Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruisrock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruisrock. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

GARY MOORE - CORRIDORS OF POWER (1982)


En koskaan oikein hyväksynyt ja sietänyt Gary Mooren aikuistumista ja siirtymistä 90-luvun alussa totaalisesti bluesin sinisten sävyjen maailmaan. Enkä hyväksy vieläkään. Gary Mooren hard rock -tuotannon suurena ystävänä on vaikea käsittää kuinka mies hylkäsi menneisyytensä ja vuosien tekemisensä kuin hetkessä. Tietysti artistilla on täysin oikeus omiin tekemisiinsä ja sen saneleminen jostain peräpohjolan metsien pitkätukkien sanaisista arkuista on aivan turhaa. Varmasti Gary sai uransa aikana kuulla kyllästymiseen asti Iron Maidenin selkälippuja kantavilta headbangereilta toivomuksia paluusta hevin pariin ja syytöksiä takinkäännöstä. Mutta mies taisi pyyhkiä persauksensa moisilla puhelle, mikä tietysti näin kuuluikin mennä. Mutta silti minulla ja muilla jäi paljon hampaankoloon :). Turha niuhottaa. Mooren tuotanto hard rockin sarallakin on melkoisen laaja. Siitä halukkaat voivat edelleen nauttia. Ei ole pakko niitä väsyneitä blyys-levyjä hankkia, jos ei kiinnosta. Ja täytyy myöntää, jotta löytyyhän niistäkin muutamia heinoja tekeleitä.

   Vuonna 1982 ilmestynyt Corridors of Power sisältää useita Mooren soolotuotannon kulmakiviä ja helmiä. Levy valikoitui arvosteltavaksi koska se nyt sattui vain pyörimään lautasella pitkästä aikaa. Albumi ei missään nimessä nouse Mooren tuotannossa omaksi suosikikseni, vaikka hyvää shittiä sisältääkin. Jo seuraavana vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future on mielestäni Corridorsia toimivampi paketti. 

   Moorella on aina ollut bändissään kovia tekijämiehiä, eikä tälläkään levyllä ihan turhat heput lurittele. Mukana ovat brittiläisen rokin legendat kannuissa Ian Paice ja bassossa Neil Murray. Kiipparisti Tommy Eire saattaa nimenä vaikuttaa vieraalta, mutta kun Wikipediasta vilkaisee miehen meriittejä, ei voi häntäkään ryhtyä väheksymään. Kaikki kuitenkin sujuu täysin Gary Mooren komennossa ja ehdoilla, kuten miehen koko uralla. Nimimiehet tekevät duuninsa, mutta laivan kapteenina toimii itseoikeutetusti mister Moore. Ja vieraileepa levyllä myös itse Cream-legenda Jack Bruce.

   Otsikon alla oleva kuva levyn kannesta ei ole alkuperäinen Euroopassa julkaistu kansi vaan Pohjois-Amerikan markkinoille tehty uusi kansi. Oma vinyylini on tällä kannella. Joku joskus muinoin väitti, että myös Amerikan painoksen miksaus olisi rankempaa tekoa. En tiedä pitääkö moinen paikkansa. Mielestäni koko levyn soundimaailma on hieman liian kuiva ja ohkainen. Tuottajana häärinyt Jeff Glixman oli ennen yhteistyötään Mooren kanssa tuottanut useamman Kansas-yhtyeen lätyn sekä vuonna 1978 erään Paul Stanleyn soololevyn. Niiden äänimaailmasta ei meikäläisen korvin ole kuultavissa mitään huomautettavaa, mutta tälle Gary Mooren albumille olisi vaadittu enemmän lihaa luiden päälle.

   Levyltä löytyy myös paljon tuota alussa kammoksumaani Mooren myöhäisemmän tuotannon täyttänyt bluesia, tai ainakin sen sävyjä siellä täällä kuten kappaleissa Cold Hearted ja I Can´t Wait Until Tomorrow. Sekä imelää balladimeininkiä. Moore onnistuu ballaidessaankin useasti sävelkynällään luomaan hienoja melodioita, mutta monesti lopputulos on ainakin minun makuuni liian siirappista. Kuunnelkaapa tältä albumilta esimerkiksi kappaleet Always Gonna´ Love You ja Falling in Love with You, joiden nimet jo kertovat keiken. Ei tarvitse olla kovakaan einstein tajutakseen, että hunajaa ja helliä hyväilyjä on tarjolla. Aivan varmasti tämänkaltaisia kipaleita soittelemalla trubaduurille lohkeaa piparia, mutta minä en saa näistä erektiota valitettavasti pöksyissäni aikaan. Onneksi levy sisältää myös stondiksen nostattavia rockveisuja kuten Don´t Take Me for a Loser, End of the World, Rockin´ Every Night sekä hienon Free-coveroinnin Wishing Well. Ja mikä tärkeintä Mooren kitarointi on tälläkin levyllä täysin pitelemätöntä ja nerokkaan tyylikästä.

   Omat rakkaimmat Gary Moore -muistot liittyvät Suosikki-lehden juttuun, jossa kerrottiin Mooren kasvojen arpien syntyneen mustasukkaisen tyttöystävän viiltäessä häntä rikkinäisellä olutpullolla suoraan naamariin. Kolmetoistavuotiaan silmin se tuntui niin  rajulta ulkomusiikilliselta seikalta, että tämän miehen musiikkiin oli pakko tutustua. Myös vuoden 1986 Ruisrockin keikka jäi nuoren miehen mieleen. Kitramaestroa kuljettanut Mersu oli juuttua kiinni Kansanpuiston mutaisella kinttupolulla. Samoin muistan kuinka näin ennen keikan alkua kuinka Moore seisoi paikallaan ja avustaja asetteli kitaran miehen kaulaan. Mietin, että siinäpä iso stara, kun sen ei tarvitse itse edes kitaraansa nostaa.




lauantai 25. kesäkuuta 2016

BOYCOTT - NO! (1988)



Nyt juhannuksen fiiliksissä on pakko nostaa tämän blogin kotimaisuusastetta. Etenkin kun luetuin artikkeli tätä ennen on Zero Ninen White Lines -juttu. Samalla se on ainut Suomi-levy -pohdinta. Shame on me!  Mietin hetken mikä levy päätyisi "sirkkelin" alle ja muutamalla perin vahvalla argumentilla kaikki tiet eivät vieneet Roomaan vaan oman vinyylihyllyn kohtaan: Kotimaiset B. Kuten arvaatte valitsin Boycottin ja Bogart Co:n väliltä. Ei naureta siellä takarivissä. Levyhyllystäni löytyy myös Ressun yhtyeen levyjä. Ylpeänä turkulaisena kannan niitäkin ruotsalaisessa Ikean hyllyssäni.

   Eniten tietysti muisteloon liittyi ikävä uutinen Ari "Hombre" Lampisen poismenosta, joka kosketti. Oli pakko kaivaa Boycottin levyt esiin ja muistella missä kaikkialla oli Hombreen törmännyt. Pistettäköön tämän muistelun kehykseksi siis tämä yhtyeen järjestyksessään toinen älppy NO! vuodelta 1988.

Tommi Läntinen oli jo Boycottiin mennessä melko pitkän linjan roku turkulaisessa rock-skenessä. Fabrics-yhtye päti mm. Levyraadissa Summer Is Fading -kappaleellaan. Mutta Boycottin myötä Läntisestä tuli stara, punaheltainen rokkikukko, joka puhui eksoottista murretta. Siinä oli stadin jupit ihmeissään.  Aisaparikseen Boycottiin Läntinen sai tyylitajuisen kitaristin, Hombren ja loppu on suomalaisen rokin histosiaa.

   Bändi oli -87 julkaissut debyyttinsä ja siltä oli poikinut hitiksi Gotta Rock, joka vyöryi ympäri härmän radioaaltoja. Samaa hittiputkea jatkoi nerokkaasti valittu coveri The Knack-yhteen vuoden 1979 ykköhitistä My Sharona. Muutenkin vahva esikoislevy nosti varmasti paineita kakkoslätyn suhteen. 
 
 

 

   Mikä sitten teki Boycottista merkittävän yhtyeen? Alkuvoimaisuus, hyvät biisit, siistit jätkät..no joo, mutta ennen kaikkea että soundiin yhdistettiin heti alkuun perusbändin lisäksi pasuuna, trumpetti ja saksofoni. Levylle ja keikoille raahattiin torviporukka mukaan, joka teki äänimaailmasta laajemman. Pyörää ei keksitty uudelleen, mutta 80-luvun lopun Suomessa Boycottin soundi oli omaleimainen. 

 
   No! -levyn tuotti... tottakai T.T. Oksala, 80-luvun jumalan sormi. T.T. väänteli nappulat sopivaan särmään. T.T. oli jo tuottanut bändin esikoisen, joten yhteistyö lienee sujuneen jo kuin voideltuna. Itselläni oli tästä levystä varsin positiiviset muistot. No joo..tykkään toki jokaisesta Boycott-levystä, mutta...pitkän tauon jälkeen tämän kuuntelu kuitenkin herätti aika ristiriitaisia fiiliksiä.

   Ekan levyn menestyksen myötä toisen levyn tekemiseen liittyvä henkilökunta lisääntyi. Samalla basisti oli vaihtunut Stenka Määttäsestä Masa Maijaseen. Maijanen toikin bassolaukussaan tämän levyn sävellyspuoleen yllättäen vahvan potkun. Siinä missä ensimmäinen levy oli perustunut Lampinen/Läntinen -tuotoksiin, oli toisen levyn kovimpien biisien tekijäksi merkitty uusi jannu. Ennen levyn ilmestymistä yhtye esiintyi Turun Kårenilla. En ollut paikalla alaikäisyyteni takia, mutta muistaakseni paikallisradio Auran Aallot Turussa lähetti keikan eetteerin. Nauhoitin sen c-kasetille, joka valitettavasti on kadonnut vuosien saatossa. Kuitenkin energinen ja hikinen setti välittyi radioaaltoja pitkin kotisohvalle. Muistiin näihin päiviin on jäänyt parikin juttua. Kesken keikan bändi, Läntisen spiikkaamana, halusi juotavaa tuotavan lavalle. Kun Hombrelta kysyttiin mitä hän haluaa, ilmoitti kitaristi hetken pohdinnan jälkeen: "Lonkero...tai joku sellanen" Tuota samaista lausetta olen käyttänyt itse menestyksekkäästi turkulaisten yökerhojen baaritiskeillä ;)
 
 

 

   Toinen vielä paremmin muistiin syöpynyt juttu tuolta keikalta oli bändin vetämä tuore biisi, joka oli täysin Masa Maijasen käsialaa. Tuona iltana kappaleella ei edes vielä ollut lopullista nimeä, mutta levylle päätyessään se totteli otsikkoa When The Wind Blows. Styge on timantti. Ehdottomin albumin helmi. Ozzy Osbourne esitteli biisin komeasti Heli Nevakareen RockStop! -ohjelmassa. Se ja monta muuta Boycott-vetoa löytyy Yle-Areenasta. Tsekkaa, jos et usko!

    No! -levyn sisäpussin bändikuva kertoo kuinka tärkeäksi osaksi torvet olivat muodostuneet bändin soundissa. Viralliseen bändikuvaan oli kelpuuttettu "torviukot" mukaan. Valitettavasti seuraavan "Amerikan levyn" kohdalla Läntinen ja Lampinen unohtivat sen mikä teki bändin soundista omaleimaisen ja pistivät torvet pihalle.  Boycottia oltiin viemässä vauhdilla ulkomaille, mutta vauhtisokeus vei mehut siltä Amerikassa tehdyltä läpimurroksi aiotulta levyltä. Kävi samoin kuin Havana Blackille, joka onnistui tekemään Jenkeissä vain vesitetyn siitoksen debyytistään ja Indian Warriorista. Myöskään Boycott ei osunut ihan häränsilmään  Lightning Strikes Backin (1990) myötä. Huonoja kokonaisuudessaan ei kummankaan bändin levyt ole, mutta omalla asteikollaan bändien diskografiassa auttamatta kehnoimpia. Mutta jos palataan yhtyeen kakkoseen...kovia rockralleja, mutta yhtälailla melko hämmentäviä slovareita, akustisia juttuja ja himmailuja. Tuntuu kuin Tommi & Hombre jo suoltaisivat omia akustisia soolokeikkojaan, jotka huipentuivat toki loistavaan vuonna 1990 ilmestyneeseen live-vedoista koottuun Tommi & Hombre -albumiin. Siinä kahden miehen akustisuus yleisön edessä osuu kohdilleen, mutta No!-levyllä herkistelyt kuten Crystal, Forgive, Remeber Me eivät oikein jaksa innostaa. Ainoastaan You, Angel, You miellyttää Thin Lizzymäisyydellään korvaa aina siihen saakka, kunnes se muuttuu lopussa naurettavaksi sirkustörähtelyksi.

   Samalle levylle on mahtuntut turhan monta hutia, jotka olen unohtanut vuosien myötä. Mutta toisaalta lätty sisältää timangin kovia helmiä: Cool Cool Woman, Fighting, AC/DC:ltä lainaava Sexy, Nazarethin cover Bad Bad Boy ja tietysti jo edellä mainittu When The Wind Blows. Nämä biisit nostavat levyn kokonaisuutena muistettavien joukkoon. Levyn kannesta tunnistin sen taitelija Kari Riipisen kädenjäljeksi. Riipisen työstämiä levynkansia löytyy melkoinen nippu suomalaisen rokin historiasta. Välillä onnistuneempia, välillä ei niinkään. Boycottin tuhruista NO!:n kantta voi arvostaa taiteellisuutensa takia, mutta minusta se näyttää huonosti tulostavan kopiokoneen jäljeltä.

   Omalla kohdalla Boycottiin liittyy vielä muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Ensinnäkin molemmat Ruisrock-keikat 80-luvulla. Tommi Läntinenhän oli toiminut Ruississa monessa roolissa ennen Boycottin lavalle nousua. Vuonna 1985 Zero Ninen esiintyessä Ruisrockin päälavalla bändin rumpalilta Bornolta irtosi  bassarin pedaali. Mies, joka makasi korjaamassa pedaalia kesken helvetinmoisen hevitykityksen, oli juuri Läntinen. Läntinen on myös spiikannut Whitesnaken Ruisrockin yleisölle vuonna 1983 sanoin: "Are you ready and willing?" Näiden kaikkien tapahtumien jälkeen ukolla on todella ollut ennakoivaa periskooppinäkymää omalle esiintulolle samalle estradille. Ja luoja armahtakoon se oli hieno keikka. Olin nähnyt bändin jo kahta vuotta aiemmin pikkulavalla, mutta 1989 yhtye lunasti tilansa ja paikkansa.

Turun Sanomat 9.7.1989

   Turun Sanomien juttu kertoo olennaisen. Ennen Boycottia esiintynyt Gringos Locos oli ihan rokkaava, mutta Läntinen ja kumppanit pyyhkivät pöydän ja lakaisivat Locosit keikkabussinsa alle. Boycottin jälkeen lavalle noussut jenkkilän ihme The Georgia Satellites oli saanut eteensä todella rock and rollilla ja auringolla lämmitellyn yleisön.
 
 
 

 
 
 
 
 
  Vuonna 1992 julkaistu Red jäi viimeiseksi Boycott-levyksi. Boycott siirtyi seuraavana vuonna telakalle ja löi kitaralaukut kiinni. Toki kokoelmalevyä on pukannut vielä 2000-luvulla. Myös kaksikko Lampisen ja Läntisen yhteiset akustiset keikat vähenivät Tommi Läntisen siirtyessä sooloartistiksi. Näin joskus 90-luvulla Hombren keikalla Turussa yhdessä Havana Black-päällikkö Hannu "Guts" Leidenin kanssa. Pitkään ei tämä kaksikko muistaakseni kiertänyt yhdessä. Sääli sinänsä. Ainakin näkemälläni keikalla miesten välinen kemia pelitti hienosti.
 
 
Tommi & Hombre 1990

   Olin paikalla DBTL:n hikisessä teltassa vuonna 2006, jossa Boycott teki paluukeikan. Keikan jälkeen reilusti puolen yön paremmalla puolella törmäsin sattumalta Hombreen Turun kesäisessä keskustassa. Innostuneena uskaltauduin kehumaan keikkaa kitaristille. Lierihatun ja aurinkolasien takaa kuului hyväksyvä murahdus, joka kertoi sinä iltana selkääntaputtelijoita rittäneen jo kylliksi.
Hienoja miehiä! Hyviä levyjä! Kovia keikkoja! Boycott!






sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

STRAY CATS (1981)



Stray Catsin eka levy järisytti ilmestyessään uudella tavalla. Kahdeksankymmentäluvun Suomessa nuoriso oli jakautunut viisikymmentälukua ihannoiviin tötterötukaisiin etelävaltioiden lippuja heilutteleviin teddyporukoihin ja hakaneuloja poskien läpi pisteleviin keesipäisiin punkkareihin. Kunnon vastakkainasettelu on leimannut suomalaistakin nuorison käyttäytymistä aina yhdeksänkymmentäluvun puolelle asti, jolloin kiinnostuksen kohteet pirstaloituivat lopulta useammiksi lajeiksi. Itse muistan omalta yläasteen ajalta koulun poikien ja miksei tyttöjenkin kuuluneen joko pitkätukkaisiin hevareihin tai Lacoste-paitoja ja ruutuhousuja yllään pitäneisiin snobeihin. Tämä siis vähän tuon punk/teddy -ajan jälkeen. Ja onhan näitä porukoita ollut niin kauan kuin on nuoriso on alkanut saada omaan ääntään kuuluviin. Onko se lopulta aina ollut nuorison oma ääni vai markkinamiesten temppu? Siitä voidaan toki olla montaa mieltä.

   Nykynuorista en osaa sanoa muuta kuin että lienevät fiksua väkeä, jos osaavat isiään ja äitejään paremmin itse päättää mistä pitävät ja mistä eivät. Toivottavasti asia on niin, sillä muuten nämä nykyteinit ovat oppineet kertakäyttöyhteiskunnan tavoille ja nopeaan kulutukseen. Tällöin ei jää tilaa intohimoille, eikä minkään puolesta olla valmiita taistelemaan. Musiikki on hetken hittejä, jotka ladataan ja heitetään bittiroskikseen heti kun uutta pumpataan tilalle. Tahdon mielummin uskoa, että toivoa on.
Oliko tedien ja punkkien keskenäisissä tappeluissa ja torikahakoissa sitten mitään järkeä? Ei varmastikaan, mutta nuoriso ainakin oli valmis kaatamaan vanhempiensa normit, kuten kuuluukin. Uusi aika, uusi valta.

  
   Ajankuvasta takaisin itse asiaan...
Stray Cats oli jo jonkin aikaa yrittänyt lyödä läpi Jenkkilässä, mistä bändi oli kotoisin. Huonoin tuloksin. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan piti paikansa, kun Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker ylittivät lätäkön ja ajautuivat Lontooseen, missä Dave Edmunds nappasi hellään hoivaansa bändin ja lopulta tuotti ensimmäisen albumin.  Levy nousi Englannin albumilistan kutoseksi ja upposi varsinkin suomalaiseen rockabillykuumeeseen kuin nyrkki nenään. Yhtye sai ensimmäisen kultalevynsä Suomesta. Noihin aikoihin kultalevyraja taisi muistaakseni olla 25000 myytyä yksikköä. Yhdysvaltojen menestystä bändi saikin vielä odottaa muutaman vuoden. Muistan kuinka Lausteen ala-asteen pihalla alkoi näkyä Stray Catsin tuttua kissalogoa joka toisen farkkutakin selässä. Itse piirrettyinä tietysti, toiset paremmin onnistuneina kuin toiset.

Mikä sitten tekee levystä niin erityisen kaikkien sen ajan Matchboxeihin ja Crazy Cavaneihin verrattuna. Brian Setzerin kitarointi ilman muuta, sekä yleisesti raaempi soundimaailma verrattuna muuhun kahdeksankymmentäluvun alun rockabillyyn. Sekä tietysti bändin energia. Ei seisottu rautalankabändien tapaan rusetit ojossa, vaan tarjottiin hikeä, rockia ja verta. Bändissä oli vaaran tuntua. Osa sen ajan punkkareistakin alkoi digata bändiä, ainakin salaa. Stray Cats kaatoi raja-aitoja.

Debyyttilevyltä ei mielestäni löydy yhtään huonoa, ei edes keskinkertaista biisiä. Stray Catsin ensimmäinen albumi kestää kuuntelua tänäkin päivänä. Olen nähnyt bändin myöhemmin livenä kaksi kertaa. Peräkkäisinä päivinä vuonna 2004. Ensin Helsingin jäähallissa ja sitten Ruisrockissa, jossa muuten Motörheadin Lemmy seurasi bändin keikkaa lavan sivussa. Sykähdyttävää oli myös aikoinaan nähdä tuoreen Kolmoskanavan vuonna 1989 näyttämä Helsingin Kaivopuiston keikka. Brian Setzer keltaisessa puvussaan..ja Rumble in Helsinki!


Runaway Boys
Fishnet Stockings
Ubangi Stomp
Jeanie, Jeanie, Jeanie
Storm The Embassy
Rock This Town
Rumble In Brighton
Stray Cat Strut
Crawl Up nd Di

Double Talkin' Baby
My One Desire