Otan tänä viikonloppuna paloitteluun ja tarkempaan sisälmyksien tutkintaan sakemannien Accept-yhtyeen esikoisalbumin vuodelta 1979, sekä samaisen yhtyeen vastailmestyneen uutukaisen The Rise of Chaos. Puhutaanko samasta yhtyeestä kun aikaa on kulunut albumien välillä lähes neljäkymmentä vuotta? Vai keskustellaanko jo aivan eri bändeistä, joilla on vain sama nimi? Löytyykö nyky-Acceptista lainkaan mitään samaa kuin vuoden 1979 porukasta?
Acceptin tuotanto on omalla kohdalla melko tuttua, varsinkin 80-luvun kultakauden lätyt: Balls to The Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette (1986). Alkutaivalkin oli lähes läpeensä levyhyllyssä, mutta yhtyeen esikoinen puuttui. Eikä ollut myöskään materialiltaan tuttua kauraa entuudestaan. Aukko hevisivityksessä tuli siis korjata ja niinpä lautasella pyörii tämä moottorisahan kanssa kanteen tällätyn daamin pelästyttämä yhtye. Järkytys ensikuuntelulla oli melkoinen. Hirveää kuraa! Melkoista kohellusta paskoilla soundeilla. No, jostainhan se on kaikkien aloitettava ja harva taiteilija pystyy nikottelematta ensimmäisiä töitään kehumaan kymmenien vuosien jälkeen varauksettomasti.
Pistän neulan kiinni vinyyliin uudelleen. Kuunnellaanpa kunnolla uudestaan. Levyn aloittaa singlenäkin julkaistu Lady Lou. Laukkariffi juoksee villiorin tavoin ja jos ei välitä tuhnuisista soundeista, on biisissä kuitenkin aineksia. Tulevien vuosien maastopukuinen taskuadonis ja duracell-heavyukkeli Udo Dirckschneider ei ole vielä täysin löytänyt omaa laulusaundiaan ja kuulostaa ponnettoman nuhaiselta. Tosin onnistuen välillä väläyttämään jotain kuin varoituksena tulevista äänijänteiden käyttömahdollisuuksistaan. Avauksen jälkeen junttaava Tired of Me on sävellyksenä hirveä tekele, mutta kun tarkemmin kuuntelee kappale sisältää varsin mallikelpoista stemmalaulantaa ja Wolf Hoffman näyttää soolokitaran varressa jo tässä vaiheessa olevansa tekijämiehiä. Kurja tuotantopuoli alkaa kismittää entistä enemmän, koska laulusta olisi saanut pienellä hiomisella ja vaivalla nappulapöydän takana huomattavasti paremman.
Kolmantena kipaleena tiskiin lyödään basisti Peter Baltesin laulama slovari Seawinds. Ei huono, ei ollenkaan. Ehkä tästä levystä jää sittenkin hyvä maku kitalakeen alkushokin jälkeen. Tässäkin komeat taustastemmat toimivat hienosti. Toki vielä Accept ei ole löytänyt tulevaa tavaramerkkiään, tuota puna-armeijan kaltaista äijämäistä taustalaulantaa kertsien taakse it-patterin kaltaiseksi voimavaraksi. Neljäntenä soiva Take Him in my Heart ei onnistukaan enää saamaan verisuonia katkeilemaan ohimoillani. Periaatteessa rasittavan renkuttava kappale onnnistuu tarjoamaan hienoja kohtia. Udo kurkottaa kitarisojaan kunnolla kohti tulevaisuutta ja Hoffmannin soolo on jälleen hiomatonta timangia. A-puolen päättävässä Sounds Of Warissa päästetään Baltes jälleen vokalistin saappaisiin. Peter Baltes on ihan ok laulaja, muttei tietenkään Udon kaltainen luonnonoikku niin karismaltaan kuin ääneltäänkään. Mukavanoloinen heppu kyllä muuten ja loistava basisti. Nyt on enää vaikea löytää kappaleesta hyvää sanottavaa. Jopa Wolf Hoffman tuntuu käyttäneensä timangisoolot loppuun ja tyytyy tyhjänpäiväiseen kotikitaristien runkkailuun ja lirutteluun, kamala veisu! Lupaava alku kääntyy a-puolen lopussa karvaaksi kalkiksi ja pettymystä on vaikea nieleskellä.
Acceptin tuotanto on omalla kohdalla melko tuttua, varsinkin 80-luvun kultakauden lätyt: Balls to The Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette (1986). Alkutaivalkin oli lähes läpeensä levyhyllyssä, mutta yhtyeen esikoinen puuttui. Eikä ollut myöskään materialiltaan tuttua kauraa entuudestaan. Aukko hevisivityksessä tuli siis korjata ja niinpä lautasella pyörii tämä moottorisahan kanssa kanteen tällätyn daamin pelästyttämä yhtye. Järkytys ensikuuntelulla oli melkoinen. Hirveää kuraa! Melkoista kohellusta paskoilla soundeilla. No, jostainhan se on kaikkien aloitettava ja harva taiteilija pystyy nikottelematta ensimmäisiä töitään kehumaan kymmenien vuosien jälkeen varauksettomasti.
Pistän neulan kiinni vinyyliin uudelleen. Kuunnellaanpa kunnolla uudestaan. Levyn aloittaa singlenäkin julkaistu Lady Lou. Laukkariffi juoksee villiorin tavoin ja jos ei välitä tuhnuisista soundeista, on biisissä kuitenkin aineksia. Tulevien vuosien maastopukuinen taskuadonis ja duracell-heavyukkeli Udo Dirckschneider ei ole vielä täysin löytänyt omaa laulusaundiaan ja kuulostaa ponnettoman nuhaiselta. Tosin onnistuen välillä väläyttämään jotain kuin varoituksena tulevista äänijänteiden käyttömahdollisuuksistaan. Avauksen jälkeen junttaava Tired of Me on sävellyksenä hirveä tekele, mutta kun tarkemmin kuuntelee kappale sisältää varsin mallikelpoista stemmalaulantaa ja Wolf Hoffman näyttää soolokitaran varressa jo tässä vaiheessa olevansa tekijämiehiä. Kurja tuotantopuoli alkaa kismittää entistä enemmän, koska laulusta olisi saanut pienellä hiomisella ja vaivalla nappulapöydän takana huomattavasti paremman.
Kolmantena kipaleena tiskiin lyödään basisti Peter Baltesin laulama slovari Seawinds. Ei huono, ei ollenkaan. Ehkä tästä levystä jää sittenkin hyvä maku kitalakeen alkushokin jälkeen. Tässäkin komeat taustastemmat toimivat hienosti. Toki vielä Accept ei ole löytänyt tulevaa tavaramerkkiään, tuota puna-armeijan kaltaista äijämäistä taustalaulantaa kertsien taakse it-patterin kaltaiseksi voimavaraksi. Neljäntenä soiva Take Him in my Heart ei onnistukaan enää saamaan verisuonia katkeilemaan ohimoillani. Periaatteessa rasittavan renkuttava kappale onnnistuu tarjoamaan hienoja kohtia. Udo kurkottaa kitarisojaan kunnolla kohti tulevaisuutta ja Hoffmannin soolo on jälleen hiomatonta timangia. A-puolen päättävässä Sounds Of Warissa päästetään Baltes jälleen vokalistin saappaisiin. Peter Baltes on ihan ok laulaja, muttei tietenkään Udon kaltainen luonnonoikku niin karismaltaan kuin ääneltäänkään. Mukavanoloinen heppu kyllä muuten ja loistava basisti. Nyt on enää vaikea löytää kappaleesta hyvää sanottavaa. Jopa Wolf Hoffman tuntuu käyttäneensä timangisoolot loppuun ja tyytyy tyhjänpäiväiseen kotikitaristien runkkailuun ja lirutteluun, kamala veisu! Lupaava alku kääntyy a-puolen lopussa karvaaksi kalkiksi ja pettymystä on vaikea nieleskellä.
Käännän toiveikkaana b-puolelle ja taas mennään. Aloitus Free Me Now ei anna aihetta iloon. En halua sanoa siitä sen enempää, tilulilu riffittelyä ja tunkkaista laulua :(. Glad To Be Alone hidastaa tempoa hieman ja antaa Udolle mahdollisuuden tulkita loppua kohti komeaksi muodostuvaa kappaletta. Mitä pidemmälle styke etenee sen paremmalta se kuulostaa. Juuri kun se on parhaimmillaan, se tylysti loppuu ja seuraavaksi yhtye lataa ruskeasta nahkaisesta matkalaukustaan esiin käsittämätömän köyhän miehen Hurriganesilta kuulostavan rokettirollin ylistyslaulun That´s Rock ´N Roll. Ihan hirveää stuubaa, voi luojani, armahda tältä. Nyt tekee mieli lopettaa tämän kuuntelu, mutta jatkan urheasti kohti pelastavaa? loppua.
Kahdesta viimeisestä kappaleesta ei löydy enää pelastajaa tälle levylle. Sävelkynästä on lopullisesti terä katkennut tässä vaiheessa ja kappaleet ovat lähinnä koomisia, Rampe & Naukkis-heviä! Silti ei tee mieli nauraa. Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että minun on tietysti helppo huudella täältä näppäimistön takaa lähes neljäkymmentä vuotta sitten tehdylle levylle. Ei pidä paikkaansa! Olen rehellinen korvilleni, mutta armollinen ajalle. Tämä on varmasti ollut tärkeä askel yhtyeelle ja sen kehitykselle. Myöskään pienen Brain Records -levy-yhtiön resurssit satsata kunnolla rahallisesti ovat varmasti olleet niukat. Mutta jo seuraavilla levyillään bändi astui suuria harppauksia kohti tulevaa menestystään. I´m a Rebel (1980) ja varsinkin Breaker (1981) ovat huomattavasti esikoista laadukkaampia ja tuhdimpia paketteja.
Huomenna siis läpileikkaan Acceptin uutukaisen The Rise of Chaos -levyn ja tulen varmasti pohtineeksi lisää mitä on jäljellä siitä vuoden 1979 Acceptista vuonna 2017, vai onko mitään? Stay Tuned!
