Gary Moore oli eräs kaikkien aikojen tyylitajuisimmista kitaristeista. Enkä tarkoita nyt herran pukeutumista tai hiustyyliä. Mooren kitarasoolot ovat joka kerta kuulijalle pelkkää korvakarkkia. Eikä miehen sävelkynässäkään ole valittamista. Myös Kartsan ura 80-luvulla on selkeästi ollut nousujohteinen albumi albumilta. Herran hard rock -vuodet kulminoituivat Wild Frontier (1987) -levyyn. Sillä Moore onnistui saamaan sulkana hattuunsa myös kohtalaisen hitin, Over the Hills and Far Away. Albumista tuli suosittu etenkin pohjoismaissa. Suomessa ja Norjassa se ylitti kultalevyrajan ja Ruotsissa myi jopa platinaa. Edeltävä levy Run For Cover (1985) oli jo luonut mukavaa nostetta. Siitäkin jäi elämään yhä tänä päivänä radioaalloilla soiva vanhan kaverin Phil Lynottin kanssa duetoitu Out in the Fields.
Vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future aurasi tietä tulevien levyjen menestykselle. Victims on aina lukeutunut omiin Moore -suosikkeihini. Sen biisimateriaali on timantinkovaa läpikotaisin. Avausraitana rauhallisesti alkava nimibiisi kertoo heti alkuun kuinka tasokkaasta levystä on kyse. Mooren lauluääntä on monesti kritisoitu, mutta itseäni se ei ole koskaan häirinnyt. Päinvastoin se on varsin persoonallinen suhahtelevine ässineen.
Levy sisältää myös komeimman Moore-rallin kautta aikojen. Murder in the Skies, joka alkaa aivan mahtavalla kitaraintrolla. Se lähettää terveisiä Eddie Van Halenille, että osataan sitä täälläkin. Murder in the Skies kertoo samaisena vuonna 1983 tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Neuvostoliiton hävittäjä ampui alas korealaisen matkustajakoneen. 269 ihmistä sai surmansa.
"The russians have shot down a plane on its way to Korea.
Two hundred and sixtynine innocent victims have died."
Moore on osannut aina valikoida itselleen covereita ja on kyennyt tekemään niistä omanlaisiaan. Freen Wishing Well, The Easybeatsin Friday on my Mind, Nina Simonen alunperin esittämä ja The Animalsin tunnetummaksi tekemä Don't Let Me Be Misunderstood. Victims of the Futurelle Moore valkkasi vanhan The Yardbirdsin renkutuksen Shapes of Things. Alleviivaan sanaa renkutus, sillä alkuperäinen esitys on todellakin sellainen. Gary Moore onnistuu tuomaan kappaleeseen lihaa luiden ympärille lisäten biisiin sitä paljon puhuttua munaa.
A-puolen päättää paras Moore-balladi kautta aikojen. Empty Rooms kiertää tyylilajin pahimmat karikot. Biisistä ei muodostu liian siirappista itkuvirttä, vaan se jaksaa pitää upean jännitteen yllä yli kuuden minuutin ajan. Biisi pilkottiin singlejulkaisuna paria minuuttia lyhyemmäksi, ymmärrettävästi paremmin radiosoittoon soveltuvaksi. Se myös levytettiin uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin Run For Cover -levylle. Omaan makuuni tämä pitempi versio on tunnelmaltaan ja soundeiltaan täyteläisempi ja kaikin puolin enemmän sydänalaa koskettavampi.
Gary Mooren voimana on aina ollut saada rekrytoitua ympärilleen myös oikeat ammattimiehet. Neil Carter, Bob Daisley, Ian Paice ja Neil Murray ovat nimiä, joihin Kartsan on ollut helppo turvata sooloilunsa. Peruskivi on vankalla pohjalla näiden herrojen muuraamana. Myös vanha kunnon Slade-rääkyjä Noddy Holder on mukana Shapes of Thingsin tautalaulussa, vaikka herran omaperäistä ääntä ei tuotannon alta kyllä erota. Se biisin ihan viimeinen rääkäisy saattaa olla herra Sladen kitarisoista lähtevää ääntelyä, ehkä.
Levy on kiistaton Gary Moore -klassikko. Se jaksaa kantaa alusta loppuun. Viimeiset kappaleetkin pitävät mielenkiinon yllä. Hold On To Love on silkkaa kasaria alusta loppuun. Jopa niin paljon, että voisin hyvin kuulla jonkun aikalaisen suomi-iskelmän artistin vetäneen sen käännöshittinä. Kukaan nokkela levy-yhtiön setä ei tainnut huomata kuinka hyvin kappale olisi taipunut Meiju Suvakselle tai Markku Arolle. Ehkäpä hyvä niin. Levyn päättävä Law of the Jungle luo vielä painostavan ja raskaan tunnelman, joka jyrää albumin upeasti päätökseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti