LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.

VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb. 

DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 

    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.