennessä myynyt Yhdysvalloissa 12xplatinaa.

   Steven Tyler ei antanut kuitenkaan periksi. Yhtyeeseen hommattiin uudet pätevät kitaristit Jimmy Crespo ja Rick Dufay. Vuonna 1982 markkinoille kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyi uusi Aerosmithin studiolevy, Rock in a Hard Place. En mene tällä kertaa tarkemmin sen levyn sisältöön tai tarinaan sisään. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin aikaisemmin oman artikkelinsa. Kiinnostuneet voivat käydä lukemassa sen tästä linkistä. Sen verran kuitenkin täytyy mainita, että olosuhteisiin nähden se on varsin kelpo albumi. Olosuhteilla tarkoitan Steven Tylerin kuntoa. Levyä seuranneella kiertueella laulajan yleiskunto romahti vakavasta huumeriippuvuudesta johtuen niin pahasti, että miehen esiintymiset olivat surullista katsottavaa. 

 

ODOTUKSET KORKEALLA
 

   Viisi vuotta tuntuu nykyään musiikkibisneksessä lyhyeltä ajalta. 80-luvulla se oli ikuisuus. Def Leppardin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) väliin jäänyttä yli neljää vuotta pidettiin ennenkuulumattomana. Kuinka kukaan voi tehdä uutta levyä niin kauan. Aerosmithin kohdalla kului viisi pitkää vuotta siihen, kun Joe Perry vuonna 1984 päätti palata yhtyeeseen. Mukaansa hän sai myös Brad Whitfordin. Aerosmith aloitti Back in the Saddle -kiertueensa. Samalla solmittiin uusi levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa. David Geffenillä tuntui riittävän luottoa yhtyeeseen, koska tuottajaksi mukaan hankittiin Ted Templeman, joka tunnettiin Van Halenin levyjen soundeista. Paluukiertue oli menestys. Uusi levydiili ja ja nimekäs tuottaja takasivat parhaat puitteet seuraavan studioalbumin työstämiseen. Mikään ei voinut mennä pieleen. Siltä se saattoi tuntua. Toisin vain kävi.

  Bändi luotti omiin kykyihinsä säveltää albumillinen raakaa Aerosmith-matskua. Geffenin yhtiön A&R-mies John Kalodner seurasi tarkkaan bändin puuhia. Seuraavalle levylle juuri Kalodner Done with Mirrors -sessioista viisastuneena vaati mukaan bändin ulkopuolisia säveltäjiä.  Myöskään vanhat paheet eivät olleet unohtuneet. Päihteet olivat edelleen iso osa Aerosmith-leirin päivittäisiä rutiineita. Sekin tulisi muuttumaan tämän session jälkeen. Jotain biisimateriaalin ohuudesta kertonee sekin, että ekaksi sinkuksi valittiin albumin avausraita Let The Music Do The Talking, joka oli jo Joe Perry Projectin aiemmin levyttämä viisu. Levy myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän, mutta oli odotuksiin nähden kaupallinen pettymys. 

 


TÄSTÄ SE VASTA LÄHTEE
 

   Olisi helppo sanoa, ettei Done with Mirrorsia olisi koskaan pitänyt tehdä. Bändin toinen tuleminen vaati huomattavasti enemmän ryhdistäytymistä kuin kukaan oli osannut odottaa. Ilman tätä levyä ja sen tekemisessä tehtyjä virheitä bändi ja sen taustajoukot tuskin olisivat ymmärtäneet mitä menestymiseen vaadittiin. Geffen Recordsilla riitti luottoa yhtyeeseen, tosin tietyin ehdoin. Näihin ehtoihin Mirrorsille seuraajaa tehtäessä kuului ottaa sävellysprosessiin mukaan Jim Vallance, Desmond Child ja Holly Knight. Tuottajaksi hommattiin Bruce Fairbairn, joka osoittautui oikeaksi mieheksi työskentelemään juuri Aerosmithin kanssa. 

   Vuonna 1984 bändin managerina aloittanut Tim Collins passitti vuonna 1986 koko retkueen vieroitukseen. Onnenpotku oli myös rap-yhtye Run-D.M.C.:n vuonna 1986 julkaisema Raising Hell -albumi, jolle räppärit levyttivät oman versionsa Aerosmithin yhdestä suurimmista 70-luvun hiteistä, Walk This Way:stä. Steven Tyler ja Joe Perry fiittasivat mukana biisissä ja siitä tehty humoristinen video sai laajalti näyttöä MTV:llä. Täysin uusi nuorempi sukupolvi tutustui videon myötä Aerosmithiin.

   Ryhtiliikkeiden myötä seuraava albumit, Permanent Vacation (1987) ja Pump (1989) nostivat Aerosmithin takaisin maailman kuumimmaksi rockyhtyeeksi. Aerosmithin toinen tuleminen ja nousu eivät konkretisoituneet vielä vuonna 1985 Done with Mirrorsin kohdalla. Se on kuitenkin merkittävä levy, koska se näytti yhtyeelle, ettei vanhoilla meriiteillä ratsastaminen yksistään riittänyt menestymiseen.





 


sunnuntai 24. toukokuuta 2020

DIO - SACRED HEART (1985)


Tämän levyn pohdintaan ja tähän sitä seuraavaan blogivuodatukseen löytyy syy kaverista nimeltä Vesa Winberg ja hänen loistavasta Kasarin lapset -podcastistaan. Suosittelen vilpittömästi kyseistä podcastia kaikille 80-luvun hard rockin ystäville. Erittäin pätevää anylysointia musiikista ja sen ilmiöistä. Löytyy esim. Spotifyn kautta. Joka tapauksessa Vesa mainitsi itselleen tärkeäksi Dio-levyksi vuonna 1985 ilmestyneen Sacred Heartin.  Myös minulla tähän levyyn sisältyy paljon muistoja, jotka liittyvät koko hevi ja hard rock -musagenren löytämiseen. Tämä levy on vaikuttanut erittäin suuresti siihen, että juurruin kyseisen musiikkityylin faniksi loppuiäkseni.

   Sacred Heart on Dion kolmas omaa nimeään kantava levy. Se on myös samalla ensimmäinen Dio-levy, josta kuulee usein jupinaa sen suhteen, että taso alkoi laskea. Enemmistö Dion ystävistä laskee toki vielä tämän levyn mukaan ns. täydelliseen kolmikkoon. Esikoinen Holy Diver (1983) on klassikko, josta kenelläkään ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan, pahaa sanaa sanottavana. Sitä seurannut Last In Line (1984) ei ole itselleni läheskään niiin tärkeä kuin esikoinen tai Sacred Heart. Tiedän toki valtavasti ihmisiä, jotka rankkaavat Last In Linen Dion parhaimmaksi. Makuasioitahan ne ovat, totta kai. Tähän väliin haluan sanoa, että nyt tarkoitan Dio-otsakkeen alla ilmestyneitä levyjä ainoastaan. En halua liittää tähän Rainbowta, Black Sabbathia, saati Elfiä. Ne ovat sitten täysin oma lukunsa. Eri bändejä. Ei voi suoraan verrata.

   Lasken itse vielä Dream Evil (1987) -levyn suurten Dio-klassikoiden joukkoon. Omalla kohdallani, kun tarkemmin ajattelen, levyt Sacred Heart ja Dream Evil nivoutuvat nähtyihin keikkoihin. Elämäni ensimmäinen iso keikka oli Dion Sacred Heart Tourin saapuminen Helsingin jäähalliin vuonna 1986. Aivan uskomaton keikka. Lohikäärme ja linnanmuurilavasteet eivät tuntuneet hevimusiikkiin hurahtaneelle 15-vuotiaalle mitenkään koomiselta Spinal Tap -kamalta. Mutta ennen kaikkea muistissa on tuolta keikalta Ronnie James Dio itse esiintyjänä ja laulajana. Se miten RJD otti kuusituhatpäisen yleisön hyppysiinsä on jotain mitä en ole koskaan kokenut sen jälkeen. We Rock -biisin kohdalla maestron laulaessa "You Rock!" tuntui kuin herra olisi osoittanut juuri minua.  Uskomaton tunne. Samoin keikka Giants Of Rockissa Ahveniston moottoriradalla 1987 oli kova juttu. Bändi veti siellä jopa Hear´n´Aidin  Stars-biisin. Se keikka tietysti nostaa muistoissa Dream Evil -levyn korkealle mielikuvissani. Keikan jälkeen bongasin jopa Jimmy Bainin bäkkärin aidan viereltä ja sain nimmarin.

Jimmy Bainin nimmari vuodelta 1987

    Niinpä kuuntelin nyt uudelleen kyseiset levyt sillä korvalla, että kultaako muistot biisit vai onko niissä edelleen samaa timanttista imua. Ja nyt keskitytään levyistä Sacred Heartiin. Levy alkaa kahdella todella kovalla vedolla. King Of Rock And Roll sekä nimibiisi Sacred Heart ovat todellisia Dio-klassikoita. Kolmas kappale Another Lie on menevä ja hyvän mielen rokkaus, mutta ei ehkä aivan samaa tasoa kuin kaksi edellistä viisua. Onneksi kurssi korjaantuu Rock' n' Roll Childrenin myötä. Aivan uskomaton voimabiisi kaikille rock-lapsille. Hungry For Heaven jatkaa vahvaa linjaa. Vahvasti hittihakuinen kappale tarttuvine kertseineen saattaa olla jo piirun verran liiankin radioyställiseen suuntaan kallellaan, mutta Ronnien vahva laulu ja Vivian Campbellin soolo korjaavat tuon ehkä pienen muovimaisuuden, joka biisin yllä leijuu. Vielä kuudes kappale Like A Beat Of A Heart jatkaa tykkikamana levyn linjaa, mutta sitten tapahtuu jotain. Levyn kolme viimeistä kappaletta eivät enää jaksa kantaa loppuun asti. Periaatteessa niissä ei ole mitään vikaa, mutta jotain puuttuu. Sävelkynä tylsistyy loppua kohti. Olisiko studioon menty sittenkin liian nopealla aikataululla? Pieni kypsyttely olisi vielä voinut olla paikallaan.

   Kokonaisuutena, huolimatta lopun pienestä notkahduksesta, levy kuuluu Dion parhaimpien albumien joukkoon. Sinänsä sääli, että Ronnien ja Campbellin välit tulehtuivat ja kitaristi laitettiin vaihtoon. Tilalle tullut Graig Goldy on ammattimies vailla vertaa, mutta Vivian Campbellin kekseliäisyyttä ja luovuutta miehestä ei valitettavasti löytynyt. Ja jotenkin Campbellin uran jatko on ollut omalla tavallaan omituinen. Vaikka mies on soittanut niin Whitesnakessa kuin nykybändissään Def Leppardissa, niin hän on saanut näissä tyytyä kakkosviulistiksi. Diossa hän oli kuitenkin kitaran herra ja hidalgo. Niin tai näin...Sacred Heart on klassikkostatuksensa ansainnut.






lauantai 4. toukokuuta 2019

MÖTLEY CRÜE - THEATRE OF PAIN (1985)



Usein puhuttaessa Mötley Crüen levyistä kehutaan Shout at the Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) bändin parhaimmiksi tuotoksiksi. Olen samaa mieltä, näin ehdotomasti on. Mutta samaan lauseeseen haukutaan sekä Theatre of Pain (1985) että Girls, Girls, Girls (1987) kehnoiksi tekeleiksi muutamia biisejä lukuunottamatta. Tästä en enää olekaan samaa mieltä. Pidän molempia albumeja vahvoina kokonaisuuksina. Se että bändi jopa itse vähättelee näiden levyjensä arvoa liittyy ehkä enemmän herrojen sisäisiin ristiriitoihin ja muistoihin, jotka eivät ole niin ruusuisia tuolta kovin sekavalta aikakaudelta.

   Päihteet ovat kautta rockin historian olleet stimuloiva voima. En tahdo puolustella enkä ihannoida huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta useasti kone tarvitsee bensiiniä pysyäkseen käynnissä. Mötley Crüen moottori ja liikkeellä pitänyt hahmo on aina ollut Nikki Sixx. Suurin osa, lähes kaikki, sävellystyöstä on ollut Sixxin hartioilla. Sixx on myös se bändistä, joka sukelsi kaikkein syvimmälle päihteiden sekaan. Toisaalta Nikki Sixx tahtoo tänä päivänäkin raittiina korostaa ja alleviivata huuruista menneisyyttään. Monien mielestä se on pelkkä julkisuustemppu, jossa mies liioittelee 80-luvun tapahtumia ja tekee sillä vain fyrkkaa. Voi olla. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet langenneet enkelit enemmän kuin virheettömät kaverit. Mutta se on tosiasia, että Nikki Sixx on pitänyt lankoja käsissä, kun puhutaan bändin suurista suuntaviivoista. Siitä mihin kaikki lopulta yksinkertaisesti perustuu. Musiikkiin ja hyviin biiseihin. Crüen kaltaista yhtyettä on helppo syyttää pelkäksi kuplaksi, mutta pelkkiä kuplia on musiikkibisnekseen yrittänyt kautta aikojen, eikä niistä yksikään ole tehnyt yhtä pitkää uraa kuin Mötley Crüe. Eli nyt ei puhuta ulkonäöstä, ei sekoilusta, ei naisseikkailuista, eikä edes siitä surullisenkuuluisasta kolarista. Nyt puhutaan musiikista.
  
