WARRANT - ULTRAPHOBIC (1995)

 

Viimeistään vuonna 1995 kasarilla aloittaneille hair metal -yhtyeille oli käynyt selväksi, että maailma oli muuttunut. Warrant oli yksi näistä yhtyeistä. Warrant toki ehti kokea suuren menestyksen kahden ensimmäisen albuminsa myötä. Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) ja Cherry Pie (1990) olivat molemmat tuplaplatinamyyyntiin Yhdysvalloissa yltäneitä menestyslevyjä. Yhtyeen kolmas levy, Dog Eat Dog (1992), myi sekin vielä kultalevyrajan ylittävän määrän, mutta muutoksen tuuli puhalsi voimakkaasti Seattlen suunnalta. Nirvanan Nevermind oli ilmestynyt vuonna 1991. Mikään ei ollut enää ennallaan.

      Yhtyeen kaulahahmon ja pääasiallisen laulunkirjoittajan, Jani Lanen, elämässä oli tapahtunut muitakin ei niin positiivisia juttuja. Vuonna 1991 Jani Lane oli tavannut Cherry Pie -videon kuvauksissa malli Bobbie Brownin. Pari avioitui saman vuoden  heinäkuussa. Seuraavana vuonna pariskunnalle syntyi tytär, Taylar. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon jo vuonna 1993. 

      Myös Warrantin sisällä kuohui. Rumpali ja Lanen nuoruuden ystävä Steven Sweet sekä kitaristi Joey Allen olivat jättäneet yhtyeen. Jani Lane päätti ryhtyä sooloartistiksi. Homma jäi yrityksen asteelle ja Lane palasi Warrantiin puolen vuoden päästä siitä lähdettyään. Yhtye ryhtyi levyttämään neljättä albumiaan tuottaja Beau Hillin johdolla Los Angelesissa. Rumpaliksi mukaan saatiin James Kottak ja kitaristiksi Rick Steier, Kingdom Come yhtyeestä tutut veijarit.

 

 

      Ultraphobic ei ole ollut koskaan itselleni helppo levy kuunnella. Arvostan Jani Lanea muusikkona mielettömästi. Warrant ei ollut enää sama yhtye kuin vuonna 1989. Musiikki on muuttunut, mutta myös mies musiikin takana tuntuu muuttuneen. Ajan trendi oli tietysti alavireiset kitarat ja synkät sanoitukset. Varmasti siihen suuntaan painetta tuli myös levy-yhtiön puolelta.

     Tässä levyssä on kuitenkin jotain perin rehellistä, vaikka yhtye aika ajoin kuulostaakin Alice In Chainsiltä. Jani Lane purkaa epäonnistuneen avioliittonsa sanoituksien myötä kuulijan eteen. Ei ole helppoa kuunnella kuinka henkilö sanoitusten takana on murtumassa kirjaimellisesti palasiksi. Tilannetta ei varmasti helpottanut se, että ex-vaimo oli ryhtynyt seurustelemaan Mötley Crüe -rumpali Tommy Leen kanssa. Kelle tahansa miehelle moisen seuraaminen sivusta olisi liikaa. Sitaatti on lainaus albumin nimibiisistä. Lyriikat kertovat karua kieltä.

I used to dream in Technicolor / Now it's all gone black and white
I used to have myself a schedule / Now I stay awake all night
I wish I'd seen this comin' / But I don't have second sight

Shot down / I'm broken in pieces
All over the ground / Been shot down
I'm totally speechless / I can't make a sound

    Ultraphobic ilmestyi maaliskuussa 1995. Vaikka yhtye oli muuttanut musiikkiaan markkinoiden suosimaan suuntaan, ei menestykseen ollut mitään mahdollisuuksia. Radioasemat ympäri Yhdysvaltoja jättivät yhtyeen singlen, Family Picnic, soittamatta, kun selvisi että kyseessä on "entisen suuruuden" Warrantin kappale. Family Picnic kertoo perheväkivallasta. Kappaleesta tehtiin puhutteleva video ja sen myynnistä ohjattiin tuottoja perheväkivallan uhrien hyväksi. Kappale on vahva näyttö Jani Lanen edelleen terävästä sävelkynästä. 

 

 

    Jani Lane koki koko uransa loppuajan olevansa merkitty mies yhden ja ainoan kirjoittamansa kappaleen tähden. Kappale oli toisaalta hänen uransa suurin menestys. Cherry Pie -kappaleeseen kulminoituu paljon  Lanen elämästä. Se on laulu, jota hän ei halunnut kirjoittaa. Levy-yhtiö vaati hittiä ja Lane kirjoitti mitä levy-yhtiössä toivottiin. Cherry Pie -videon kuvauksissa Lane tapasi tulevan vaimonsa. Moni artisti tekisi mitä tahansa kokeakseen Cherry Pien kaltaisen menestyksen, mutta Jani Lane tunsi aina olevansa pelkästään "cherry pie guy". Surullista.

    Ultraphobic oli yksi askel Jani Lanen surullisen päätöksen saaneessa elämässä. Se on selkeä hätähuuto. Se on myös todiste vahvasta laulunkirjoitustaidosta, lahjakkuudesta ja herkkyydestä. 

     Jani Lane löydettiin kuolleena 11.8.2011 Los Angelesilaisen motellin huoneesta. Kuolinsyyksi vahvistettiin alkoholimyrkytys. Jani Lane oli kuollessaan 47-vuotias.

 

 

 

 

SKID ROW - sUBHUMAN rACE (1995)

 

Tämä on levy, joka hajotti bändin. Laulaja Sebastian Bach lähti tai sai lähteä (riippuu keneltä kysytään) ovet paukkuen levyä seuranneena vuotena. Yhtyeen jäsenillä ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa tästä albumista yhä tänä päivänäkään. Vihanpito yhtyeen ja entisen lauljansa välillä jatkuu. Isot miehet jaksavat kiukutella toisilleen vuodesta toiseen kuin pahaiset kakarat.

    Kahden ensimmäisen levyn (Skid Row, 1989 ja Slave To The Grind,1991) menestyksien jälkeen yhtye oli ajautunut siihen pisteeseen, että soittokavereiden pärstät tympäisivät ja aiheuttivat ärsytystä. Ei mikään maailman hedelmällisin hetki lähteä tekemään uutta levyä. Maailman yli oli pyyhkäissyt myös ilmiö nimeltä grunge. Musiikillinen ilmastonmuutos oli tapahtunut nopeasti. Kurt Cobain oli kuollut 1994 ja sen myötä 1995 grungenkin taru alkoi hiipumaan, mutta flanellipaitavillityksen vaikutus kuuluu yhä Subhuman Racella.

   Alice In Chainsin kaikuja hiipi myös Skid Row:n raidoille. Levy-yhtiöiden markkinaosastojen liituraitapellet vaativat entisiä menestysyhtyeitä sulautumaan ja soputumaan uuteen aikaan.Vertaan tätä levyä toisen 80-luvun loppupuolen menestyjän ,Warrantin, albumiin Dog Eat Dog (1992). Molemmista levyistä vaistoaa epätoivon, joissa yhtyeet ovat kiemurrelleet miettiessään paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Levyissä on kaikuja 80-luvun menestysvuosilta, mutta samalla yritystä muuttaa soundia kuulijoiden odotusten mukaan ja ajan henkeen sopivaksi. 

 

 BOB ROCK PILAA KAIKEN?

    Yhtye oli tottunut työskentelemään kahdella edellisellä levyllä tuottaja Michael Wagenerin kanssa. Nyt miksauspöydän taakse istui Bob Rock, mies Mötley Crüen ja Metallican menestyksien takaa. Yhtye ja uusi tuottaja ajautuivat nopeasti erimielisyyksiin. Basisti Rachel Bolan on kertonut, ettei hän tajunnut lainkaan Bob Rockin ideoita. Yhteistyö osoittautui tuskalliseksi, eikä kukaan tuntunut olevan tyytyväinen lopputulokseen.

    Onko tämä levy sitten niin umpipaska kuin tekijät itse antavat ymmärtää? Ei ole. Skid Row:n vahvuus on aina ollut kyky siirtää nuorten miesten vihaisuus musiikkiin. Yhtyeessä on reilu ripaus punkkia niin asenteeessa kuin biiseissäkin. Subhuman Race jättää kaksijakoiset fiilikset kuuntelun jälkeen. Levyltä löytyy aivan timanttista kamaa kuten My Enemy, Firesign, Beat Yourself Blind, Into Another, Iron Will. Mutta myös liian monta masentavan turhanpäiväistä raitaa. Kitaristikaksikko Scott Hillin ja Snake Sabon yhteistyö on herkullista kuunneltavaa. Myös vokalisti Sebastian Bach onnistuu siirtämään vihan ja tuskan raitoihin laulamalla kiukkuisemmin kuin koskaan. Kuuntelijalle tulee kuitenkin tunne, että mailaa on puristettu liian lujaa. Yhtye vaikuttaa myös paikoin luovuttaneelta. Antaa paskan olla -asenne on hiipinyt mukaan levytyssesiohin. Välillä masennus vie voiton vihasta, sekin kuuluu läpi.

 

 

 LOPPUYHTEENVETO

   Eihän tämä yllä mitenkään samalle viivalle kahden ekan albumin kanssa. Jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu, kuuntelua ei kannata aloittaa tästä levystä. Subhuman Race ei ole kuitenkaan huono levy. Viihdyn hyvin sen parissa. Muusikoiden taidokkuus ja ammattitaito jättävät huonot puolet alleen nostaen levyn lopulta kirkkaasti plussan puolelle.