WHITESNAKE - RESTLESS HEART (1997/2021)

 

Nyt kun omien rokkenroll-sankareiden ikä alkaa huidella päälle seitsemänkymmenen, on ihan päivänselvää, että kyseisten artistien parhaat hetket ovat auttamattomasti takana menneisyydessä. Vaikka monet papparaiset jaksavat edelleen kiertää ja tehdä levyjä nuorempien muusikoiden kanssa, on myönnettävä, että kaikessa tekemisesssä suurin myyntivaltti on nostalgia. Yksi näistä papparaisista on David Coverdale.

   On ollut ilo seurata Coverdalen unboxaus-videoita omien levyjensä juhlapainoksista. Niin vilpittömän innoissaan herra tuntuu olevan päästessään avaamaan boxeja ja vinyyleitä samalla muistellen vanhoja hyviä aikoja. Ja on myönnettävä, että nämä Whitesnaken anniversary-julkaisut ovat kerrassaan upeita. Eivät todellakaan mitään vasemmalla kädellä huitaistuja. Itse ostin tuplavinyyliversion tästä alkujaan vuonna 1997 ilmestyneestä Restless Heartista. Kipuraja alkaa olla ainakin itsellä näiden suhteen monesti ylitetty, jos vinyylipainoksen hinta on reilusti yli 40 euroa. Tämänkin raaskin ostaa lahjaksi saamani levykaupan lahjakortin avustuksella.

   Vaikka kyse on vuoden 1997 albumin uusintapainoksesta, voidaan tietyssä mielessä puhua jopa eri levystä. Heti alkuun voi huomata, että kansi on muutettu. Jostain syystä DC haluaa jokaisen Whitesnaken levyn kannen näyttävän samalta. 1987 albumin kantta mukaileva WS-sinetti on sitten lätkäisty myös tamän albumin uusittuun kanteen. Toinen eroavaisuus on nimessä. Alkujaan Restless Heartin piti olla David Coverdalen sooloalbumi, mutta kuten niin monesti aeimminkin, kun menestyvän bändinimen alla toiminut artisti haluaa tehdä soolomateriaalia omalla nimellään, levy-yhtiöiden sedät hermostuvat ja vaativat ns. myyvemmän nimen levyn kanteen. Näinhän kävi Tony Iommille Seventh Star -levynsä kanssa. Kannessa lukee hieman hassusti Black Sabbath featuring Tony Iommi. Samoin Restless Heart ilmestyi alkujaan nimellä David Coverdale & Whitesnake. Naurettavaa. David Coverdale on yhtä kuin Whitesnake. 

 

Alkupereäinen Restless Heartin kansi.

  

   Pelkkään kanteen eivät uuden juhlapainoksen ja alkuperäisen erot jää. Ilmestyessään Coverdale halusi tehdä selvän eron tuttuun Whitesnaken soundiin ja julkaista albumin soololevynään. Nyt hän on uusintapainoksessa nimenomaan halunnut levyn kuulostavan Whitesnakelta. Tästä syystä kappalejärjestystä on muutettu rokkaavammaksi. Myös kitara- ja kosketinsoitinraitoja on lisätty äänivallin tukevoittamiseksi. Uusia lisäilyjä levylle ovat soittaneet Joel Hoekstra ja Derek Sherinian. Studiossa ei ole siis tyydytty ainoastaan remiksailemaan. Tässä vaiheessa omat hälytyskellot alkoivat soimaan. En ole juurikaan pitänyt artistien ideoista levyttää vanhoja tekemisiään uusiksi. Alkuperäistä teosta tulisi kunnioittaa, vaikka siellä joku juttu olisikin jäänyt kaivelemaan. Onneksi uusi Restless Heart kuitenkin kunnioittaa vanhaa. Adrian Vandenbergin kitaratyöskentely on edelleen vahvasti levyn pääosassa. Hoekstra tyytyy ainoastaa tukevoittamaan tätä omalla panoksellaan. Ratkaisu on toimiva ja on pakko myöntää, että tämä kuulostaa paremmalta originaaliin verrattuna. Monet kappaleet saavat entistä enemmän lihaa luiden ympärille.

    Vuonna 1997 David Coverdale oli käännekohdassa oman uransa suhteen. Whitesnaken suurin menestys ja Yhdysvaltojen valloitus olivat Slip of the Tongue -levyn jälkeisen kiertueen aikana syöneet miestä ja kynttilä oli palanut molemmista päistä. Coverdale oli tietoisesti laittanut Whitenaken telakalle. Yhteistyö Jimmy Pagen kanssa vuoden 1993 Coverdale/Page -albumin myötä oli varmasti unelmien täyttymys Coverdalelle ja tämä puhuu edelleen kauniisti herrojen yhteistyöstä, vaikka se päättyikin hyvin nopeasti lyhyen Japanissa tehdyn kiertueen jälkeen. Tietyllä tapaa Restless Heart on jatkumoa tuolle Coverdale/Page -albumille. Levy on erittäin bluessävyitteinen ja useampikin biisi olisi voinut olla tuolla Pagen kanssa yhdessä tehdyllä levyllä. Mainittava on myös itse maestron tulkinta. DC laulaa kuin parhaimpina nuoruuden päivinään eikä säästele itseään yhtään. Laulu on välillä raastavaa ja sydäntäriipaisevaa kuultavaa. Samalla äänessä on voimaa ja syvää elämän tuomaa kokemusta.

   Whitesnake pysähtyi kiertueellaan myös Helsingissä ja esiintyi 9.11.1997 Kulttuuritalossa. Bändi oli hyvässä vedossa ja Coverdale jutteli rennosti mukavia yleisön kanssa. Soittipa yhtye pätkiä yleisön huutelemista biiseistä, vaikka ne eivät viralliseen settilistaan kuuluneetkaan. Kiertueen piti olla Whitesnaken viimeinen eli jäähyväisrundilla oltiin jo vuonna 1997. Coverdale kertoi haastatteluissa jatkavansa musiikin tekemistä, mutta lopettavansa Whitesnaken, koska hänen äänensä ei enää kestänyt Whitesnaken tyylisen musiikin laulamista. Toisinhan siinä kävi. Nyt on vuosi 2022 ja Whitesnake on jälleen jäähyväisrundilla. Mutta näinhän se on käynyt muillekin. Eivät koko ikänsä kiertämään tottuneet kaverit osaa kauaa himassa istua. 

   Jos Restless Heart ei ole tuttu levy, kannattaa tutustua. Se on toki seesteisempi ja paljolti enemmän bluesia kuin tukkaheviksi 80-luvun lopulla muuttunut yhtye. Levy on toimiva kokonaisuus ja japsipainokselta mukaan napatut bonuksetkin sulahtavat hyvin mukaan kokonaisuuteen.    

WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!