DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.

   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again

 

 

 

DIO - SACRED HEART (1985)

Tämän levyn pohdintaan ja tähän sitä seuraavaan blogivuodatukseen löytyy syy kaverista nimeltä Vesa Winberg ja hänen loistavasta Kasarin lapset -podcastistaan. Suosittelen vilpittömästi kyseistä podcastia kaikille 80-luvun hard rockin ystäville. Erittäin pätevää anylysointia musiikista ja sen ilmiöistä. Löytyy esim. Spotifyn kautta. Joka tapauksessa Vesa mainitsi itselleen tärkeäksi Dio-levyksi vuonna 1985 ilmestyneen Sacred Heartin.  Myös minulla tähän levyyn sisältyy paljon muistoja, jotka liittyvät koko hevi ja hard rock -musagenren löytämiseen. Tämä levy on vaikuttanut erittäin suuresti siihen, että juurruin kyseisen musiikkityylin faniksi loppuiäkseni.

   Sacred Heart on Dion kolmas omaa nimeään kantava levy. Se on myös samalla ensimmäinen Dio-levy, josta kuulee usein jupinaa sen suhteen, että taso alkoi laskea. Enemmistö Dion ystävistä laskee toki vielä tämän levyn mukaan ns. täydelliseen kolmikkoon. Esikoinen Holy Diver (1983) on klassikko, josta kenelläkään ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan, pahaa sanaa sanottavana. Sitä seurannut Last In Line (1984) ei ole itselleni läheskään niiin tärkeä kuin esikoinen tai Sacred Heart. Tiedän toki valtavasti ihmisiä, jotka rankkaavat Last In Linen Dion parhaimmaksi. Makuasioitahan ne ovat, totta kai. Tähän väliin haluan sanoa, että nyt tarkoitan Dio-otsakkeen alla ilmestyneitä levyjä ainoastaan. En halua liittää tähän Rainbowta, Black Sabbathia, saati Elfiä. Ne ovat sitten täysin oma lukunsa. Eri bändejä. Ei voi suoraan verrata.

   Lasken itse vielä Dream Evil (1987) -levyn suurten Dio-klassikoiden joukkoon. Omalla kohdallani, kun tarkemmin ajattelen, levyt Sacred Heart ja Dream Evil nivoutuvat nähtyihin keikkoihin. Elämäni ensimmäinen iso keikka oli Dion Sacred Heart Tourin saapuminen Helsingin jäähalliin vuonna 1986. Aivan uskomaton keikka. Lohikäärme ja linnanmuurilavasteet eivät tuntuneet hevimusiikkiin hurahtaneelle 15-vuotiaalle mitenkään koomiselta Spinal Tap -kamalta. Mutta ennen kaikkea muistissa on tuolta keikalta Ronnie James Dio itse esiintyjänä ja laulajana. Se miten RJD otti kuusituhatpäisen yleisön hyppysiinsä on jotain mitä en ole koskaan kokenut sen jälkeen. We Rock -biisin kohdalla maestron laulaessa "You Rock!" tuntui kuin herra olisi osoittanut juuri minua.  Uskomaton tunne. Samoin keikka Giants Of Rockissa Ahveniston moottoriradalla 1987 oli kova juttu. Bändi veti siellä jopa Hear´n´Aidin  Stars-biisin. Se keikka tietysti nostaa muistoissa Dream Evil -levyn korkealle mielikuvissani. Keikan jälkeen bongasin jopa Jimmy Bainin bäkkärin aidan viereltä ja sain nimmarin.

Jimmy Bainin nimmari vuodelta 1987

    Niinpä kuuntelin nyt uudelleen kyseiset levyt sillä korvalla, että kultaako muistot biisit vai onko niissä edelleen samaa timanttista imua. Ja nyt keskitytään levyistä Sacred Heartiin. Levy alkaa kahdella todella kovalla vedolla. King Of Rock And Roll sekä nimibiisi Sacred Heart ovat todellisia Dio-klassikoita. Kolmas kappale Another Lie on menevä ja hyvän mielen rokkaus, mutta ei ehkä aivan samaa tasoa kuin kaksi edellistä viisua. Onneksi kurssi korjaantuu Rock' n' Roll Childrenin myötä. Aivan uskomaton voimabiisi kaikille rock-lapsille. Hungry For Heaven jatkaa vahvaa linjaa. Vahvasti hittihakuinen kappale tarttuvine kertseineen saattaa olla jo piirun verran liiankin radioyställiseen suuntaan kallellaan, mutta Ronnien vahva laulu ja Vivian Campbellin soolo korjaavat tuon ehkä pienen muovimaisuuden, joka biisin yllä leijuu. Vielä kuudes kappale Like A Beat Of A Heart jatkaa tykkikamana levyn linjaa, mutta sitten tapahtuu jotain. Levyn kolme viimeistä kappaletta eivät enää jaksa kantaa loppuun asti. Periaatteessa niissä ei ole mitään vikaa, mutta jotain puuttuu. Sävelkynä tylsistyy loppua kohti. Olisiko studioon menty sittenkin liian nopealla aikataululla? Pieni kypsyttely olisi vielä voinut olla paikallaan.

   Kokonaisuutena, huolimatta lopun pienestä notkahduksesta, levy kuuluu Dion parhaimpien albumien joukkoon. Sinänsä sääli, että Ronnien ja Campbellin välit tulehtuivat ja kitaristi laitettiin vaihtoon. Tilalle tullut Graig Goldy on ammattimies vailla vertaa, mutta Vivian Campbellin kekseliäisyyttä ja luovuutta miehestä ei valitettavasti löytynyt. Ja jotenkin Campbellin uran jatko on ollut omalla tavallaan omituinen. Vaikka mies on soittanut niin Whitesnakessa kuin nykybändissään Def Leppardissa, niin hän on saanut näissä tyytyä kakkosviulistiksi. Diossa hän oli kuitenkin kitaran herra ja hidalgo. Niin tai näin...Sacred Heart on klassikkostatuksensa ansainnut.