maanantai 1. helmikuuta 2021

DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.


   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan
Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again

 

 

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti