Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.
Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.
Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä. Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.
Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta
soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä.
Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten
ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi,
vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on
varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän
jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin
c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien
levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja
onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin
hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan. Sen
sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78
esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.
Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.
No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta. Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.
Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me. Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.
Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.
"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :) |
Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti