LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)

Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.

 

    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.

 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)

     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!

LOUDNESS - SOLDIER OF FORTUNE (1989)

Japani mainitaan lähes aina rock-lehdissä ja rokkarien muistelmissa maana, jossa fanaattiset fanilaumat intohimoisesti kirkuen piirittävät maahan saapuneita ulkomaalaisten bändien jäseniä. Kaikki ovat varmasti kuulleet Sami Yaffan kertoman tarinan japanilaistytöstä, joka piiloutui 80-luvulla Hanoi-basistin hotellihuoneen vaatekaappiin tavatakseen idolinsa. Japani on aina ollut, varsinkin etäältä Euroopasta ja Amerikoista katsottaessa, kummallisen ristiriitainen kulttuuri. Korrektin hienostuneet käytöstavat ja hillitty arvokkuus tulevat mieleen ensimmäisenä. Monilla keikkatallenteilla nousevan auringon maasta on helppo todeta kuinka konservatiivisesti yleisö on pukeutunut, hevikeikoillakin monilla jannuilla on valkoinen kauluspaita ja solmio. Aivan kuin toimistotyöntekijöillä Lontoon Cityssä. Samalla Japani on maa, jossa voi ostaa pikkuhousuja automaatista, nukkua kapselihotellissa tai katsoa televisiosta mitä hämmentävämpiä kisailu- ja visailuohjelmia, joissa kilpailija laitetaan kuution sisään karhun kanssa tai joukko trikoisiin pukeutuneita tyyppejä yrittää kiivetä saippuoituja portaita. Niihin verrattuna kotimaiset Napakymppi ja Metsolat ovat melko iisiä kamaa. Japani on siis varsin moni-ilmeinen ja kummallinen maa. No niin on tietysti Suomikin...ja Venäjä...ja Yhdysvallat vasta hassu paikka onkin...puhumattakaan Ruotsista.

   Vuonna 1985 sain käsiini japanilaisen Loudness-yhtyeen uunituoreen Thunder in the East c-kasetin. Samaan aikaan postiluukusta kolahti Heavy Heaven -lehti, jossa samaista albumia mainostettiin tukevasti ja hieman hassusti muodossa Thunder in the Last :). Yhtyeen kitaristin Akira Takasakin huhuttiin olevan jopa Eddie Van Halenia kovempi kepittäjä, tai ainakin melkein. Thunder in the East todellakin osui ja upposi.  Itselleni se on edelleen se The Loudness -albumi. Vaikka seuraajat Lightining Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987) olivat kelpo lättyjä, jäi niistä kuitenkin hieman vaisuhko fiilis. Vasta vuosia myöhemmin tutustuin yhtyeen alkupään tuotantoon ja Thunder in the Eastia edeltänyt Disillusion (1984) on varsinkin kitaristi Takasakin kohdalta aivan käsittämättömän hienoa kamaa.

   Mutta vuonna 1989 Loudness oli urallaan käännekohdassa. Aiemmat melko hyvin menestyneet levyt tuottanut Max Norman oli sitä mieltä, että yhtyeen todelliseen breikkaamiseen ulkomailla oli vain yksi este. Laulaja Minoru Niiharan japanilainen aksentti. Eli sama juttu, joka omalla tavallaan teki myös yhteestä uniikin. Aivan sama kuin Mötley Cruen kohdalla. Vince Neil ei ehkä ole kovin kummoinen vokalisti, mutta hän on maailman paras ääni Mötley Crüelle. Niin on myös Minoru Niihara Loudnessille. Valitettavasti tuottaja Norman sai muun bändin uskomaan omaan visioonsa ja Niiharan pesti yhtyeessä päättyi. Tilalle mikkiständin varteen saatiin amerikkalainen Obsession-yhtyeessä joikannut Michael Vescera. Uusi vokalisti hoitaa vuonna 1989 ilmestyneellä levyllä tonttinsa ilman moitteen sanaa. Kokenut rokkikukko tarttui pestiinsä kumartelematta ja näyttämällä närhen pallit ja osoittamalla mistä kana pissii.

