Tämä on levy, joka hajotti bändin. Laulaja Sebastian Bach lähti tai sai lähteä (riippuu keneltä kysytään) ovet paukkuen levyä seuranneena vuotena. Yhtyeen jäsenillä ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa tästä albumista yhä tänä päivänäkään. Vihanpito yhtyeen ja entisen lauljansa välillä jatkuu. Isot miehet jaksavat kiukutella toisilleen vuodesta toiseen kuin pahaiset kakarat.
Kahden ensimmäisen levyn (Skid Row, 1989 ja Slave To The Grind,1991) menestyksien jälkeen yhtye oli ajautunut siihen pisteeseen, että soittokavereiden pärstät tympäisivät ja aiheuttivat ärsytystä. Ei mikään maailman hedelmällisin hetki lähteä tekemään uutta levyä. Maailman yli oli pyyhkäissyt myös ilmiö nimeltä grunge. Musiikillinen ilmastonmuutos oli tapahtunut nopeasti. Kurt Cobain oli kuollut 1994 ja sen myötä 1995 grungenkin taru alkoi hiipumaan, mutta flanellipaitavillityksen vaikutus kuuluu yhä Subhuman Racella.
Alice In Chainsin kaikuja hiipi myös Skid Row:n raidoille. Levy-yhtiöiden markkinaosastojen liituraitapellet vaativat entisiä menestysyhtyeitä sulautumaan ja soputumaan uuteen aikaan.Vertaan tätä levyä toisen 80-luvun loppupuolen menestyjän ,Warrantin, albumiin Dog Eat Dog (1992). Molemmista levyistä vaistoaa epätoivon, joissa yhtyeet ovat kiemurrelleet miettiessään paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Levyissä on kaikuja 80-luvun menestysvuosilta, mutta samalla yritystä muuttaa soundia kuulijoiden odotusten mukaan ja ajan henkeen sopivaksi.
BOB ROCK PILAA KAIKEN?
Yhtye oli tottunut työskentelemään kahdella edellisellä levyllä tuottaja Michael Wagenerin kanssa. Nyt miksauspöydän taakse istui Bob Rock, mies Mötley Crüen ja Metallican menestyksien takaa. Yhtye ja uusi tuottaja ajautuivat nopeasti erimielisyyksiin. Basisti Rachel Bolan on kertonut, ettei hän tajunnut lainkaan Bob Rockin ideoita. Yhteistyö osoittautui tuskalliseksi, eikä kukaan tuntunut olevan tyytyväinen lopputulokseen.
Onko tämä levy sitten niin umpipaska kuin tekijät itse antavat ymmärtää? Ei ole. Skid Row:n vahvuus on aina ollut kyky siirtää nuorten miesten vihaisuus musiikkiin. Yhtyeessä on reilu ripaus punkkia niin asenteeessa kuin biiseissäkin. Subhuman Race jättää kaksijakoiset fiilikset kuuntelun jälkeen. Levyltä löytyy aivan timanttista kamaa kuten My Enemy, Firesign, Beat Yourself Blind, Into Another, Iron Will. Mutta myös liian monta masentavan turhanpäiväistä raitaa. Kitaristikaksikko Scott Hillin ja Snake Sabon yhteistyö on herkullista kuunneltavaa. Myös vokalisti Sebastian Bach onnistuu siirtämään vihan ja tuskan raitoihin laulamalla kiukkuisemmin kuin koskaan. Kuuntelijalle tulee kuitenkin tunne, että mailaa on puristettu liian lujaa. Yhtye vaikuttaa myös paikoin luovuttaneelta. Antaa paskan olla -asenne on hiipinyt mukaan levytyssesiohin. Välillä masennus vie voiton vihasta, sekin kuuluu läpi.
LOPPUYHTEENVETO
Eihän tämä yllä mitenkään samalle viivalle kahden ekan albumin kanssa. Jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu, kuuntelua ei kannata aloittaa tästä levystä. Subhuman Race ei ole kuitenkaan huono levy. Viihdyn hyvin sen parissa. Muusikoiden taidokkuus ja ammattitaito jättävät huonot puolet alleen nostaen levyn lopulta kirkkaasti plussan puolelle.
