SAXON - CRUSADER (1984)

 

Saxonin 80-luvun alun kolmen peräkkäisen albumin suora on uskomattoman kova. Wheels of Steel (1980), Strong Arm of the Law (1980) ja Denim and Leather (1981) ovat ne albumit, jotka Saxonista puhuttaessa lyödään tiskiin kovimpina näyttöinä. Ja tottahan se on. Nuo kolme levyä ovat vahvaa kamaa läpeensä. Monesti Saxonia verrataan kotimaansa aikalaisiin Iron Maideniin ja Judas Priestiin hieman väheksyvään sävyyn. Saxonista ei tullut Maidenin tai Priestin suosioihin yltävää yhtyettä, mutta mitään syytä ei ole aliarvioida bändin komeaa yhä jatkuvaa uraa. Moni muu NWOBHM-aallon eturintamassa röyhistellyt yhtye on jo painunut unholaan suuren yleisön silmissä, mutta Saxon porskuttaa ja vieläpä erittäin elinvoimaisesti.

 

AMERIKKA, TÄÄLTÄ TULLAAN!

 
    Crusaderin ilmestyessä yhtyeelle itselleen kuten myös levy-yhtiölle oli käynyt selväksi tavoitella Amerikan suuria markkinoita. Se ei ollut vielä mitenkään paska idea. Ovea oli saatu jo hieman raolleen edellisen Power & the Glory (1983) -albumin myötä. Sen sijaan yritys muuttaa yhtyeen soundia enemmän Yhdysvaltojen markkinoita kosiskelevaksi meni metsään. Toki 80-luvun puolen välin tienoilla hard rockin äänimaailma alkoi monessa suhteessa muotoutua enemmän ja enemmän sliipatummaksi ja ilkeästi sanottuna muovisemmaksi. Crusaderin tuottajaksi valikoitui Kevin Beamish, joka oli tuottanut REO Speedwagonia. Eli yhtyettä, joka oli myynyt jenkeissä kuin HK:n Sininen Suomessa. REO on vain ovat jotain aivan muuta kuin Saxon. Tuottaja ei kuitenkaan pilaa Saxon-levyä, ainakaan täysin. Hieman ohuelta äänimaailma omaan korvaan tänä päivänä kuulostaa, sikälikin kun nimibiisi kaipaisi ympärilleen mahtipontisemmat ja tyrät rytkymään saavat soundit, enemmän lihaa luiden ympärille! Nyt soundi liian kuiva ja kolea kuin käheä kurkku syysflunssassa.

   Toinen järkytyksen aihe itselleni oli tajuta, ettei levyn nimibiisiä julkaistu singlenä. Mitä vittua! Sailing To America on ihan jees, mutta aivan liian laskelmoitu ensisinkku ja jopa siinä mielessä tylsä. Crusader on tämän levyn ehdottomin helmi. Sen sivuuttaminen sinkkujulkaisuna on ollut totaalinen munaus. Toka singlebiisi Do It All for You on kyllä levyn parhaimmistoa, mutta siinäkin haisee pahasti laskelmointi...ballaadia sen olla pitää, siitä ne jenkit tykkää. Hyvä idea oli tietysti myös tehdä video, jota saattoi tyrkyttää MTV:lle. Mutta miksi se tehtiin kappaleesta Just Let Me Rock? Levyn ehkä puupäisin biisi. Video on kyllä yhtä huono kuin kappale. Katsokaa vaikka itse YouTubesta.

 

ROCK ROCK ROCK!

   Crusader ei lyönyt läpi Amerikassa niin isosti kuten oli toivottu. Toki bändi kiersi Jenkeissä ja nousi albumillaan myös Billboardin listalle, mutta yhtyeestä ei koskaan tullut Def Leppardin kaltaista supernimeä. Crusader on kuitenkin ehdoton Saxon-klassikko jo pelkästään nimibiisinsä myötä. Jos jostain haluan kitistä, niin suurin puute albumilla on itse sävelkynä. Todellisten helmibiisien väliin mahtuu liian monta turhanpaiväistä renkutusta. Ja se lyriikkapuoli... Saxonilta löytyy pitkin uraa kappaleita, jotka kertovat siitä itsestään eli rokista ja rokkaamisesta. Crusaderillakin on biisit: Just Let Me Rock, Bad Boys (Like to Rock N' Roll) ja Rock City. Rokkaaminen on kivaa, joo.. mutta hieman voisi toivoa kekseliäisyyttä näihinkin hommiin.

   Saxon ei luovuttanut. Amerikkaan haluttiin ja Crusaderia seuranneilla levyillä soundit vedettiin entistä enemmän kasariksi. Hyviä juttu niiltäkin levyiltä löytyy ja ovat ilman muuta tutustumisen arvoisia. Mutta jos Saxon ei ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa noista kolmesta alussa mainitsemastani levystä. Niistä löytyy Saxonin sielu ja voima. Ja siihen päälle vielä jälkiruuaksi vuoden 1982 livelevy The Eagle Has Landed.  

MADAM X - WE RESERVE THE RIGHT (1984)

 

Jos maailma olisi oikeudenmukainen mesta, kaveri nimeltä Chris Doliber olisi maailman suurin rocktähti. Okei, jonkun mielestä tämä Godzilla lempinimen tunnistava basisti sitä varmasti onkin. Näitä Godzillan arvon tunnistavia on maailmassa kuitenkin liian vähän. Liian vähän heitä oli myös vuonna 1984. 80-luvulla niitein koristeltuun nahkaiseen kalukukkaroon pukeutuvalle kaverille olisi luullut olleen tilausta. Ei kuitenkaan ollut. Mikä meni vikaan, Chris Doliber? Pohditaanpa sitä seuraavassa.

   Kun etsin netistä tietoja Christopher Doliberin liikkeistä vuosien saatossa, löysin haastattelun, jossa haastattelijan ensimmäinen kysymys kiteyttää hyvin mistä Doliberin elämässä on kysymys. Mieheltä kysytään alkuun: "Millainen Madonna oli koulussa?" Doliber oli käynyt Madonnan kanssa yhtä aikaa koulua, sekä seurustellut tämän nuoremman siskon Paula Cicconen kanssa. Sekö on tämän miehen suurin saavutus musiikkimaailmassa? Ei todellakaan. Tuon haastattelun tehnyt tutkiva journalisti olisi sietänyt saada potkun kulkusiinsa.

   Madam X oli 80-luvun alussa ahkerasti keikkaileva yhtye. Chris Doliber bassossa, Bret Kaiser laulussa sekä Petruccin sisarukset Maxine kitarassa ja Roxy rummuissa muodostivat näyttävän ja raivokkaan livebändin, joka kiersi ahkerasti omaa paikkaansa etsien Yhdysvalloissa. Lopulta onni potkaisi bändin esiintyessä Hollywoodin maineikkaassa The Troubadour -klubissa. Ozzy Osbournen kiertuehenkilökunta oli sattunut näkemään Madam X:n keikan jo aikaisemmin ja olivat pitäneet näkemästään. Niinpä Troubadouriin bändiä tsekkaamaan saapui Jet Recordsin kykyjenetsijä Bob Street. Jet Recordsin omisti iso kiho Don Arden. Jet Recordsin leivissä oli yllätys yllätys myös Ozzy Osbourne. Ardenin tytärhän on eräs Sharon. Piirit on pienet. Bändi teki sopimuksen Jet Recordsin kanssa ja Don Arden ilmoitti suurieleisesti yhtyeen olevan hänen suurin löytönsä viiteen vuoteen. Rohkenen epäillä vävypojan kuitenkin olleen merkittävämpi artisti Jet Recordsille. Mutta koskas sitä appi ja vävy ovat toimeen keskenään tulleet? Eikä Arden ilman Sharonin painostusta olisi koskaan ottanut kännistä ja kokkelinenäistä Ozzya listoilleen, mutta se on toinen tarina.

Troubadourin keikkajuliste

  Iso kiho Arden määräsi Madam X:n  Los Angelesiin levyttämään, mutta bändin tyrmistykseksi ihan jotain muuta kuin omaa levyään. Jet Records oli lupautunut yhteistyöhön Jamie Lee Curtisin ja Patrick Swayzen tähdittämän Grandview USA -elokuvan kanssa. Arden halusi Madam X:n levyttämään musiikkia elokuvan soundtrackille. Ehkä näin oli tarkoitus saada nostetta bändille, mutta toisin kävi. Jet Recordsin jakelijana toiminut jättiyhtiö CBS päätti lopulta haluavansa elokuvaan jotain ihan muuta kuin Madam X:n musiikkia. Projekti kariutui ja kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa.

   Tämän katastrofin jälkeen bändi pääsi lopultakin tekemään omaa levyään. Arden tosin esitti uusia vaatimuksia. Hänen mielestään bändin biisimateriaali ei ollut tarpeeksi vahvaa. Iso kiho vaati bändiä säveltämään parempaa kamaa. Lopulta yhtye onnistui kirjoittamaan uusia biisejä, joista viisi läpäisi Don Ardenin tiukan seulan ja levyä päästiin lopultakin tekemään Cherokee studiolla Los Angelesissa. Tuottajaksi Arden oli valinnut monissa liemissä keitetyn muusikko Rick Derringerin. Pienenä sivuhuomautuksena... Rick Derringer muuten soittaa soolon Kissin Lick It Up- levyn (1983) avauskappaleessa Exciter.

 

 

 

     We Reserve the Right ilmestyi loppuvuodesta 1984 ja bändi oli valmis tien päälle. Singlenä julkaistun High in High School -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä taivaskanavilla. Muistan itsekin tutustuneeni bändiin juuri tuon videon sekä ruotsalaisen Okej-lehden juttujen kautta. Näyttävä bändi, jossa hurja basisti Godzilla ja seksikkäät Petruccin sisarukset tekivät vaikutuksen, ainakin alle viisitoistavuotiaisiin pojankoltiaisiin. Muistan levyn päätyneen muutamankin kaverini hyllyyn sen ilmestyessä. Miksi albumi sitten jäi yhtyeen ainokaiseksi 80-luvulla? Noste oli kuitenkin hyvä. Levy-yhtiö teetätti näyttävän videon High Schoolin lisäksi levyn nimikappaleesta. Albumi on kuitenkin ihan käypää 80-luvun hard rockia. Jos jotain kauneusvirheitä haluaa etsiä, niin soundit ehkä ovat hiukan kotikutoiset, etenkin rumpusoundi on kummallisen kolkosti koliseva. Mutta toisaalta 80-luvun hevistä löytyy huonomminkin soundaavia lättyjä.

   Madam X olisi ollut valmis enempäänkin. Yhtye olisi varmasti halunnut ryhtyä tekemään kakkosalbumia, mutta kuinkas kävikään. Don Arden, sama mies joka oli hehkuttanut bändin olevan hänen paras löytönsä viiteen vuoteen, katosi kabinetteihin. Arden ei vastannut yhtyeen soittopyyntöihin, eikä ollut enää tavoitettavissa. Yhtyeen jäsenet istuivat himassa ja odottivat. Laulaja Brett Kaiser kyllästyi ja häipyi. Seuraavaksi Roxy Petruccia pyydettiin Vixeniin. Madam X oli yhtäkkiä ilman levytyssopimusta, laulajaa ja rumpalia. Doliber on myöhemmin kertonut, että yhtye jäi lopulta myös ilman saataviaan Jet Recordsilta. Doliberin omien sanojen mukaan We Reserve the Right olisi myynyt maailmanlaajuisesti yli 750 000 yksikköä. Mene ja tiedä, luku taitaa olla enemmänkin Doliberin omasta päästään repäisemä. Toisaalta kulkeutui levyä Suomessakin useampaankin hyllyyn.

 

   Herkempi jätkä olisi lyönyt hanskat tiskiin, mutta Doliber oli päättänyt jatkaa. Eräänä päivänä Doliber sai c-kasetin kaverilta nimeltä Sebastian Bach ja tajusi hetkessä, että siinä oli laulaja, jonka kanssa Madam X voisi saavuttaa tavoitteensa. Tarinan tässä vaihessa on helppo ymmärtää kuinka pienestä asiat ovat monesti kiinni. Chris Doliberin ja Madam X:n kohdalla näyttää käyneen toistuvasti niin että onnenpotkun jälkeen on aina seurannut epäonni. Kaikki tiedämme mitä Sebastian Bachista myöhemmin tuli, mutta liittyessään Madam X:ään kaveri oli vielä tuntematon, pelkkä pystytukkainen tavis. Chris Doliber haistoi lahjakkuuden. Valitettavasti Bach ja Doliber eivät tulleet toimeen keskenään. Kaksi liian samankaltaista ja samalla kunnianhimolla varustettua kaveria eivät toimi tiiminä. Kaksi kukkoa samalla tunkiolla ei ole koskaan ollut hyvä juttu. Johtajia voi olla vain yksi. Doliber antoi Bachille monoa bändistä. Kohtalon suurta ivaa on tietysti se, että Chris Doliber joutui hyvin pian näkemään Sebastian Bachin nousun rockmaailman huipulle. Sebastian Bach tulisi nauttimaan hanhenmaksapalleroita kartanossaan Doliberin edelleen syödessä einesmaksalaatikkoa yksiössään.

   
   Samaan aikaan myös toinen entinen bändikaveri Roxy Petrucci nousi menestykseen Vixenissä. Kysymys kuuluu...mahtoikohan Godzillaa vituttaa? Ei tietenkään. Chris oli varmasti vain onnellinen kavereidensa menestyksestä. Chrissillä olisi kyllä ollut oikeus maailman suurimpaan vitutukseen, ihan kuin oli Paavo Väyryselläkin. Madam X ja Chris Doliber katosivat vuosikausiksi musiikkimaailmasta. Elämä ei ole reilua, se tuli jo todettua alussa. Monesti kyse on tuurista. Madam X:n tarina kertoo kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Madam X:n debyyttilevy olisi ansainnut jatkoa jo 80-luvulla. Onneksi se sai sitä vuonna 2017, kun yhtyeen klassinen kokoonpano palasi yhteen ja julkaisi albumin Monstrocity. Valitettavasti vain Madam X:n etsikkoaika oli 80-luvulla. Nyt se on enää pienen piirin nostalgiabändi.

RATT - OUT OF THE CELLAR (1984)

Ratt on 80-luvun Kalifornian glam-skenen menestyneimpiä bändejä, vaikka se aina tuntuu jäävän toisen aikalaisensa Mötley Crüen varjoon. Siitä huolimatta Ratt ylsi kaikilla 80-luvulla ilmestyneillä levyillään platinamyynteihin asti. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä saavutuksia. Itselleni Ratt on aina ollut soundeiltaan hieman liian sliipattu ja jos suoraan sanon liian kevyt. Myös levy levyltä biisien ja kokonaisuuksien taso laski yhtyeellä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Oma suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tämä vuonna 1984 ilmestynyt debyyttialbumi Out Of The Cellar.

   Yhtye oli julkaissut seitsemän biisin EP:n, vai pitäisikö puhua mini-lp:stä, ja saanut ison Atlanticin levy-yhtiön kykyjenetsijöiden huomion. Ja niinpä levytyssopimus paukahti kuin Manulle ja Tellulle illallinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy tuottajan valintaan. Bändi itse olisi halunnut levyn  tuottajan pallille Tom Allomin. Allom oli luonut kannuksensa mm. ääniteknikkona Black Sabbathin viidellä ekalla levyllä, sekä tuottamalla Judas Priestin legendaarisimmat levyt. Rattin poijaat halusivat tulevalle levylleen raskaan soundin Allomin myötä. Atlantic kuitenkin hylkäsi bändin toiveen ja tuottajaksi palkattiin Beau Hill. Hillillä oli merkittävä osa siinä millaiseksi Rattin soundi muodostui, mutta millään mittarilla mitattaessa ei voida puhua "mistään raskaasta". Toki Beau Hill löysi Rattille omaleimaisen soundin, mutta olisi mielenkiintoista tietää miltä Ratt olisi kuulostanut Tom Allomin tuottamana. Sitä emme saa koskaan tietää.

   Out Of The Cellarin levytyssessio kesti 28 päivää. Nälkäinen bändi sai aikaan uransa hienoimman levyn. Wanted Man, Lack Of Communication, Back For More, You´re In Trouble ja tiestysti bändin tunnetuin kappale Round and Round muodostavat sellaisen värisuoran, josta Tikkurilan maalikauppiaskin olisi kateellinen. Tuottaja Hill ei todellakaan luonut bändin haluamaa raskasta äänimaailmaa, vaan kevyesti rullaavan kosolti kaikua käyttävän amerikansoundin. Vaikea sanoa oliko bändi itse pettynyt lopputulokseen. Tuskin ainakaan enää siinä vaiheessa, kun levy oli myynyt kolminkertaista platinaa Jenkeissä. Raha korvaa pahan mielen.

   Rattin vahvuus oli ehdottomasti kitaristikaksikko Robbin Crosby ja Warren DeMartini. Pari oli ottanut soittoonsa mallia Glenn Tiptonin ja KK Downingin yhteistyöstä. Myös parin livesoitto oli näyttävää. Kaverit olivat ulkonäöllisesti toistensa vastakohtia. Toinen lihaksikas adonisblondi ja toinen tumma laiheliinirokkari. Näyttävää, mutta ennen kaikkea aivan mahtavaa kuultavaa. Jälkikäteen ehkä jopa hieman aliarvostettuja kitaristeja historian valossa. Kuunnelkaa vaikka tämän kyseisen levyn Round and Round, vittu mitä revittelyä!

   Pikantti yksityiskohta on levyn kansi. Siinä pylly pystyssä kökkii jokaisen teinipojan 80-luvun unelma Tawny Kitaen. Neiti Kitaen oli noihin aikoihin seurustellut Robbin Crosbyn kanssa ja sitä kautta päätynyt kansikuvatytöksi ja myös Back For More -videoon. Tawny Kitaen esiintyi myöhemmin myös toisen poikaystävänsä bändin videoilla. Myöhempi poikaystävä oli tietysti David Coverdale, joka kanssa Kitaen päätyi lopulta alttarille asti. Juu, eivät ole enää naimisissa. Robbin Crosbyn myöhempi kohtalo on myös surullinen. Crosbyn elämään ja kuolemaan nivoutuu koko 80-luvun rokin tarina. Se on tarina seksistä, huumeista ja rokkenrollista. Kaikki eivät siitä valitettavasti selvinneet. Robbin Crosby kuoli vuonna 2002. Kuolinsyyksi ilmoitettiin  AIDSiin liittyvät komplikaatiot sekä heroiinin yliannostus.

   Rattin Out Of The Cellar on upea levy. Hyvän mielen levy. Täynnä hyviä biisejä, täynnä 80-lukua. Hyvä musiikki ei kuole koskaan.

WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

LEE AARON - METAL QUEEN (1984)

Lee Aaron jäi itseltäni jostain kumman syystä 80-luvulla Lita Fordien, Vixenien, Girlschoolien ja muiden kimmahevareiden varjoon. En oikein tiedä miksi? Oliko syy se, että leidi tuli Kanadasta, kun taas niin monet muut kasarilla rokkaavat mimmit olivat lähtöisin Yhdysvalloista tai Englannista? Eivätkö nuo muuten niin mainiot kanadalaiset osanneet markkinoida artistiaan samalla potentiaalilla eurooppalaisten teinipoikien levysoittimiin ja hamuta näiden viikkorahoja tarpeeksi toimivin konstein. Voi olla, koska ensimmäinen Lee Aaronin levy, jota muistan mainostetun ja jonka videot pyörivät tiuhaan MTV:llä oli Bodyrock vuodelta 1989. Ehkäpä se on vain hyvä, että suhteeni Lee Aaronin kanssa alkaa näin kypsemmällä iällä. Jää sellainen turha hömpötys sikseen.

   Jo orastavina 80-luvun tasa-arvon aikoina levy-yhtiöiden sedät ja jopa artistit itsekin totesivat valistavaan ääneen, että naisetkin voivat soittaa rokkia. Aina kotimaista Ilona-yhtyettä myöden. Juu, totta kai. Mutta kyllä ne levy-yhtiöiden samat setämiehet käyttivät pr-keinona seksiä. Mikään ei ole sen puolesta muuttunut. Tänä päivänä itsenäiset ja naistenoikeuksia kovaan ääneen julistavat artistit esiintyvät entistä vähemmissä ja paljastavammissa vaatteissa. Se on heidän oikeutensa huutaa joku sietä takarivistä. On on. Enkä minä halua olla edistyksen jarruna tässäkään asiassa. Vai onko kyse lainkaan sukupuolesta? Eihän levyjä paljastavilla topeilla tai tiukoilla spandex-housuilla myydä , vaan se itse musiikki on tärkeintä. Tähän ei voi uskoa yksisilmäisesti syvällä sisämmässään edes kaikkein naivein sukankuluttajakaan. Musiikkia on iän ja kaiken myyty imagolla ja paljaalla pinnalla. Levyn kansilla ja promokuvilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys mielikuvien luomisessa.

   Lee Aaronin toinen albumi Metal Queen vuodelta 1984 on rakennettu nimibiisinsä varaan artistin esiintyessä kannessa Manowar-henkisenä naissoturina. Samaisen kappaleen video on hauskaa katseltavaa, johon on ympätty mukaan kaikki kasarihevin kliseet. Video hakee samankaltaisuutta suhteessa aikakautensa muihin tuotoksiin. Queenrychen Queen Of The Reich tai Dion Last In Line ovat kuin samasta tuubista puristettuja seikkailupätkiä Metal Queenin kanssa.

  

 

 

    Mutta jos keskitytään imagon ja kliseiden alta itse levyyn ja musiikkiin. Albumi kasariheviä

parhaimmillaan ja myös pahimmillaan. Levyn avaava nimiraita ja sitä seuraava Lady of the Darkest Night ovat loistavia, ihan timangeja. Bändi soittaa tiukasti ja Lee Aaronin äänivarat kruunaavat koko paketin. Upeaa kuunneltava! A-puolen edetessä taso ei kanna aivan avauskaksikon korkeuksiin. Ihan kuuneltavaa kuitenkin, kunnes päästään ekan puoliskon päättävään viisuun. Shake It Up on aivan kamala tekele. Kappale sopisi paremmin Jane Fondan jumppavideon taustamuzakiksi kuin Aaronin levyn pohjanoteeraukseksi. Jostain kumman syystä kappale julkaistiin albumilta toisena singlenä. Voi miksi? Shake it up, feel the beat -lyriikasta on sankarihevi kaukana.

   A-puolen päättävä ällötys saa pelkäämään levyn tason laskevan entisestää siirryttäessä b-puolen raitoihin. Mutta ei. Pelko on turha. Enimmäisenä jyrähtävä Deceiver on levyn parasta antia. Todella upeeta ja mahtavaa! Samoin Steal Away Your Love on loistokamaa. Loppua kohden hieman taas himmaillaan, kunnes jälleen päätösraidalla totaalinen mahalasku. Ja tästäkin veisusta julkaistiin levyn kolmas singlelohkaisu. Aivan järkyttävä statusquomainen hölkkä We Will Be Rockin´ on varmasti ollut livetilanteessa kiva yleisönlaulatusralli, mutta suoraan sanottuna kammottavaa ja jankuttavaa kuunneltavaa.

  Loppupäätelmänä voi vain todeta, että jos levyä on aikoinaan markkinoitu julkaisemalla kaikkein karmeimmat sen ralleista singleinä, on varmasti pudottu puusta pää edellä. Levyltä olisi kuitenkin löytynyt ihan hyviäkin biisejä näiden kellarihumppajollotusten tilalle. Makuasioitahan nämä ovat. Joku raukka näistäkin varmasti tykkää :). Mutta kokonaisuudessaan levy jää kirkkaasti plussan puolelle. Bändi on hyvä, Lee Aaron vokalistina loistava. Hyvää kasariheviä!