   Theatre of Painiltä nostetaan aina esiin kaksi kappaletta. Home Sweet Home ja alunperin Brownsville Station -yhtyeen vuonna 1973 julkaisema Smokin`in the Boys Room. Omasta mielestäni on osoittanut suurta itseluottamuksen puutetta ladata levyn ensimmäiseksi sinkuksi cover-biisi. Lähes aina, kun mikä tahansa bändi julkaisee levyn ja sen eka nosto sinkuksi on cover, pitää hälytyskellojen soida. Levy-yhtiön sedät ja tädit ovat usein moisen takana, koska tarvitaan hitti. Ilman hittiä ei ole mitään. Theatre Of Painin kohdalla Smokin´in the Boys Room toimi odotetusti, mutta onhan se nyt aika tylsää. Kappale oli Vince Neilille tuttu jo ennen Mötleytä hänen laulaessaan Rock Candy -yhtyeessä. Biisi sinänsä on ihan kelpo ralli ja Mötley Crüe tekee siitä omansa, mutta silti. Levy myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa eli kyllä ne levy-yhtiön tyypit toimivat oikein. Turha minun on täällä nillittää. Toinen sinkku oli tietysti yksi bändin kautta aikojen isoimmasta biisistä. Home Sweet Home on tänä päivänä ajaton klassikko ja mega-balladi, jonka tunnistavat nekin, jotka eivät edes tiedä yhtyettä nimeltä Mötley Crüe.





    Hieman ehkä yllättäenkin levyltä löytyy hyppysellinen bluesmaista sävytystä. Mutta tyylikkäästi vain se pieni tujaus. Kyllä tämä kelpo hard rockia on, party-musaa, eikä mitään woke up this morning -parkumista. Levyn avaavaa City Boy Bluesia pidin nuorempana hieman nössönä ja liian hitaana kappaleena avaamaan rajua rock-levyä. Tänä päivänä pidän kappaleesta erittäin paljon. Kertooko se sitten, että tämä on aikuisempaan makuun tehty levy kuin edeltajänsä Shout at the Devil (1983)? Tuskinpa, taitaa kertoa enemmän allekirjoittaneen keskenkasvuisuudesta :).

   Kolmantena raitana tärähtävä Louder Than Hell on levyn parhaimmistoa ja älpyn raskainta kamaa. Vaikka yhtye hieman linjaansa tällä levyllä aina imagoaan myöten onkin keventänyt, lyö Louder Than Hell luun kurkkuun. Kappale on sukua Shout at the Devilin aikaiselle Crüelle. Alkujaan se oli jo demotettu kyseiselle levylle nimellä Hotter Than Hell, joten sukulaisuussuhde selittyy sillä.  Seuraava raita Keep Your Eye on the Money viittaa sanoituksessaan albumin nimeen: "Comedy and tragedy / Entertainment or death / Like sister morphine / Hooked on her game / Time to place your bets". Tykkiraita. Jos minä olisin saanut sen ekan sinkun valita, niin se olisi ollut juuri tämä. Se on myös levyn kanteen liittyvä punainen lanka -biisi. Kappale, jonka voi kuvitella olleen Sixxin kehys ja viite koko albumille.



  

    B-puolen avaa oma ehdoton suosikkini Tonight (We Need A Lover). Mick Marsin riffittely on yksinkertaisuudessaan nerokasta. Yksinkertaisuus on tässä ylistävä kehu, joka osoittaa ajatonta tyylitajua. Muistan nuoruudestani Suosikki-lehdestä lukeneeni kuinka Mick Marsia pidettiin hevirokin huonoimpana kitaristina. Jos tämä oli Suosikin keksimä titteli, niin paljon ei ole varaa lehdellä, joka ei todellakaan tarkistanut faktoja kirjoittaessaan juttuja. Mick Mars on yksi hard rockin kovimpia keppimiehiä.  Use it or Lose it on menevämpi ja rouheampi tykki, joka saa jalan vipattamaan. Ainoa miinus lyriikan jo ehkä lievään tylsyyteen asti menevästä jankkaamisesta kertsissä. Louder Than Hellille sukua oleva Save Our Souls laskee tempoa ja kahlaa asteen syvemmissä vesissä. Sen jälkeen tärähtää Raise Your Hands to Rock. Lupaaava alku kappaleessa hiipuu lopulta tylsään kertsiin. Lievä vasemmalla kädellä säveltämisen tuntu tässä kyllä on. Kapple on täytetty rockin kliseillä ja saa sen tuntumaan hieman tylsältä. Levyn päättävä Fight for Your Rights on taas toimiva viisu ja nostaa mukavasti hieman jo pariin edellisen kappaleen aikan lässähtänyttä tunnelmaa. Tommy Leen kannuttaminen niin tässä kuin läpi koko levyn on ihailtavaa. Uskomaton kaveri, jonka vaikutus näkyy tänä päivänä monissa genren soittajissa. Miettikääpä nyt vaikka Jussi 69:n meininkiä. Keneltäköhän herra on suurimmat vaikutteensa ottanut? Tommy Lee on varmasti sen listan kärkipäässä.

 


   Theatre of Pain on hyvä levy. Ei täydellinen. Siitä kuuluu läpi yhtyeen kohtaamat vaikeudet ja jopa jossain määrin leipääntyminen koko hommaan. Mutta albumi nousee kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi ja huomattavasti mainettaan paremmaksi. Se, että olen kasvanut näin kappaleiden tahdissa, vaikuttaa omaan päättelykykyyni. Näihin liittyvät muistot tekevät lauluista ikimuistoisia ja unohtumattomia. Hyvä että sellaisia lauluja on olemassa. Niitä maailma tarvitsee.






keskiviikko 21. joulukuuta 2016

AC/DC - FLY ON THE WALL (1985)



Lähes puoli vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi täällä ryynäsin vinyylistä ja hiestä märkänä ruovien musiikin ihmeellistä maailmaa. Kaikkea on tullut vedettyä ja kirjoitettua tässäkin välissä, mutta korjataan tämän blogin puute välittömästi palaten tietysti suosikkiluvulleni eli 80-luvulle, jolloin kilju sai vatsan sekaisin ja nättien tyttöjen hymyt tekivät saman nupille. Aikakoneeni suuntaa vuoteen 1985 eli tukkahevin lähestyvään kovimpaan kulta-aikaan. Kasiviis ilmestyi sellaisia levyjä kuin Mötley Cruen Theatre Of Pain, Dokkenin Under Lock And Key, Rattin Invasion Of Your Privacy ja Twisted Sisterin Come Out And Play. Vanhat pitempään porskuttaneet pierut olivat ihmeissään soundista ja varsinkin uusien tuulien riikinkukkomaisista elkeistä. Mitä tehdä, minne mennä? Levy-yhtiöiden puolelta varmasti houkuteltiin hankkimaan permanenttia (suomeksi loiva pehmennys) ja värikkäitä röyhelöitä. AC/DC:lläkin oli varmasti mietittävää Back In Blackin (1980) ja For Those About The Rockin (1981) jälkeen, jotka olivat menestyslättyjä isolla ämmällä (niinku esim. Rosie ;), no vitsi...jos et tajunnu, niin sori vaan). Näiden hittien jälkeen ilmestynyt Flick Of The Switch (1983) ei ollut huono levy, mutta jäi auttamatta edeltäjiensä varjoon.  70-luvulla porskuttaneista bändeistä monet ottivat innolla vastaan uusien tuulien vaatimia kaavoja. Kiss pukeutui dingomaisiin röyhelöihin ja julkaisi Asylumin (1985), joka huokuu ajalle vaadittavaa soundipolitiikkaa ja olkatoppausta. Toki on sanottava, että Paul Stanleylle pinkkien kalsareiden pukeminen on varmasti ollut helpompi ratkaisu kuin Brian Jonhsonille ja kumppaneille.
 
 

 

   AC/DC ei siis mennyt manikyyrille tai hankkinut isoja permanentattuja kuontaloita. Ja hyvä niin. Mutta täysin kuuroja eivät aaceesalamadeeceen pojat ka(l)sarihoukutuksille olleet. Se mikä kynsilakassa säästettiin käytettiin kuitenkin studiossa nappuloiden vääntämiseen. Lokakuussa 1984 yhtye julkaisi Jailbreak ´74 ep:n, joka niin mainio levykäinen kuin onkin, tuntuu hieman Flick Of The Switchin aiheuttaman kritiikin ja hämmennyksen paikkailulta, koska sisältää vanhaa kamaa, joka varmasti maistui bändin pitkäaikaisemmille faneille. Fly On The Wallin levytykset aloitettiin Sveitsissä loppuvuodesta 1984. Taukoa levytyssessiolle toi yhtyeen esiintyminen -85 tammikuussa Rock In Rio -tapahtumassa yli 250 000 hengen ylesisön edessä. Muita Riossa pyörähtäneitä bändejä olivat mm. Scorpions, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Iron Maiden eli aika kivat pikku festarit.

    AC/DC oli 1985 todella iso yhtye juuri Back In Black ja For Those About To Rock -levyistä johtuen. Tai voidaan sanoa, että AC/DC tulee aina olemaan iso yhtye noiden albumien takia. Mutta niiden taikaa kaverit eivät enää ole onnistuneet tavoittamaan. Hyviä levyjä on tullut noiden jälkeenkin, mutta mutta... Ei voi Flyitakaan niihin suoraan verrata. Se on kuitenkin meikäläisen mielestä mainettaan parempi. Eikä AC/DC soundiaan niin muutanut etteikö sitä tunnistaisi omakseen. Youngin veljekset itse tuottivat levyn, joten kyllä ratkaisut täysin yhtyeen omissa käsissä ovat olleet. Nappuloita ei kuitenkaan otettu vääntämään mitään  Beau Hilliä.

    Levy ilmestyi kesäkuussa -85 ja myi mijoonan heti kättelyssä. Mutta vain yhden miljoonan, mikä oli tietysti pettymys, jos verrataan niin moneen kertaan tässäkin mainittuihin edeltäjiinsä, joita en enää jaksa tähän kirjoittaa. Millin myynti ja levystä puhutaan floppina, no huh huh. Joillekin ei mikään riitä ja nyt en tarkoita AC/DC jamppoja.



Vanha kunnon vhs!



   Hienointa omakohtaisesti tähän levyyn liittyen oli bändin julkaisema VHS-kasetti, joka kulki samalla Fly On The Wall -nimellä kuin albumi. Tarinamuotoon kasatut viisi kappaletta Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up ja Shake Your Foundations olivat nuorelle Varissuon miehelle kovaa kamaa ja samalla myös hauskaa katsottavaa kaikkine kärpäsanimaatioineen. Taivaskanavat pyörittivät videoita tiuhaan. Sinkkulohkaisut Shake Your Foundations, Danger ja Sink The Pink ovat tänä päivänäkin totaalisia AC/DC-klassikoita. Valitettavasti albumin täytteeksi on eksynyt myös kevyempää kauraa.; Hell Or High Water ja Back In Business ovat melko tusinaista jöötiä vaihtovirraksi. Eikä levyn päättävä Send For The Man enää jaksaa saada jalkaa vipattamaan. Jotenkin timanttinen levyn alku lösähtää lopussa pannukakuksi. Ihan maalin asti ei jaksettukaan täysillä. Kaikesta märinästä huolimatta tällä levyllä on paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kohtaaminen Brian Johnssonin vokalisoimaan AC/DC:iin. Toki olin varmasti kuullut For Those About The Rockin, Hells Bellsin ja You Shook Me All Night Longin, mutta "Kärpänen" oli eka koko albumi, jonka omistin. Bon Scottiin olin toki tutustunut jo kyllä aiemmin Tuureporin yläasteen röökipaikalla ;).








perjantai 21. helmikuuta 2014

ZERO NINE - WHITE LINES (1985)


Nyt on jo viimeistään aika kohottaa maljaa kotimaisuudelle ja kunnioittaa suomalaisia muusiikintekijöitä tälläkin sivustolla. Kaikenmoinen hatunnosto suomalaisen hevin pioneereille Kimmo Kuusniemelle ja kumppaneille. Pioneerin osa on kova ja arvostuksen saamiseen Kuusniemelläkin kului useampi vuosikymmen. Toki kaikki Sargofagus-tekemiset tahi Moottorilinnut-materiaali ei ehkä aina sitä laadukkainta kamaa ollut, jos vaikka vertaa epäreilusti siihen mitä esim. Judas Priest teki suuressa maailmassa samaan aikaan. No, me ollaan Suomi ja maailma on epäreilu, näinhän se on ollut.

   Kepa Salmirinne on ehdottomasti suomalaisten hevilaulajien aatelia. Ian Gillanin laulukirjaa tarkkaan lukenut Salmirinne sisäisti lahjakkaasti mistä on hyvät hevilaulajat tehty...ei niinkään keuhkoista kuin palleasta. Pian Kepan perään kentälle ilmestyi Marco Hietala Tarot -yhtyeineen. Vexi Salmen, Kassu Halosen ja Kisu Järnströmin Flamingo-yhtiö mainosti  vuonna 1986 Tarotin Spell Of Iron -debyyttiä tyyliin: "Suomi-hevin kuninkaat, ei haastajia." En ole aivan varma alun sanamuodosta, mutta oleellisin "Ei haastajia", on oikein. Zeus Mattila ihmetteli Epe Heleniuksen julkaisemassa Heavy Heaven -lehdessä, jotta mitäköhän Zero Nine tuumi moisesta. Vuonna 1986 Zero Ninen tuskin tarvitsi huolestua. Yhtye oli julkaissut menestyneimmän albuminsa Intriguen. Zero Nine oli kiistatta suosionsa huipulla.



   Intrigueen  ja sen menestykseen oli siivittänyt Nollaysi-orkesterin todellinen läpimurto vuonna 1985. White Lines -levystä kohistiin Suomessa jo etukäteen kovin sen julkaisukanavan johdosta. Monikansallinen Virgin-levylafka oli kiinnittänyt huomioita suomalaisbändiin ja lopulta levydiili oli todellisuutta. Suomessa ei oltu moiseen totuttu ja toimittajat alkoivat rummuttaa läpimurtoa maailmalla. Jälkeenpäin näistä Zerojen, Smackien ja Havana Blackien "maailmalle lähtemisistä" on helppo ollut vääntää vitsiä, mutta tosiasia on kuitenkin, että nämä bändit ovat kaikkein sen suurimman kunnioituksen ansaitsevia. Aikakaudella, jolloin suomalaisilla levy-yhtiöillä ei ollut taitoa/halua/pääomaa satsattavaksi yhtyeisiin. Ei ollut nettiä, ei sähköpostia. Kaikki kulki etanapostilla. Bändit tekivät itse suunnattaoman työn kaiken eteen ja Suomessa osa jengiä kehtasi naureskella ja dumata. Hävetkää! 




   Ekana sinkkuna levyltä hakattiin irti itseoikeutetusti Never Stop Runnin'. Hitti-isku, jonka olisi luullut uppoavan myös eurooppalaiseen yleisöön. Jälkeenpäin on helppo viisastella, mutta vuonna 1985 Virgin lanseerasi Zero Ninen suurimmaksi osaksi maihin, joissa myyvintä kamaa ei ehkä ollut hard rock. Suomessa toki uskottiin, jotta läpimurto vanhoillisessa rockmaassa Englannissa olisi mahdollista, mutta ei. White Linesin kansainvälisiä myyntilukuja en tiedä, mutta epäilen, jotta hypetys ja myynti kohdistui lopulta vain Suomeen. Toki olen itsekin ostanut kyseisen levyn single-julkaisut Ebayn kautta myöhemmin Saksasta. Eli joitakin kappaleita maailmallakin myytiin.

 


Albumi äänitettiin Helsingissä Finnvoxin studiolla T.T. Oksalan johdolla. T.T. lienee ollut tunnetuin ja käytetyin tuottaja 80-luvun Suomen rock-skenessä. Boycott, Smack ja Peer Gynt käyttivät Zerojen ohella Oksalan palveluksia. Oksalaa kehuttiin, eikä syyttä. Siitä huolimatta White Linesin suurin heikkous on tuotantopuoli. Harvinaisen tunkkaista äänimaailmaa Oksala on paikoin onnistunut levylle luomaan. En tiedä onko tarkoitus ollut saada tiettyä raskautta bändin sointiin. Asia, josta Zerojen edeltävät levyt olivat kärsineet. Komeaa kaikua ja tiettyä täyteläisyyttä saundiin onkin saatu, mutta samalla ihmeellistä puuromaisuutta myös. Zero Nine erosi monista aikalaisistaan suomalaisista rockyhtyeistä Iro Murtolan kosketinsoundin ansiosta. White Linesilla koskettimet nostettiin vahvemmin osaksi kokonaisuutta erittäin toimivasti.




   Näin Zerot vuoden 1985 Ruisrockissa. Bändi oli nälkäinen ja luotti täysin uuteen materiaaliinsa. Muistaakseni setti koostui lähes täysin uudesta White Lines-materiaalista, lukuunottamatta edelliseltä Headline-levyltä poimittua Walk Away-kappaletta, sekä Twisted Sister-lainaa We`re Not Gonna Take It. White Lines levyn nimenä aiheutti kuhinaa toimittajissa. Bändi sai useammin kuin kerran oikaista haastatteluissa, jotta nimi ei tarkoita kokaiiniviivoja vaan valtatien valkoisia keskiviivoja. White Linesin lyriikkapuolelle panoksensa antoi myös ei niin heviyhteyksistään tunnettu Edu Kettunen, joka käsittääkseni viilaili turhat rallienglanti-ilmaisut pois levyltä.

   White Lines oli bändin omienkin sanojen mukaan ensimmäinen levy, jolla oma lopullinen oma ilme löytyi ja loksahti kohdalleen. Tätä hyödynnettiin seuraavien levyjen kanssa. Vaikka Virginin kanssa homma lopulta kuivui kasaan, ei bändi antanut sen haitata. Levyt huomattiin myös muualla ja näytön paikkoja ulkomaille avautui. Vuonna 1986 elokuussa yhtye soitti Råsundan stadionilla Tukholmassa Monsters Of Rock -festarilla. Muut samana päivänä esiintyneet porukat olivat niinkin "nimettömiä" orkkia kuin Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Scorpions. Kuusamon karjut hoitivat homman kotiin. Kun ruotsalaislehdet kehuivat suomipoikia, saattoi kotopuolessa tuntea ylpeyttä. Jos Lordi on saanut Rovaniemelle aukion, niin Zero Nine ansaitsisi vähintään Kuusamosta oman nimetyn tunturin ja mökkitontit joka jannulle, sen verran ovat kotikontujaan vuosien saatossa kehuneet ja tehneet tunnetuksi.

 



   Seuraavana vuonna kesäkuussa yhtye kävi heittämässä keikan Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla. Muutamia päiviä myöhemmin samaisessa paikassa esiintyi muuan Guns N` Roses. Hyvin pian Lontoon reissun jälkeen yhtye soitti Suomessa Ahveniston moottoriradalla Giants Of Rock -festivaalilla. Lontoosta oli mukaan tarttunut ainakin Mara Mäntyniemelle varsin näyttävä Jackson -keppi ja Kepa oli löytänyt Sohon putiikeista tiukan valkoisen esiintymisasun, jossa lämmitti Ahveniston yleisön tulikuumaksi Nollaysin jälkeen esiintyneelle Helloweenille.

   White Lines on ilman muuta Zero Ninen uran kulmakivi ja risteyskohta, jossa yhtye lopulta löysi hakemansa. Tänä päivänä orkesteri on yhä kasassa, tosin keikka- ja levytystahti on muuttunut suht rauhalliseksi. Edellisestä, muuten vallan mainiosta, 09-levystä IX on jo kohta vierähtänyt viisi vuotta. Yhteen toivoisikin jo hiljalleen raahautuvan studioon ja sitä myöden myös keikoille. Jos on joskus tullut huudetuksi Never Stop Runnin'!, ei parane pysähtyä keskelle moottoritietä. Lopun voisi kiteyttää Kepa Salmirinteen omin sanoin, kun toimittaja kysyi miksi juuri heviä...Kepa osoitti tunturin suuntaan ja vastasi: "Tsiikaa tohon! Pystytkö heittään jotain Jamaika-regeitä?"