Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nikki Sixx. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nikki Sixx. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. elokuuta 2023

LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.


VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb


DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 


    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.









lauantai 4. toukokuuta 2019

MÖTLEY CRÜE - THEATRE OF PAIN (1985)



Usein puhuttaessa Mötley Crüen levyistä kehutaan Shout at the Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) bändin parhaimmiksi tuotoksiksi. Olen samaa mieltä, näin ehdotomasti on. Mutta samaan lauseeseen haukutaan sekä Theatre of Pain (1985) että Girls, Girls, Girls (1987) kehnoiksi tekeleiksi muutamia biisejä lukuunottamatta. Tästä en enää olekaan samaa mieltä. Pidän molempia albumeja vahvoina kokonaisuuksina. Se että bändi jopa itse vähättelee näiden levyjensä arvoa liittyy ehkä enemmän herrojen sisäisiin ristiriitoihin ja muistoihin, jotka eivät ole niin ruusuisia tuolta kovin sekavalta aikakaudelta.

   Päihteet ovat kautta rockin historian olleet stimuloiva voima. En tahdo puolustella enkä ihannoida huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta useasti kone tarvitsee bensiiniä pysyäkseen käynnissä. Mötley Crüen moottori ja liikkeellä pitänyt hahmo on aina ollut Nikki Sixx. Suurin osa, lähes kaikki, sävellystyöstä on ollut Sixxin hartioilla. Sixx on myös se bändistä, joka sukelsi kaikkein syvimmälle päihteiden sekaan. Toisaalta Nikki Sixx tahtoo tänä päivänäkin raittiina korostaa ja alleviivata huuruista menneisyyttään. Monien mielestä se on pelkkä julkisuustemppu, jossa mies liioittelee 80-luvun tapahtumia ja tekee sillä vain fyrkkaa. Voi olla. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet langenneet enkelit enemmän kuin virheettömät kaverit. Mutta se on tosiasia, että Nikki Sixx on pitänyt lankoja käsissä, kun puhutaan bändin suurista suuntaviivoista. Siitä mihin kaikki lopulta yksinkertaisesti perustuu. Musiikkiin ja hyviin biiseihin. Crüen kaltaista yhtyettä on helppo syyttää pelkäksi kuplaksi, mutta pelkkiä kuplia on musiikkibisnekseen yrittänyt kautta aikojen, eikä niistä yksikään ole tehnyt yhtä pitkää uraa kuin Mötley Crüe. Eli nyt ei puhuta ulkonäöstä, ei sekoilusta, ei naisseikkailuista, eikä edes siitä surullisenkuuluisasta kolarista. Nyt puhutaan musiikista.
  
   Theatre of Painiltä nostetaan aina esiin kaksi kappaletta. Home Sweet Home ja alunperin Brownsville Station -yhtyeen vuonna 1973 julkaisema Smokin`in the Boys Room. Omasta mielestäni on osoittanut suurta itseluottamuksen puutetta ladata levyn ensimmäiseksi sinkuksi cover-biisi. Lähes aina, kun mikä tahansa bändi julkaisee levyn ja sen eka nosto sinkuksi on cover, pitää hälytyskellojen soida. Levy-yhtiön sedät ja tädit ovat usein moisen takana, koska tarvitaan hitti. Ilman hittiä ei ole mitään. Theatre Of Painin kohdalla Smokin´in the Boys Room toimi odotetusti, mutta onhan se nyt aika tylsää. Kappale oli Vince Neilille tuttu jo ennen Mötleytä hänen laulaessaan Rock Candy -yhtyeessä. Biisi sinänsä on ihan kelpo ralli ja Mötley Crüe tekee siitä omansa, mutta silti. Levy myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa eli kyllä ne levy-yhtiön tyypit toimivat oikein. Turha minun on täällä nillittää. Toinen sinkku oli tietysti yksi bändin kautta aikojen isoimmasta biisistä. Home Sweet Home on tänä päivänä ajaton klassikko ja mega-balladi, jonka tunnistavat nekin, jotka eivät edes tiedä yhtyettä nimeltä Mötley Crüe.





    Hieman ehkä yllättäenkin levyltä löytyy hyppysellinen bluesmaista sävytystä. Mutta tyylikkäästi vain se pieni tujaus. Kyllä tämä kelpo hard rockia on, party-musaa, eikä mitään woke up this morning -parkumista. Levyn avaavaa City Boy Bluesia pidin nuorempana hieman nössönä ja liian hitaana kappaleena avaamaan rajua rock-levyä. Tänä päivänä pidän kappaleesta erittäin paljon. Kertooko se sitten, että tämä on aikuisempaan makuun tehty levy kuin edeltajänsä Shout at the Devil (1983)? Tuskinpa, taitaa kertoa enemmän allekirjoittaneen keskenkasvuisuudesta :).

   Kolmantena raitana tärähtävä Louder Than Hell on levyn parhaimmistoa ja älpyn raskainta kamaa. Vaikka yhtye hieman linjaansa tällä levyllä aina imagoaan myöten onkin keventänyt, lyö Louder Than Hell luun kurkkuun. Kappale on sukua Shout at the Devilin aikaiselle Crüelle. Alkujaan se oli jo demotettu kyseiselle levylle nimellä Hotter Than Hell, joten sukulaisuussuhde selittyy sillä.  Seuraava raita Keep Your Eye on the Money viittaa sanoituksessaan albumin nimeen: "Comedy and tragedy / Entertainment or death / Like sister morphine / Hooked on her game / Time to place your bets". Tykkiraita. Jos minä olisin saanut sen ekan sinkun valita, niin se olisi ollut juuri tämä. Se on myös levyn kanteen liittyvä punainen lanka -biisi. Kappale, jonka voi kuvitella olleen Sixxin kehys ja viite koko albumille.



  

    B-puolen avaa oma ehdoton suosikkini Tonight (We Need A Lover). Mick Marsin riffittely on yksinkertaisuudessaan nerokasta. Yksinkertaisuus on tässä ylistävä kehu, joka osoittaa ajatonta tyylitajua. Muistan nuoruudestani Suosikki-lehdestä lukeneeni kuinka Mick Marsia pidettiin hevirokin huonoimpana kitaristina. Jos tämä oli Suosikin keksimä titteli, niin paljon ei ole varaa lehdellä, joka ei todellakaan tarkistanut faktoja kirjoittaessaan juttuja. Mick Mars on yksi hard rockin kovimpia keppimiehiä.  Use it or Lose it on menevämpi ja rouheampi tykki, joka saa jalan vipattamaan. Ainoa miinus lyriikan jo ehkä lievään tylsyyteen asti menevästä jankkaamisesta kertsissä. Louder Than Hellille sukua oleva Save Our Souls laskee tempoa ja kahlaa asteen syvemmissä vesissä. Sen jälkeen tärähtää Raise Your Hands to Rock. Lupaaava alku kappaleessa hiipuu lopulta tylsään kertsiin. Lievä vasemmalla kädellä säveltämisen tuntu tässä kyllä on. Kapple on täytetty rockin kliseillä ja saa sen tuntumaan hieman tylsältä. Levyn päättävä Fight for Your Rights on taas toimiva viisu ja nostaa mukavasti hieman jo pariin edellisen kappaleen aikan lässähtänyttä tunnelmaa. Tommy Leen kannuttaminen niin tässä kuin läpi koko levyn on ihailtavaa. Uskomaton kaveri, jonka vaikutus näkyy tänä päivänä monissa genren soittajissa. Miettikääpä nyt vaikka Jussi 69:n meininkiä. Keneltäköhän herra on suurimmat vaikutteensa ottanut? Tommy Lee on varmasti sen listan kärkipäässä.

 


   Theatre of Pain on hyvä levy. Ei täydellinen. Siitä kuuluu läpi yhtyeen kohtaamat vaikeudet ja jopa jossain määrin leipääntyminen koko hommaan. Mutta albumi nousee kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi ja huomattavasti mainettaan paremmaksi. Se, että olen kasvanut näin kappaleiden tahdissa, vaikuttaa omaan päättelykykyyni. Näihin liittyvät muistot tekevät lauluista ikimuistoisia ja unohtumattomia. Hyvä että sellaisia lauluja on olemassa. Niitä maailma tarvitsee.