Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ozzy Osbourne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ozzy Osbourne. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. marraskuuta 2023

OZZY OSBOURNE - BARK AT THE MOON (1983)

 


Tämänkin levyn ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi on aika kuunnella teos läpi. Edelliskerrasta on vierähtänyt tovi. Monia asia olisi saattanut mennä pieleen tätä levyä tehdessä. Ozzy Osbournen onni uransa ja elämänsä kannalta on ollut Sharon Ardenin (ny. Osbournen) kanssa hynttyiden yhteen lyöminen. Ilman Sharonin määrätietoisuutta ja järjestelmällisyyttä Ozzyn soolourasta olisi tuskin tullut yhtään mitään. Sharonin toimista ja menetelmistä voidaan olla montaa mieltä ja tämänkin levyn yhteydessä rouva Osbourne käytti melko häikäilemättömiä keinoja.

    Bark At The Moon on kiistämätön Osbournen klassikko. Monet asiat olivat vinksallaan ja pielessä ennen kuin albumi ilmestyi. Ozzyn päihteiden käyttö oli tolkutonta. Siihen peilattuna on ihmeellistä kuinka upeita albumeja mieheltä läpi koko 80-luvun ilmestyi huipentuen herran parhaimpaan tuotokseen; No More Tears (1991). Isossa roolissa olivat tietysti taitavat muusikot Ozzyn rinnalla, joiden panos tekee Bark At The Moonistakin loistavan levyn.



    Black Sabbathista potkut saanut Ozzy onnistui täydellisesti kahdella ensimmäisellä soololevyllään, Blizzard Of Ozz (1980) ja Diary Of Madman (1981). Ozzyn sooloura on alusta asti perustunut Ozzyn taustalla soittavaan bändiin. Tai vielä ensimmäisellä levyllä muut musikantit olivat herran rinnalla. Blizzard Of Ozz piti olla aluksi bändin nimi, mutta hyvin pian levy-yhtiössä ja managerivaimon päässä syntyi ajatus siitä, että muut saavat siirtyä taka-alalle, koska herra Osbourne on tähti. 

    Kitaristi Randy Rhoadsin kuolema vuonna 1982 jätti suuren aukon, jonka paikkaamista kävivät kokeilemassa Bernie Tormè sekä Brad Gillis. Myös Dokkenin George Lynch tarjosi itseään Ozzylle hommiin, mutta paikan sai lopulta Jake E. Lee. Jake E. Lee ja basisti Bob Daisley ovat sanoittaneet ja säveltäneent lähes koko Bark At The Moonin materiaalin. Siitä huolimatta levyn kannessa lukee krediiteissä ainostaan Ozzy Osbourne. Näin Sharon-vaimo/manageri onnistui lyttäämään muusikoiden oikeuksia entisestään. Bob Daisleyn panosta Osbournen klassikkoalbumeilla ei kukaan voi kieltää. Siitä huolimatta Sharon Osbourne tekee toistuvasti niin.

    Sharon korvasi Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin vuoden 2002 uudelleenjulkaisuissa Bob Daisleyn ja rumpali Lee Kerslaken osuudet Osbournen silloisella rytmisektiolla (rumpali Mike Bordin ja basisti Robert Trujillo). Ozzy Osbourne kertoi itsekin myöhemmin vastustaneen uudelleennauhoittamista. Älytöntä jälkiviisastelua Ozzyltä, joka ei uskalla sanoa muijalleen yhtään poikkipuolista sanaa. Saakelin tohvelisankari!

    Nyt kun verenpaine on saatu kohoamaan sopivasti, on syytä unohtaa hetkeksi kuinka epäoikeudenmukaisesti Osbournen pariskunta työntekijöitään kohtelee ja mennä itse asiaan eli musiikkiin. Bark At The Moon häviää kokonaisuutena kahdelle ekalle Ozzyn kasarisoololle. Silti levyä ei kuitenkaan voi mollata. Bark At The Moon olisi voinut kaikesta päähenkilön koheltamisesta johtuen olla huomattavasti huonompi levy.

     Bark At The Moonin vahvuus on muutamissa ehdottoman kovissa ralleissa. Nimibiisi on kivitalon kokoinen klassikko. Levyn koko teema kantta myöten on rakennettu sen ympärille. Kappale on Jake E. Leen taidonnäyte. Levyn kannessa lukeva Osbournen nimi ainoana säveltäjänä hymyilyttää entistä enemmän. Pianoa pimputtelemalla omien sanojensa mukaan albumin säveltäneen Ozzyn sormista ei kuunaan moista riffittelyä ole syntynyt. Toinen tykkistyge on Rock'n'Roll Rebel, jolla jälleen Jake E. Lee loistaa kuin täysikuu Perämeren yllä tai aurinko Naantalin taivaalla.

 



   Olen myös aina pitänyt toisena sinkkuna julkaistusta So Tired -slovarista. Vaikka sen piano- ja jousisovituksia on mollattu vuosien saatossa, ei se huononna kappaletta. Beatles kuuluu toki läpi, niin että paukkuu. Se suotakoon suuresti John Lennonia ihailevalle Ozzylle. Enemmän minä tästä pidän kuin siitä Imagine-kopiosta Down To Earth (2002) -levyllä.

    Albumista ilmestyi eri versioita. Euroopan albumissa on sininen fontti, kun taas Jenkeissä Ozzy-logo ja albumin nimi on punakeltaisella. Samoin biiseissä on eroa. Eurooppalaisista löytyy Spiders ja Jenkkijulkaisusta Slow Down. En tiedä miksi näitä muuteltiin. Onneksi kaikki kappeleet on julkaistu myöhemmissä painoksissa. Hieman ihmetyttää toki uusin 40vee juhlajulkaisu, josta Spiders loistaa poissaolollaan. Mielestäni molemmat biisit ansaitsevat paikkansa levyllä. Myös Centre Of Eternity on alkuperäisessä Euroopan julkaisussa nimellä Forever. Ihme koheltamista. Ehdottomasti hauskin on Etelä-Korean julkaisu, jonka kantta on hmm... hieman sensuroitu.

 

Etelä-Korean vinyylipainos. Soveliaaksi sensuroitu kansi.


       Vuonna 1983 ilmestyi monia hienoa rocklevyä. Bark At The Moonin ohella ilmestyivät Acceptin Balls To The Wall, Kissin Lick It Up, Def Leppardin Pyromania, Iron Maidenin Piece Of Mind, Quiet Riotin Metal Health ja Mötley Crüen Shout At The Devil. Nämä tulivat nyt nopeasti mietittynä mieleen. Mahtavia levyjä kaikki.

      Bark At The Moon sai myös kyseenalaista kuuluisuutta, kun kanadalainen 20-vuotias James Jollimore puukotti samaisena vuonna 1983 naisen ja tämän kaksi lasta kuoliaaksi. Jollimore kertoi Bark At The Moon kappaleen saaneen hänet levottomaksi ja tekemään järjettömän tekonsa. Seuraavana vuonna Ozzy kohtasi sekopäiden syytöksiä uudelleen, kun 19-vuotiaan John Daniel McCollum itsemurhasta syytettiin  vuorostaan Suicide Solution kappaletta. 

     Ozzy itse bändeineen lähti Yhdysvalloissa kiertueelle Mötley Crüen kanssa. Yhdistelmä, joka vuonna 1984 oli varmasti osoitus rokin vaarallisuudesta. Sharon yritti pitää kiertueella kuria lähettämällä ohjeita ja sääntöjä bändeille. Mötley Crüe ehti nimetä kiertueen No Fun Touriksi. Todellisuudessa kovina bilettäjinä itseään pitävät nuoret Mötley-muusikot hämmästyivät, kun heidän toilailunsa eivät olleet mitään Ozzyn sekoilujen rinnalla. On tiestysti ihme, että Ozzy Osbourne on yhä elossa. Normijamppa olisi kuollut samalla menolla jo vuonna 1979. Onneksi musiikki elää ikuisesti. Bark At The Moon, 40 vuotta. Upea levy!

 

 

 

 



maanantai 1. helmikuuta 2021

DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.


   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan
Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again

 

 

 



keskiviikko 18. syyskuuta 2019

AC/DC - LET THERE BE ROCK (1977)

Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. 

  Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’ 


   Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.


   Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.






torstai 31. heinäkuuta 2014

TWISTED SISTER - LOVE IS FOR SUCKERS (1987)


Twisted Sisterillä ei enää homma tuntunut toimivan vuonna 1985 ilmestyneen Come Out And Play -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Kyllästyminen toistensa naamoihin sekä turhautuminen lienevät olleen perimmäisiä tunteita herrojen päässä vuoden 1986 tienoilla. Rumpali A.J Pero otti lähtöpassit ja liittyi vanhaan yhtyeeseensä nimeltä Cities. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä orkesterista, mutta A.J. Peron tuoman nosteen kautta tämänkin pumpun levyä mainostettiin jopa täällä härmässä levykauppojen ikkunoissa Twisted Sisterin kannuttajan uutena bändinä. Demopohjalta Cities olikin puuhastellut ennen Peron paluuta. Nyt kun Cities-yhtyettä kaivoin YouTubesta kuuntelulle, en ole varma pitäisikö itke vai nauraa. Teen varmuuden vuoksi molempia. Cities on huonosoundista puusilmäheviä pahimmillaan. Vaikka Metal Blade Records ja perustajansa Brian Slagel tekivät 80-luvulla riippumattomana levy-yhtiönä todellisia kulttuuritekoja metallimusiikin saralla, täytyy myöntää, jotta yhtiö tuuttasi pihalle myös paljon huonosti tuotettua kuraheviä. Kuten nyt tämä A.J. Peron Cities. Annihilation Absolute oli yhtyeen esikoislevy ja samalla myös sen joutsenlaulu. Luojan kiitos!
 

Cities-lätty, joka roikkui jopaTurussa
Musiikki-Helinin ikkunassa aikoinaan.
Siinä Priestin Turbon ja Ozzyn
Ultimate Sinin välissä.


    Twisted Sisterin nokkamies ja kantava voima Dee Snider oli vuoden -86 aikana alkanut työstämään tulevaa soololevyään. Alkuun yritetty yhteistyö tulevan Iron Maiden kitaristi Janick Gersin kanssa ei lopulta osoittautunut toimivaksi. Tarina kertoo Gersin pelänneen Sniderin bändissä joutuvansa meikkaamaan naamansa Twisted Sister -tyyliin. Se olisikin ollut hauskaa nähtävää. Rumpalina Sniderin projektissa hääräsi entinen Good Rats kannuttaja Joey Franco, joka oli jo ehditty pestaamaan Peron korvaajaksi myös Twisted Sisteriin. Gersin kanssa homman kuivuttua kasaan, Snider otti yhtyettä Reb Beachiin ja Kip Wingeriin. Miehiin, jotka sittemmin menestyivät muodostamassaan imelässä Winger-nimeä kantavassa pumpulihevi-yhtyeessä. Lisäksi Snider palkkasi studiohommiin Kix-yhtyeessä soittaneen Steve Whitemanin sekä TNT-yhtyeestä tutun Ronnie Le Tekron.

    Albumin julkaiseminen ei  sitten mennyt herra Sniderin tupakkiaskin kanteen piirtämän kaavion mukaan. Atlanticin levypomot, kun vaativat jotta albumi julkaistaan Twisted Sister -nimen alla. Tähän oli Dee Sniderin taipuminen. Loimaan kauppaopiston markkinointilinjan suorittaneena ymmärrän Atlantic Recordsin sikariportaan vaatimuksen. Nimenä TS oli myyvempi kuin pelkkä Dee Snider tai pahimmassa tapauksessa joku täysin uusi yhteen nimi.

   Jos levy olisi ollut jymymenestys, yhtyeellä olisi saattanut olla tulevaisuutta edes dollarinkuvat linsseissään. Edellinen Come Out And Play -kiekko (1985) oli myynyt Usassa platinaa, mutta jäänyt selvästi Stay Hungryn (1984) lukemista.  Come Out And Playta seurannut kiertue sen sijaan oli fiasko, joka repi yhtyeen erilleen. Love Is For Suckers ilmestyi levykauppojen hyllyille  elokuun 13. päivä vuonna 1987. Ja sinne se myös jäi. Yhtyeen kultakausi oli auttamatta ohi. Levy-yhtiö yritti vielä puffata myyntiä julkaisemalla videon kappaleesta Hot Love.
 
 

 
    Hot Love -videolla esiintyy rouva Snider punaisessa mekossaan ja bändin jäsenet ovat hylänneet meikit ja vetäneet niskaan farkkua ja nahkaa. Sen sijaan kappale on melkoista kasarihumppaa. Twisted Sister vetosi aikoinaan miespuolisiin amisviiksisiin koijareihin juuri kapinallaan ja uholla turhia auktoriteetteja ja opettajia vastaan. Siis kaikkea mitä nuorimies tarvitsee elämänsä alkutaipaleen nuotioon sytykkeeksi. Muistan ainakin itse kun kuulin Hot Loven ekan kerran, oli laatanlento lähellä. Sinänsä levyn materiaali ei aivan hirttämättömästi poikkea Twistari-kamasta. Kirjoittihan Dee Snider lähes kaiken aiemmillakin Twisted Sister -levyillä. Sen sijaan tuottajaksi hommattu Beau Hill teki sen mistä on tänä päivänä tunnettu. En tiedä ovatko Beau Hill ja Desmond Child tehneet koskaan yhteistyötä. Jos ovat niin sen työn hedelmä pitää pakata lyijykapseliin ja ampua avaruuteen muistona siitä mitä oli 80-luku. Ratt, Warrant, Winger olivat Beau Hillin muutamia kädenjälkiä soundillisesti ja sitä myös Love Is For Suckers on. Komeasti kaikuvat rummut sekä sliipattu ja muovinen äänimaailma. Kaikkein terävimmillään ei myöskään mister Sniderin sävelkynä ole ollut. Joukkoon mahtuu turhakkeita kuten Tonight ja You Are All I Need sekä Hot Love-kammotus. Mutta toisaalta muutama aivan huikea Twisted-helmi kuten Wake Up (The Sleeping Giant) sekä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani nimibiisi Love Is For Suckers, joka jostain syystä tuo mieleeni Lizzy Borden yhtyeen.

   Jo ennen vuotta 1987 Twisted Sisteristä oli tullut vitsi metallifanien keskuudessa, eikä uudelle popimmalle ilmaisulle löytynyt yleisöä juppipuoleltakaan, joille kulmahampaansa teroittanut Dee Snider oli ollut kauhistus muutama vuosi aiemmin. Bändi jopa rundasi levyn myötä, mutta hyvin pian sen jälkeen Dee Snider ilmoitti jättävänsä yhtyeen ja se oli sit siinä. Snider kokosi oman Desperado -yhtyeensä, johon otti rumpuihin ex-Iron Maidenin Clive Burrin sekä Gillanin kanssa soittaneen Bernie Tormen, joka oli vähällä päästä myös Ozzy Osbournen kepittäjäksi. Kun lapsenlapset tulevat hakemaan minua joulupöytään vanhainkodista kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja kysyvät: Vaari, Mikä oli Twisted Sister?, en kaiva tätä levyä esiin. Kokonaisuudessaan levy saa haukottelemaan ja ihmettelemään mitä ihmiset vetivät 80-luvulla, kun musa oli tätä. Mutta jos tämä tulee vastaan kirpparilla, suosittelen ostamaan. Twisted Sister on kuitenkin huomattavasti parempaa ajankuvaa kuin Modern Talking. Play It Loud Mutha!


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

LITA FORD - STILETTO (1990)


Olen aina pitänyt entisten Runaways-gimmojen tekemisistä. Tutustuin nuorena miehenalkuna Joan Jettin ja Lita Fordin soolotuotantoihin alkuun edes tietämättä tarkkaan heidän taustaansa. Toki olin kuullut heidän yhteisestä menneisyydestä, mutta Runawaysin 70-lukuinen jytä ei siinä vaiheessa kiinnostanut samalla tavalla kuin vahvasti hardrockiin kallellaan oleva molempien mimmien 80-luvun lopun kama. Neitosten julisteet  koristivat  huoneeni seinää ja loivat äidillistä turvaa kylmiin ja pimeisiin öihin. Ja mielummin niitä katseli kuin Dee Snideriä irvistelemässä. Diggaan yhä edelleen Joan Jettin tiukkaa, tinkimätöntä ja rehellisestä nahkatyyliä, mutta yhtä paljon rakastan myös Lita Fordin härskimmin suoralla seksillä myyvää stailia. Kovaa kamaa molemmat. Musa kuitenkin lopulta ratkaisee.

Lita Fordin kaksi ensimmäistä soololevyä Out For Blood ja Dancin` on the Edge ovat mielestäni neitokaisen tai pitäisikö sanoa rouvan parhaat tuotokset. Räävitön hardrock ja hyvät biisit, jopa tietynlainen punk-asenne mennä porhaltavat kuin pikajuna halki Meksikon. Kahden ekan lätyn jälkeen uusi levy-yhtiö RCA-Records ja uusi managerisopimus Sharon Osbournen kanssa pistivät isomman vaihteen Fordin uralla käyntiin. Kolmas pelkäksi Litaksi nimetty albumi esitteli popimman soundimaailman. Yhteistyö tuottaja Mike Chapmanin kanssa tuotti hedelmää ja levy ylsi Jenkeissä platinamyyntiin. Kappaleet Kiss Me Deadly, Back to the Cave ja yhdessä Ozzy Osbournen kanssa duetoitu Close My Eyes Forever sekä niistä tehdyt videot pyörivät tiuhaan MTV-musiikkikanavalla ja uusi pehmeämpi tuotanto puri muihinkin kuin perinteisen hardrockin ystäviin.

Ryhdyttäessä levyttämään seuraavaa neljättä albumia hyväksi havaittua menestysreseptiä haluttiin jatkaa. Levyä lähdettiin tekemään samalla porukalla tuottaja Chapmanin johdolla. Stiletto ilmestyi toukokuussa 1990 ja siltä lohkaistiin ensisingleksi Hungry, josta kuvattiin outo Liisa Ihmemaassa -tyyppinen video. Videolla Ford kieriskelee takapuoli pystyssä ja hiukset märkinä halvannäköisten lavasteiden keskellä. Parempaakin on samalla ja jopa pienemmälläkin budjetilla saatu raavittua kasaan. Kappaleessa sinänsä ei ole vikaa ja se tarttuukin kuulijan korvaan kuin purkka talonmiehen kengänpohjaan. Päivänselvä valinta levyn esitteleväksi singlelohkaisuksi.

Levyn tuotanto nojasi vahvasti kosketinsoitinpohjaiseen pop-rock maisemaan, jota oli siis viljelty menestyksekkäästi edellisellä Lita-levyllä. Stiletton myynti ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä kaltaisiin lukuihin. Toisena singlenä julkaistiin Litan äidilleen kirjoittama kaunis ja herkän henkilökohtainen balladi Lisa. Levyllä koveroitiin myös Alice Cooperin Only Women Bleed -viisu. Monien mielestä se olisi pitänyt lohkaista sinkuksi. Itse olen sitä mieltä, jotta koko kipaleen olisi voinut jättää tekemättä. En ole koskaan pitänyt siitä edes itse Alicenkaan tekemänä. No eipä tämä toinenkaan balladi saa silmäkulmiani kostumaan. Mielummin kuuntelen levyltä menevämpiä ralleja, mutta toki ymmärrän "Lisan" valinnan singleksi myös hyvin.

Levy ei ollut täysin floppi. Se myi kohtalaisesti, mutta platina- saati kultakanta ei enää Fordin uralla jatkunut. Myös yhteistyö RCA-Recordsin kanssa päättyi ennen seuraavan levyn ilmestymistä. Stiletto on kelpo hardrock-levy, mutta joka kärsii ns. amerikantaudista. Kulmia ja särmiä on hiottu liikaa. Rokista on tehty syntsapoppia ja samalla tuotanto on pilattu yrittämällä miellyttää mahdollisimman monien korvia. Levyllä on monia hardrock-helmiä, enkä voi olla sitä suosittelematta kysyttäessä. Big Gun, Stiletto, Dedication, Cherry Red ja Aces & Eights pistävät lahkeet lepattamaan ja tyrät rytkymään. Sitä paitsi on se Lita aika IHQ! Edes mielikuva Chris Holmesista ei pilaa sitä.