  Soldier of Fortunen ilmestyessä siltä nostettiin sinkkulohkaisuksi ja videobiisiksi You Shook Me, joka a-puolen kakkoskipaleena onkin aivan loistava iskusävelmä. Samoin kuin levyn avaava nimibiisi. Jo levyn aloittava Takasakin kitarariffi on tunnistettavaa täysin omanlaista työskentelyä. Akira Takasaki on niitä harvinaisia metallikitaristeja, joilla on oma täysin tunnistettava tyylinsä. Maailman metallikuppiloiden baaritiskit ovat täynnä teknisesti taitavavia tiluttajia, mutta omaääniset maestrot voi laskea kahden käden sormilla. Sielukkuus soitossa ja sormien kautta kielille kulkeva karisma ovat jotain mitä ei voi kuin pyyteettömästi ihailla.

    Kolmantena kuultava Danger of Love hiljentää tempoa ja on kerta kuulemalla helposti toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos -matskua. Muutaman kerran kuunneltuna kappale kuitenkin kasvaa, eikä tässäkään voi kuin ihailla mister Takasakin soolottelua.  Twenty-Five Days on  kasarihardrock-levyjen ns. pakollinen balladi. Aivan siirappiseksi ei biisiä ole kuitenkaan taputeltu, onneksi. Ihan kiva slovari, jota ilmankin olisi voinut elää. Viimeisenä vinyylin ekalta puoliskolta täräytetään vielä Red Light Shooter. Hyvä biisi, joka olisi voinut olla rosoisempikin rokkaavana palana. Max Normanin tuotanto on Loudnessin kohdalla minun makuuni liian sliipattua. Samasta synnistä kärsi myös jo Lightning Strikes -levy. Hieman enemmän räkää, niin näistäkin kappaleista olisi jäänyt synteettinen jälkimaku pois ja haju olisi voinut menestyksekkäämmin leijua jenkkimarkkinoille asti. Ymmärrän toki, että tässä on haettu radioystävällisyyttä tai jotakin muuta täysin toissijaista turhaa ja laskelmoitua juttua.

 

 

 

    Valitettavasti kakkospuolen materiaali ei jaksa kantaa aivan yhtä hyvin kuin levyn avaavat pari ekaa biisiä. Ja tietysti toisellekin puolelle tungettu vielä slovari, josta ei paljon jälkipolville jää kerrottavaa. Lost Without Your Love jo nimenäkin kertoo mitä kuuleman pitää. Mainittakoon vielä, että Max Norman on myös ottanut mukaan Dion entisen kosketinsoittaja Claude Schnellin, jonka taitoja olisi voinut hyödyntää nerokkaamminkin kuin vain luomaan bonjovimaista kiipparimattoa. Kaikesta huolimatta Soldier of Fortune on oiva rocklevy, jolla Loudness kuulostaa itseltään. Uusi vokalisti sulahtaa japanilaisremmiin mukaan sulavasti. Toisaalta voisin hyvin kuvitella Minoru Niiharan laulavan nämäkin veisut.

   Omalla kohdallani tämä oli viimeinen Loudnessin levy pitkiin aikoihin. Loudnessille kävi 90-luvun alussa kuten niin monille muillekin hardrock-yhtyeille. Ne unohdettiin ja hylättiin epämuodikkaina. Bändi väänsi vielä Vesceran kanssa toisen studiolevyn , joka vaipui täysin unholaan jo ilmestyessään. Loudness ei lopettanut missään vaiheessa vaan on tahkonut levyjä ja keikkoja läpi vaikeidenkin aikojen. Osaa levyistä ei enää julkaistu kuin Japanissa. 2000-luvun alussa bändi palasi klassiseen kokoonpanoonsa Niiharan palatessa laulajaksi Spritual Canoe (2001) -levyn myötä. Tyyliltään yhtye kuulosti jo enemmän Panteralta kuin omalta itseltään. Uusin tänä vuonna ilmestynyt Rise to Glory (2018) kuulostaa jälleen perinteiseltä Loudnessilta ja saa jalan vipattamaan ja hymyn huulille. Mutta jos yksi levy pitää ottaa bajamajaan mukaan, on se ilman muuta Thunder in the East vuodelta 1985. Siitä ei nouseva aurinko enää enempää voi nousta.