DOKKEN - UNDER LOCK AND KEY (1985)

 

Facebookin keikkamuistoissa on viime päivinä kommentoitu ahkeraan AC/DC:n vuoden 1988 Helsingin keikkaa. Lämmittelijänä tuolla keikalla toiminut Dokken jakaa mielipiteet muistoissa. Toisten mielestä bändi oli umpisurkea ja toiset ylistävät keikkaa upeaksi. Itseäni lähinnä harmittaa etten ollut tuolla todistamassa rokin riemujuhlaa. AC/DC:n olen toki nähnyt keikalla myöhemmin, mutta Dokkenin missaus harmittaa todella. 

 

 

     Mutta palataanpa takaisin 80-luvulle, jolloin me kaikki olimme vielä nuoria ja kauniita. Dokkenin uran tähtihetki on eittämättä  Back For The Attack (1987). Mutta yhtä lailla kaksi edeltänyttä albumia voidaan nimetä kasarihevin klassikoiksi. Tooth and Nail (1984) ja Under Lock and Key (1985) ovat täynnä toinen toistaan tarttuvampia hardrockin helmiä. Itselleni tämä vuoden 1985 levy oli ensimmäinen tutustuminen yhtyeeseen. Muistan hommaneeni kyseisen LP:n Tampereen reissulta EPEsin levykaupasta. Jo käynti legendaarisessa Epe Heleniuksen puodissa oli turkulaispojalle kokemus, saati että hyllystä mukaan löytyi keltaista savua kannestaan hohtava Dokken.

 

 

     Jokainen näistä Dokkenin levyistä on itselleni hyvin rakas. Ne ovat osa omaa nuoruuttani. Joten erittäin vahvojen nostalgialasien läpi näitä käsittelee yhä yli viisikymppisenäkin. Mutta jos yritän suhtautua kriittisesti, niin levystä on helppo kaivaa esiin tiettyä kokoomuslaista ajatusmaailmaa. Se ei varmastikaan johdu itse bändistä vaan sen takana pyörivästä markkinointikoneistosta. Levyn kantta katsoessa tulee mieleen toinen saman aikakauden yhtye Cinderella ja tämän debyyttilevy Night Songs (1986). Molempien levyjen kansissa yhtyeiden jäsenten kasvoilta paistaa epäuskon ja hämmästyksen sävyttämät ilmeet. Kaikki kuvassa on täysin lavastettua ja stailattua viimeisen päälle. Näitä katsoessa ei voida puhua hikisestä ja vaarallisesta rock-musiikista. Onneksi sisältö ei vastaa täysin kannen antamaa mielikuvaa.

Jotain samaa teennäisen keinotekoista tässä on. Onneksi sisältö on aitoa tavaraa.

         Dokkenin vahvuus on tarttuvissa biiseissä, George Lynchin ilmiömäisessä kitaroinnissa ja komeissa stemmalauluissa. Jännä juttu onkin, että yhtyeen heikoin lenkki liittyy myös lauluun. Vaikka lauluvoimaa stemmoissa löytyy, on vokalisti Don Dokkenin ääniala auttamattoman kapea. Mutta tarkemmin kun ajattelee, niin kenenkään muun laulamana Dokken tuskin toimisi yhtä hienosti. Usein skaalan laajuus tai äänenkäytön taituruus häviävät omaperäisyydelle. Sama pätee Vince Neiliin, Klaus Meineen tai vaikkapa Bob Dylaniin. Juuri Scorpionsiin Don Dokkenia oltiin jo siirtämässä Klasun kärsiessä ääniongelmista Blackout (1982) -levyn aikoihin. Itseäni aina hieman säälitti Don Dokkenin osa joutua/päästä laulamaan Hear'N Aidin Stars-singlellä Geoff Taten ja Paul Shortinon välissä.

 

     Myös Under Lock and Keyn soundit ovat viimeisen päälle sliipattua kamaa. Tällä tarkoitan että kaikki on siloiteltu ja pureskeltu valmiiksi kuulijan korvia varten. Soundit ovat hyvät, mutta kaikki on myös täysin yllätyksetöntä. Tästäkin paitaa läpi silmissä loistaneet taalojen kuvat enemmäin kuin taiteellisen yllätyspaukun tekeminen. Levyn tuotannosta vastaavat kovat alan kehäketut Neil Kernon ja Michael Wagener. Nämä herrat eivät tee mitään vahingossa. Levylle on luotu juuri halutunlainen äänimaailma. Unchain The Night, The Hunter, In My Dreams, It's Not Love, Will The Sun Rise. Levy on täynnä upeita biisejä, joita siivittää George Lynchin ilmiömäinen tyylitaju kitaran varressa. Dokken jakaa mielipiteet varmasti kuten teki vuonna 1988 lämmitellessään AC/DC:tä Helsingin jäähallissa.