LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.

VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb. 

DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 

    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.

W.A.S.P. - DOMINATOR (2007)

 

Blackie Lawless on ikoni. Blackie Lawless on myös tinkimätön ja täysin anteeksipyytelemätön kaveri, jos puhutaan hänen elämäntyöstään taiteilijana. Blackie on valitettavasti joutunut myös pilkan ja ilkeän naurun kohteeksi, kuten kaikki omaa visiotaan intohimolla ja välillä jopa jääräpäisesti toteuttavat taiteilijat. Aina on olemassa se kateellisten ja itsekkäiden pikkunilkkien joukko, joka on valmis kääntämään selkänsä eilispäivän idoleilleen. Onneksi Blackie ei ole välittänyt moisista, vaan on jatkanut omaa juttuaan.

    Blackien elämäntyö on tietysti W.A.S.P.. Yhtye joka järkytti vanhempia ja ihastutti teinejä 80-luvun alussa.Tarkemmin sanottuna vuonna 1984 ilmestynyt yhtyeen debyyttilevy on varmasti jäänyt kollektiivisena kokemuksena 70-luvun alussa syntyneen ikäluokan muistiin. Levyt W.A.S. P. (1984), The Last Command (1985), Inside the Electric Circus (1986), The Headless Children (1989), The Crimson Idol (1992) muodostavat sellaisen täyskäden josta kuka tahansa voisi olla ylpeä tai sitten kateellinen, riippuen siitä kummalla puolen pelipöytää istuu. Blackie Lawless on myös näiden levyjen vanki. Hän ei koskaan tule elämään kuninkaana uudelleen sitä päivää, jonka hän koki joskus vuoden 1985 tienoilla.

    Yhtye ehkä painui unholaan suuren yleisön silmissä. Shokkivaikutus katosi ja estradille marssi entistä raflaavampia bändejä. Niinhän se on aina mennyt. Itselläni viimeiset ostamani levyt olivat kaikkialla haukuttu industrial-metallinen Kill Fuck Die (1997), sekä paluuta ekan levyn tunnelmaan yrittänyt Helldorado (1999). Pidän molemmista levyistä todella paljon. Jopa tuo kaikkien syljeksimä Kill Fuck Die on loistava. Se sisältää ehkä synkimmät Blackien kirjoittamat biisit johtuen maestron silloisesta elämäntilanteestaan. Se kuinka vereslihalle albumi on vedetty käsiteltäessä esimerkiksi parisuhdetta ja avioeroa puistattaa yhä edelleen sitä kuunnellessa. Hienoja biisejä. Ymmärrän toki, että albumi joutui sylkykupiksi johtuen juuri sen muodinmukaisesta industrial-soundista. Samaan kuoppaan astui Glenn Danzig vuotta aikaisemmin. Danzig 5: Blackacidevil (1996) oli alku myös tuon herran alamäelle.

Babylon (2009)

Golgotha (2015)

   Mutta se menneistä. Päätin hommata Waspin 2000-luvun levyjen kovan suoran eli Dominator (2007), Babylon (2009), Golgotha (2015). Hankintaa edesauttoi, että ennakkoon näistä kahdesta uudemmasta kuulemani kappaleet kuten Crazy, Scream ja Last Runaway olivat yllättäneet melkoisella hittipotentiaalilla. Nyt käsiteltävästä Dominatorista en ollut kuullut kappalettakaan ja aioinkin jättää sen alkuun ostamatta. Onneksi ei näin käynyt, koska se on mielestäni ehkä tämän kovan kolmikon paras levy. Huonoja eivät ole muutkaan. Aivan mahtavaa kamaa kaikki. 

   Joitakin pikkusieluisia häiritsee Blackien sanoituksissa viljelty ns. kristillinen kantaaottavuus. Teksteissä pyörivät politiikka ja uskonto teemoina. Sitä party animal Lawlessia ei enää ole olemassa. Blackie Lawlessin arvot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Elukka, joka nai kuin peto, on historiaa. Mutta se ei ole tehnyt herrasta yhtään pehmeämpää. Tämän päivän Blackie Lawlessin sanoma on ehkä jopa pelottavampi kuin sen 80-luvun Blackien. Ei kannata pelästyä niitä Jeesus-juttuja, niissä on kuitenkin pointtinsa, kun peilaa niitä nyky-Bläkkärin maailmankuvaan.

   Jos palataan hetkeksi Waspin uran alkuaikoihin ja noihin klassisiin albumeihin, niin on aika merkille pantavaa, etteivät ne myynnillisesti olleet mitään aivan tajuttomia menestyksiä. Kaksi ekaa levyä ovat myyneet kultaa Jenkeissä. Okei, ei huono. Mutta kun puhutaan 80-luvun puolivälistä, niin niiden voisi kuvitella olleen moninkertaisia platinalevyjä. Ne ovat kuitenkin 80-luvun hevirockin järkälemäisiä merkkipaaluja. Ehkä ne olivat ilmestyessään sittenkin liian rajuja. Jon Bon Jovi oli paljon mukavampi kaveri, kun se ei syönyt raakaa lihaa, eikä silponut naisia keikoilla. Edit: Muusikoiden.net -sivuston keskustelupalstalla nim. Welho-77 sivisti allekirjoittanutta noiden parin ekan levyn myynneistä. Ne ansaitsivat kultalevystatuksen Jenkeissä vasta vuonna 1998. Eli eivät ilmestymisensä jälkeen. Se tekee asiasta vielä merkillisemmän. Kiitti Welho-77 tästä tiedosta.

   Dominator lataa heti alkuun tykkibiisin Mercy, eikä jatkokaan huono ole. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä ja albumi jaksaa kantaa loppuun asti. Jos nyt hakemalla haluaa hakea jotain kritisoitavaa, niin levyn päättävä Deal with a Devil tuo etäisesti mieleen vanhan Blind in Texas renkutuksen. Tuon kappaleen, joka videoineen teki vaarallisesta ja pelottavasta yhtyeestä pelkän huumoripläjäyksen. Mutta jos unohdetaan se niin Long Long Way to Go, Take Me Up, Heaven´s Hung in Black ja Teacher ovat Mercyn ohella uskottavia ja rakastettavia ralleja. 

   Blackie on myös saanut rinnalleen nyky-Waspiin kovat muusikot. Enää ei kannata huudella Chris Holmesin perään. Jos on seurannut ja kuunnellut yhtään miehen edesottamuksia viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, niin tajuaa ettei "Mean Manista" enää taida olla entisiin saappaisiinsa.  Luottomiehet Mike Duda bassossa ja Doug Blair kitarassa antavat tulitukea Lawlessin ideoille täydeltä laidalta. Okei, Doug Blairin kohdalla on kyse myös kotiseuturakkaudesta. Mieshän on nykyään turkulainen eli saman kaupungin poikia. Mahtavaa oli tavata mies legendaarisella Turun Kårenin rock-klubilla jokin aika sitten. Mukava heppu.

   Jos W.A.S.P. on unohtunut jonnekin 80-luvun muistoihin, niin suosittelen ottamaan nämä kolme levyä haltuun. Et varmasti pety! Minä lähden nyt vinyylit kainalossa väijymään Aurajoen rantamille Doug Blairia, josko saisi nimmarit näihin.