Aerosmith oli ajanut itsensä loppuun vuonna 1979. Vakavasti päihderiippuvaisen yhtyeen taru näytti lopullisesti päättyvän, kun kitaristi Joe Perry sai tarpeekseen ja jätti bändin perustaakseen oman pumpun, Joe Perry Projectin. Seuraavana vuonna laulaja Steven Tyler joutui vakavaan onnettomuuten täräytettyään prätkällään suoraan puuta päin. Alkoholilla ja huumeilla oli osuutta asiassa. Tyler joutui makaamaan lasarettiin ja Aerosmithin suunnitellut keikat peruuntuivat. Vuonna 1981 toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi myös touhuun ja lähti omille teilleen. Yhtyeen taival näytti vääjäämättä päättyvän. Levy-yhtiö Columbia laski markkinoille Greatest Hits -kokoelman, koska uuden materiaalin saaminen yhtyeeltä näytti erittäin epätodennäköiseltä. Hassua sinänsä... tuo Greatest Hits on yhtyeen historian myydyin levy. Se on tähän päivään mennessä myynyt Yhdysvalloissa 12xplatinaa.
Steven Tyler ei antanut kuitenkaan periksi. Yhtyeeseen hommattiin uudet pätevät kitaristit Jimmy Crespo ja Rick Dufay. Vuonna 1982 markkinoille kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyi uusi Aerosmithin studiolevy, Rock in a Hard Place. En mene tällä kertaa tarkemmin sen levyn sisältöön tai tarinaan sisään. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin aikaisemmin oman artikkelinsa. Kiinnostuneet voivat käydä lukemassa sen tästä linkistä. Sen verran kuitenkin täytyy mainita, että olosuhteisiin nähden se on varsin kelpo albumi. Olosuhteilla tarkoitan Steven Tylerin kuntoa. Levyä seuranneella kiertueella laulajan yleiskunto romahti vakavasta huumeriippuvuudesta johtuen niin pahasti, että miehen esiintymiset olivat surullista katsottavaa.
ODOTUKSET KORKEALLA
Viisi vuotta tuntuu nykyään musiikkibisneksessä lyhyeltä ajalta. 80-luvulla se oli ikuisuus. Def Leppardin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) väliin jäänyttä yli neljää vuotta pidettiin ennenkuulumattomana. Kuinka kukaan voi tehdä uutta levyä niin kauan. Aerosmithin kohdalla kului viisi pitkää vuotta siihen, kun Joe Perry vuonna 1984 päätti palata yhtyeeseen. Mukaansa hän sai myös Brad Whitfordin. Aerosmith aloitti Back in the Saddle -kiertueensa. Samalla solmittiin uusi levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa. David Geffenillä tuntui riittävän luottoa yhtyeeseen, koska tuottajaksi mukaan hankittiin Ted Templeman, joka tunnettiin Van Halenin levyjen soundeista. Paluukiertue oli menestys. Uusi levydiili ja ja nimekäs tuottaja takasivat parhaat puitteet seuraavan studioalbumin työstämiseen. Mikään ei voinut mennä pieleen. Siltä se saattoi tuntua. Toisin vain kävi.
Bändi luotti omiin kykyihinsä säveltää albumillinen raakaa Aerosmith-matskua. Geffenin yhtiön A&R-mies John Kalodner seurasi tarkkaan bändin puuhia. Seuraavalle levylle juuri Kalodner Done with Mirrors -sessioista viisastuneena vaati mukaan bändin ulkopuolisia säveltäjiä. Myöskään vanhat paheet eivät olleet unohtuneet. Päihteet olivat edelleen iso osa Aerosmith-leirin päivittäisiä rutiineita. Sekin tulisi muuttumaan tämän session jälkeen. Jotain biisimateriaalin ohuudesta kertonee sekin, että ekaksi sinkuksi valittiin albumin avausraita Let The Music Do The Talking, joka oli jo Joe Perry Projectin aiemmin levyttämä viisu. Levy myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän, mutta oli odotuksiin nähden kaupallinen pettymys.
Olisi helppo sanoa, ettei Done with Mirrorsia olisi koskaan pitänyt tehdä. Bändin toinen tuleminen vaati huomattavasti enemmän ryhdistäytymistä kuin kukaan oli osannut odottaa. Ilman tätä levyä ja sen tekemisessä tehtyjä virheitä bändi ja sen taustajoukot tuskin olisivat ymmärtäneet mitä menestymiseen vaadittiin. Geffen Recordsilla riitti luottoa yhtyeeseen, tosin tietyin ehdoin. Näihin ehtoihin Mirrorsille seuraajaa tehtäessä kuului ottaa sävellysprosessiin mukaan Jim Vallance, Desmond Child ja Holly Knight. Tuottajaksi hommattiin Bruce Fairbairn, joka osoittautui oikeaksi mieheksi työskentelemään juuri Aerosmithin kanssa.
Vuonna 1984 bändin managerina aloittanut Tim Collins passitti vuonna 1986 koko retkueen vieroitukseen. Onnenpotku oli myös rap-yhtye Run-D.M.C.:n vuonna 1986 julkaisema Raising Hell -albumi, jolle räppärit levyttivät oman versionsa Aerosmithin yhdestä suurimmista 70-luvun hiteistä, Walk This Way:stä. Steven Tyler ja Joe Perry fiittasivat mukana biisissä ja siitä tehty humoristinen video sai laajalti näyttöä MTV:llä. Täysin uusi nuorempi sukupolvi tutustui videon myötä Aerosmithiin.
Ryhtiliikkeiden myötä seuraava albumit, Permanent Vacation (1987) ja Pump (1989) nostivat Aerosmithin takaisin maailman kuumimmaksi rockyhtyeeksi. Aerosmithin toinen tuleminen ja nousu eivät konkretisoituneet vielä vuonna 1985 Done with Mirrorsin kohdalla. Se on kuitenkin merkittävä levy, koska se näytti yhtyeelle, ettei vanhoilla meriiteillä ratsastaminen yksistään riittänyt menestymiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti