Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle.
Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.
 |
| Run to the Hills / Total Eclipse, ensisinkku |
Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.
Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua.
Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.
 | ||
| The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku |
The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi.
Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.
Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät.
The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti