GARY MOORE - VICTIMS OF THE FUTURE (1983)

 

Gary Moore oli eräs kaikkien aikojen tyylitajuisimmista kitaristeista. Enkä tarkoita nyt herran pukeutumista tai hiustyyliä. Mooren kitarasoolot ovat joka kerta kuulijalle pelkkää korvakarkkia. Eikä miehen sävelkynässäkään ole valittamista. Myös Kartsan ura 80-luvulla on selkeästi ollut nousujohteinen albumi albumilta. Herran hard rock -vuodet kulminoituivat Wild Frontier (1987) -levyyn. Sillä Moore onnistui saamaan sulkana hattuunsa myös kohtalaisen hitin, Over the Hills and Far Away. Albumista tuli suosittu etenkin pohjoismaissa. Suomessa ja Norjassa se ylitti kultalevyrajan ja Ruotsissa myi jopa platinaa. Edeltävä levy Run For Cover (1985) oli jo luonut mukavaa nostetta. Siitäkin jäi elämään yhä tänä päivänä radioaalloilla soiva vanhan kaverin Phil Lynottin kanssa duetoitu Out in the Fields.

   Vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future aurasi tietä tulevien levyjen menestykselle. Victims on aina lukeutunut omiin Moore -suosikkeihini. Sen biisimateriaali on timantinkovaa läpikotaisin. Avausraitana rauhallisesti alkava nimibiisi kertoo heti alkuun kuinka tasokkaasta levystä on kyse. Mooren lauluääntä on monesti kritisoitu, mutta itseäni se ei ole koskaan häirinnyt. Päinvastoin se on varsin persoonallinen suhahtelevine ässineen. 

   Levy sisältää myös komeimman Moore-rallin kautta aikojen. Murder in the Skies, joka alkaa aivan mahtavalla kitaraintrolla. Se lähettää terveisiä Eddie Van Halenille, että osataan sitä täälläkin. Murder in the Skies kertoo samaisena vuonna 1983 tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Neuvostoliiton hävittäjä ampui alas korealaisen matkustajakoneen. 269 ihmistä sai surmansa.

"The russians have shot down a plane on its way to Korea.
Two hundred and sixtynine innocent victims have died."

 

 

    Moore on osannut aina valikoida itselleen covereita ja on kyennyt tekemään niistä omanlaisiaan. Freen Wishing Well, The Easybeatsin Friday on my Mind, Nina Simonen alunperin esittämä ja The Animalsin tunnetummaksi tekemä Don't Let Me Be Misunderstood. Victims of the Futurelle Moore valkkasi vanhan The Yardbirdsin renkutuksen Shapes of Things. Alleviivaan sanaa renkutus, sillä alkuperäinen esitys on todellakin sellainen. Gary Moore onnistuu tuomaan kappaleeseen lihaa luiden ympärille lisäten biisiin sitä paljon puhuttua munaa.

   A-puolen päättää paras Moore-balladi kautta aikojen. Empty Rooms kiertää tyylilajin pahimmat karikot. Biisistä ei muodostu liian siirappista itkuvirttä, vaan se jaksaa pitää upean jännitteen yllä yli kuuden minuutin ajan. Biisi pilkottiin singlejulkaisuna paria minuuttia lyhyemmäksi, ymmärrettävästi paremmin radiosoittoon soveltuvaksi. Se myös levytettiin uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin Run For Cover -levylle. Omaan makuuni tämä pitempi versio on tunnelmaltaan ja soundeiltaan täyteläisempi ja kaikin puolin enemmän sydänalaa koskettavampi.

   Gary Mooren voimana on aina ollut saada rekrytoitua ympärilleen myös oikeat ammattimiehet. Neil Carter, Bob Daisley, Ian Paice ja Neil Murray ovat nimiä, joihin Kartsan on ollut helppo turvata sooloilunsa. Peruskivi on vankalla pohjalla näiden herrojen muuraamana. Myös vanha kunnon Slade-rääkyjä Noddy Holder on mukana Shapes of Thingsin tautalaulussa, vaikka herran omaperäistä ääntä ei tuotannon alta kyllä erota. Se biisin ihan viimeinen rääkäisy saattaa olla herra Sladen kitarisoista lähtevää ääntelyä, ehkä.

   Levy on kiistaton Gary Moore -klassikko. Se jaksaa kantaa alusta loppuun. Viimeiset kappaleetkin pitävät mielenkiinon yllä. Hold On To Love on silkkaa kasaria alusta loppuun. Jopa niin paljon, että voisin hyvin kuulla jonkun aikalaisen suomi-iskelmän artistin vetäneen sen käännöshittinä. Kukaan nokkela levy-yhtiön setä ei tainnut huomata kuinka hyvin kappale olisi taipunut Meiju Suvakselle tai Markku Arolle. Ehkäpä hyvä niin. Levyn päättävä Law of the Jungle luo vielä painostavan ja raskaan tunnelman, joka jyrää albumin upeasti päätökseen.

GARY MOORE - CORRIDORS OF POWER (1982)

En koskaan oikein hyväksynyt ja sietänyt Gary Mooren aikuistumista ja siirtymistä 90-luvun alussa totaalisesti bluesin sinisten sävyjen maailmaan. Enkä hyväksy vieläkään. Gary Mooren hard rock -tuotannon suurena ystävänä on vaikea käsittää kuinka mies hylkäsi menneisyytensä ja vuosien tekemisensä kuin hetkessä. Tietysti artistilla on täysin oikeus omiin tekemisiinsä ja sen saneleminen jostain peräpohjolan metsien pitkätukkien sanaisista arkuista on aivan turhaa. Varmasti Gary sai uransa aikana kuulla kyllästymiseen asti Iron Maidenin selkälippuja kantavilta headbangereilta toivomuksia paluusta hevin pariin ja syytöksiä takinkäännöstä. Mutta mies taisi pyyhkiä persauksensa moisilla puhelle, mikä tietysti näin kuuluikin mennä. Mutta silti minulla ja muilla jäi paljon hampaankoloon :). Turha niuhottaa. Mooren tuotanto hard rockin sarallakin on melkoisen laaja. Siitä halukkaat voivat edelleen nauttia. Ei ole pakko niitä väsyneitä blyys-levyjä hankkia, jos ei kiinnosta. Ja täytyy myöntää, jotta löytyyhän niistäkin muutamia heinoja tekeleitä.

   Vuonna 1982 ilmestynyt Corridors of Power sisältää useita Mooren soolotuotannon kulmakiviä ja helmiä. Levy valikoitui arvosteltavaksi koska se nyt sattui vain pyörimään lautasella pitkästä aikaa. Albumi ei missään nimessä nouse Mooren tuotannossa omaksi suosikikseni, vaikka hyvää shittiä sisältääkin. Jo seuraavana vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future on mielestäni Corridorsia toimivampi paketti. 

   Moorella on aina ollut bändissään kovia tekijämiehiä, eikä tälläkään levyllä ihan turhat heput lurittele. Mukana ovat brittiläisen rokin legendat kannuissa Ian Paice ja bassossa Neil Murray. Kiipparisti Tommy Eire saattaa nimenä vaikuttaa vieraalta, mutta kun Wikipediasta vilkaisee miehen meriittejä, ei voi häntäkään ryhtyä väheksymään. Kaikki kuitenkin sujuu täysin Gary Mooren komennossa ja ehdoilla, kuten miehen koko uralla. Nimimiehet tekevät duuninsa, mutta laivan kapteenina toimii itseoikeutetusti mister Moore. Ja vieraileepa levyllä myös itse Cream-legenda Jack Bruce.

   Otsikon alla oleva kuva levyn kannesta ei ole alkuperäinen Euroopassa julkaistu kansi vaan Pohjois-Amerikan markkinoille tehty uusi kansi. Oma vinyylini on tällä kannella. Joku joskus muinoin väitti, että myös Amerikan painoksen miksaus olisi rankempaa tekoa. En tiedä pitääkö moinen paikkansa. Mielestäni koko levyn soundimaailma on hieman liian kuiva ja ohkainen. Tuottajana häärinyt Jeff Glixman oli ennen yhteistyötään Mooren kanssa tuottanut useamman Kansas-yhtyeen lätyn sekä vuonna 1978 erään Paul Stanleyn soololevyn. Niiden äänimaailmasta ei meikäläisen korvin ole kuultavissa mitään huomautettavaa, mutta tälle Gary Mooren albumille olisi vaadittu enemmän lihaa luiden päälle.

   Levyltä löytyy myös paljon tuota alussa kammoksumaani Mooren myöhäisemmän tuotannon täyttänyt bluesia, tai ainakin sen sävyjä siellä täällä kuten kappaleissa Cold Hearted ja I Can´t Wait Until Tomorrow. Sekä imelää balladimeininkiä. Moore onnistuu ballaidessaankin useasti sävelkynällään luomaan hienoja melodioita, mutta monesti lopputulos on ainakin minun makuuni liian siirappista. Kuunnelkaapa tältä albumilta esimerkiksi kappaleet Always Gonna´ Love You ja Falling in Love with You, joiden nimet jo kertovat keiken. Ei tarvitse olla kovakaan einstein tajutakseen, että hunajaa ja helliä hyväilyjä on tarjolla. Aivan varmasti tämänkaltaisia kipaleita soittelemalla trubaduurille lohkeaa piparia, mutta minä en saa näistä erektiota valitettavasti pöksyissäni aikaan. Onneksi levy sisältää myös stondiksen nostattavia rockveisuja kuten Don´t Take Me for a Loser, End of the World, Rockin´ Every Night sekä hienon Free-coveroinnin Wishing Well. Ja mikä tärkeintä Mooren kitarointi on tälläkin levyllä täysin pitelemätöntä ja nerokkaan tyylikästä.

   Omat rakkaimmat Gary Moore -muistot liittyvät Suosikki-lehden juttuun, jossa kerrottiin Mooren kasvojen arpien syntyneen mustasukkaisen tyttöystävän viiltäessä häntä rikkinäisellä olutpullolla suoraan naamariin. Kolmetoistavuotiaan silmin se tuntui niin  rajulta ulkomusiikilliselta seikalta, että tämän miehen musiikkiin oli pakko tutustua. Myös vuoden 1986 Ruisrockin keikka jäi nuoren miehen mieleen. Kitramaestroa kuljettanut Mersu oli juuttua kiinni Kansanpuiston mutaisella kinttupolulla. Samoin muistan kuinka näin ennen keikan alkua kuinka Moore seisoi paikallaan ja avustaja asetteli kitaran miehen kaulaan. Mietin, että siinäpä iso stara, kun sen ei tarvitse itse edes kitaraansa nostaa.