Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen. Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.
Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.
 |
| Debyyttialbumi! Kovaa kamaa! |
Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.
Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.
Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.
Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä
kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska
yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä
kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä
myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita
ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti