En koskaan oikein hyväksynyt ja sietänyt Gary Mooren aikuistumista ja siirtymistä 90-luvun alussa totaalisesti bluesin sinisten sävyjen maailmaan. Enkä hyväksy vieläkään. Gary Mooren hard rock -tuotannon suurena ystävänä on vaikea käsittää kuinka mies hylkäsi menneisyytensä ja vuosien tekemisensä kuin hetkessä. Tietysti artistilla on täysin oikeus omiin tekemisiinsä ja sen saneleminen jostain peräpohjolan metsien pitkätukkien sanaisista arkuista on aivan turhaa. Varmasti Gary sai uransa aikana kuulla kyllästymiseen asti Iron Maidenin selkälippuja kantavilta headbangereilta toivomuksia paluusta hevin pariin ja syytöksiä takinkäännöstä. Mutta mies taisi pyyhkiä persauksensa moisilla puhelle, mikä tietysti näin kuuluikin mennä. Mutta silti minulla ja muilla jäi paljon hampaankoloon :). Turha niuhottaa. Mooren tuotanto hard rockin sarallakin on melkoisen laaja. Siitä halukkaat voivat edelleen nauttia. Ei ole pakko niitä väsyneitä blyys-levyjä hankkia, jos ei kiinnosta. Ja täytyy myöntää, jotta löytyyhän niistäkin muutamia heinoja tekeleitä.
Vuonna 1982 ilmestynyt Corridors of Power sisältää useita Mooren soolotuotannon kulmakiviä ja helmiä. Levy valikoitui arvosteltavaksi koska se nyt sattui vain pyörimään lautasella pitkästä aikaa. Albumi ei missään nimessä nouse Mooren tuotannossa omaksi suosikikseni, vaikka hyvää shittiä sisältääkin. Jo seuraavana vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future on mielestäni Corridorsia toimivampi paketti.
Moorella on aina ollut bändissään kovia tekijämiehiä, eikä tälläkään levyllä ihan turhat heput lurittele. Mukana ovat brittiläisen rokin legendat kannuissa Ian Paice ja bassossa Neil Murray. Kiipparisti Tommy Eire saattaa nimenä vaikuttaa vieraalta, mutta kun Wikipediasta vilkaisee miehen meriittejä, ei voi häntäkään ryhtyä väheksymään. Kaikki kuitenkin sujuu täysin Gary Mooren komennossa ja ehdoilla, kuten miehen koko uralla. Nimimiehet tekevät duuninsa, mutta laivan kapteenina toimii itseoikeutetusti mister Moore. Ja vieraileepa levyllä myös itse Cream-legenda Jack Bruce.
Otsikon alla oleva kuva levyn kannesta ei ole alkuperäinen Euroopassa julkaistu kansi vaan Pohjois-Amerikan markkinoille tehty uusi kansi. Oma vinyylini on tällä kannella. Joku joskus muinoin väitti, että myös Amerikan painoksen miksaus olisi rankempaa tekoa. En tiedä pitääkö moinen paikkansa. Mielestäni koko levyn soundimaailma on hieman liian kuiva ja ohkainen. Tuottajana häärinyt Jeff Glixman oli ennen yhteistyötään Mooren kanssa tuottanut useamman Kansas-yhtyeen lätyn sekä vuonna 1978 erään Paul Stanleyn soololevyn. Niiden äänimaailmasta ei meikäläisen korvin ole kuultavissa mitään huomautettavaa, mutta tälle Gary Mooren albumille olisi vaadittu enemmän lihaa luiden päälle.
Levyltä löytyy myös paljon tuota alussa kammoksumaani Mooren myöhäisemmän tuotannon täyttänyt bluesia, tai ainakin sen sävyjä siellä täällä kuten kappaleissa Cold Hearted ja I Can´t Wait Until Tomorrow. Sekä imelää balladimeininkiä. Moore onnistuu ballaidessaankin useasti sävelkynällään luomaan hienoja melodioita, mutta monesti lopputulos on ainakin minun makuuni liian siirappista. Kuunnelkaapa tältä albumilta esimerkiksi kappaleet Always Gonna´ Love You ja Falling in Love with You, joiden nimet jo kertovat keiken. Ei tarvitse olla kovakaan einstein tajutakseen, että hunajaa ja helliä hyväilyjä on tarjolla. Aivan varmasti tämänkaltaisia kipaleita soittelemalla trubaduurille lohkeaa piparia, mutta minä en saa näistä erektiota valitettavasti pöksyissäni aikaan. Onneksi levy sisältää myös stondiksen nostattavia rockveisuja kuten Don´t Take Me for a Loser, End of the World, Rockin´ Every Night sekä hienon Free-coveroinnin Wishing Well. Ja mikä tärkeintä Mooren kitarointi on tälläkin levyllä täysin pitelemätöntä ja nerokkaan tyylikästä.
Omat rakkaimmat Gary Moore -muistot liittyvät Suosikki-lehden juttuun, jossa kerrottiin Mooren kasvojen arpien syntyneen mustasukkaisen tyttöystävän viiltäessä häntä rikkinäisellä olutpullolla suoraan naamariin. Kolmetoistavuotiaan silmin se tuntui niin rajulta ulkomusiikilliselta seikalta, että tämän miehen musiikkiin oli pakko tutustua. Myös vuoden 1986 Ruisrockin keikka jäi nuoren miehen mieleen. Kitramaestroa kuljettanut Mersu oli juuttua kiinni Kansanpuiston mutaisella kinttupolulla. Samoin muistan kuinka näin ennen keikan alkua kuinka Moore seisoi paikallaan ja avustaja asetteli kitaran miehen kaulaan. Mietin, että siinäpä iso stara, kun sen ei tarvitse itse edes kitaraansa nostaa.
