Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bob Ezrin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bob Ezrin. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. helmikuuta 2020

ALICE COOPER - DADA (1983)


Alice Cooper oli 80-luvun alussa syvimmillään suossa päihteiden käytössään. Rankka ryyppääminen oli lopulta viedä miehen hengen. 70-luvun huippuvuosista oli vierähtänyt aikaa eikä Lissun uraa enää voinut kutsua kovin menestyksekkääksi Dadan työstämisen aikaan. Myöskään alkoholi ei ollut enää Alicen ainoa päihde. Jo pitkään crack oli ollut miehen syy herätä uuteen aamuun. Siitä huolimatta hän jatkoi levyttämistä ja tietyllä tapaa myös uudistui, meni eteenpäin taiteilijana. Dadaa edeltäneet levyt Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982) osoittavat jo julkaisutiheytensä johdosta, ettei Alice vain kotona makoillut sohvalla ryypiskelemässä. Musiikki oli muuttunut perinteisestä rokista enemmän new wave -vaikutteiseksi, välillä hieman hämäräksi ja vaikeastikin lähestyttäväksi materiaaliksi. Näitä levyjä kuunneltuani osaan matskusta voi helposti tulla lyöneeksi kännissä ja läpällä -leiman. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Helppoja levyjä nämä eivät kuulijallekaan ole. Artisti itse on iloisesti haastatteluissa sivuuttanut tämän aikakauden urastaan heittämällä, ettei muista näistä levyistä yhtään mitään. Tiedä sitä sitten, mutta ehdottomasti näistä Cooperin uran unohdetuista hetkistä mielenkiintoisin on vuonna 1983 ilmestynyt Dada.

  
Dada on kadonnut helmi ja täysin aliarvostettu albumi. Se ei ole helppo levy. Se vaatii paneutumista ja useita kuuntelukertoja. Se ei myöskään ole yksittäisten biisien levy vaan kokonaisuus. Dada on teema-albumi, joka kertoo Sonny nimisen päähenkilön tarinan, joka lopussa nivoutuu Alice Cooperin omaan elämään. Tai ainakin minä sen niin koin. Tulkintoja voi olla monia, mikä kertoo levyn moniulotteisuudesta. Alicen työkavereiksi levyä tekemään saapui kaksi vanhaa yhteistyökumppania. Bob Ezrinin ja Dick Wagnerin mukana häärääminen ovat varmasti iso ja merkittävä osa albumia. Ilman näitä miehiä Lissu olisi yksin varmasti uponnut liian syvälle viskipulloonsa.



   Levy alkaa Ezrinin tekemällä alkuun hämmentävällä avausraidalla, joka hypnoottisesti pitää otteessaan ja esittää vuoropuhelun potilaan ja psykiatrin välillä. Alkuun ajattelin potilaan olevan levyn päähenkilö Sonny, mutta seuraavan Enough´s Enough -kappaleen kuunneltuani tulinkin siihen tulokseen, että potilas saattaisikin olla Sonnyn isä. Enough's Enough kertoo Sonnyn lapsuudesta ja siihen liittyvästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jo alkuun käy selväksi, ettei tällä tarinalla taida olla iloista loppua. Kolmas kappale Former Lee Warmerissa Sonny kertoo ullakolle lukitusta veljestään. En ole varma onko veli lopulta kuollut vai kenties Sonnyn oman mielikuvituksen tuotetta. Joka tapauksessa kappale kuvaa päähenkilön syventyvää mielenterveyden heikentymistä. Seuraavissa biiseissä mieli järkkyy yhä enemmän ja tarina muuttuu hämärämmäksi.

   Sinänsä upea kappale Scarlet and Sheba ei tunnu istuvan enää tarinaan. Joudun turvautumaan nettiin ja etsimään vastausta. Olenko sittenkin ollut väärässä, eikö tarina etenekään loogisesti? Onko Alice sittenkin ollut vuonna 1983 niin sekaisin, että on unohtanut koko teemansa tässä vaiheessa levyä?  Netin syövereistä löydän selityksen, että Scarlet ja Sheba ova päähenkilön eri persoonallisuuksia, jotka ovat jakautuneet näihin kahteen naishahmoon. Sheba on symboli päähenkilö Sonnyn seksuaalisille haluille ja Scarlet taas on muisto hänen kuolleesta äidistään. Jotain tällaista. Hyväksyn tämän, koska en pysty itse analysoimaan paremmin.

   Tässä vaiheessa on siis syytä muistuttaa, että tämä albumi antaa paljon, mutta paljon se myös vaatii. En ole aikoihin sukeltanut näin syvälle yhteenkään levyyn. Tämä ei todellakaan sovi tämän päivän kaikki mulle ja äkkiä -meininkiin. Tähän levyyn on uppouduttava ja sehän voi lopulta viedä kuuntelijaltakin järjen... tai vaihtoehtoisesti avata silmät.

   Levyltä julkaistiin myös sinkku. I Love America kuulostaa alkuun typerältä nationalistiselta vuodatukselta, mutta onkin sanomaltaan muuta kuin ylistystä. Toki amerikkalaiset voivat ymmärtää tämän yhtä lailla väärin kuin ymmärsivät Bruce Springsteenin Born In The USAn tai minkä tahansa sodan järjettömyyttä kuvaavan elokuvan. 

   Kaksi viimeistä kappaletta johtavat lopulta siihen mitä kuulija koko matkan ajan on pelännyt tai odottanut. Fresh Blood paljastaa, että yksi päähenkilön sivupersoonista on raaka ja sadistinen tappaja. Onko päähenkilö oikeasti tappanut vai onko kaikki vain hänen päänsä sisällä?  Siinäpä miettimistä. "Fresh blood it goes through me, flows through me…fresh blood inside of me, cry to me“. Some might think this is his lowest point, but it gets worse."

 


 

 
   Levyn ja koko tarinan päättävässä Pass The Gun Around -kappaleessa Sonny herää sairaana, eikä pysty enää hallitsemaan muita persoonallisuuksiaan. Itsemurhaa hautovasta tilityksestä voi löytää yhteyksi Aliceen itseensä. "Sonny wakes up in the morning feeling kinda sick, needs a little stoli vodka needs a little quick“ Kappale sisältää Dick Wagnerin aivan timanttisen soolon. Kappale loppuu laukaukseen ja alusta tuttuun lapsen ääneen, joka sanoo dada. Kylmät väreet aikaansaava lopetus on julma. Levy loppuu ilman selitystä ja jättää kuulijan miettimään. Dada?

   Levyn heikkoon menestykseen vaikutti myös se, että Warner Bros.:in levy-yhtiö halusi eroon Alicesta. Yllättävän pitkään ne olivatkin jaksaneet touhua katsoa. Mutta tästä syystä levyä ei markkinoitu, eikä kiertuetta tämän tiimoilta järjestetty. Tämän albumin jälkeen Alice raitistui lopullisesti ja seuraava levy Constrictor (1986) esittelikin reippaan hard rock-Alicen. Lopulta Trash (1989) ja siltä lohkaistu Poison -hitti palauttivat kauhurokin kuninkaan sille kuuluvalle paikalleen, mutta se on sitten jo toinen stoori.

   Kaiken hehkutuksen jälkeen varoituksen sana. Alice Cooperin Dada ei ole todellakaan 70-luvun rokkaavaa kamaa. Se ei myöskään ole lähelläkään kasari-Alicea. Levy on täynnä digitaalisia syntikkamaisemia, funkkaavia bassoja sekä 80-luvun tietokoneilla tehtyjä ääniä. Mutta ei ole oikein tätä levyä kohtaan haukkua sitä Cooperin uran pohjanoteeraukseksi. Paljon huonompia levyjä Alice teki jo aikaisemmin innostuessaan liitttämään albumeihinsa Broadway- ja kabareemeininkiä, kuten esimerkiksi levyllä Lace & Whiskey (1977). Mutta jos haluat kokea upean musiikillisen matkan, tartu tähän levyyn. Kuuntele, syvenny. Elä ja koe!






maanantai 20. heinäkuuta 2015

GENE SIMMONS (1978)



Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.


Kiss, eiku Beatles.
 
   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.
 



    Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.
 



   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemisesta taaloja oli luvassa.

Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa

   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.



   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.




Ja vinkkinä loppuun...jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:





lauantai 18. heinäkuuta 2015

PETER CRISS (1978)



Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.


   Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut  omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.




   Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä.  Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.


Jokaisen soololevyn mukana tuli posteri.
   Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä. Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi, vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan.  Sen sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78 esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.
 
 

 

   Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.

No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta.  Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.
 
 



   Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me.  Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.

   Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.



"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :)

   Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun  I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.


Ja loppuun vinkkinä...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ







sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)



Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.
 
 



    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)
 
 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.
 
 


    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.
 
 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!