THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 

Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 

    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 

 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 

 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!

ALICE COOPER - THE LAST TEMPTATION (1994)

Vuosi 1994 ei ollut helppoa aikaa artisteille, jotka olivat takoneet kultaa ja platinaa 80-luvulla. 90-luvun alku oli pudottanut monta tekijää stadionluokasta soittamaan pienille klubeille. Grungen suosion myötä vanhat hard-rock -yhtyeet näyttäytyivät uuden rock-sukupolven silmissä samankaltaisilta feikeiltä dinosauruksilta kuin progebändit punk-aallon pyyhkäistessä yli reilu vuosikymmen aikaisemmin. Ja jopa yllättävän moni 80-luvun hard rockin entinen ystäväkin käänsi selkänsä vanhoille suosikeilleen, osti flanellisen ruutupaidan ja jätti hiuksensa pesemättä. Ihminen on laumaeläin kaikessa tyhmyydessään.

   Alice Cooper oli jo vuoteen -94 mennessä ehtinyt nähdä omalla urallaan kaiken. Nousut ja laskut. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Alice porskuttaa yhä vielä tänä päivänäkin. Cooperilla oli takanaan uransa huimin paluu. Trash (1989) -levyn ja siltä lohkaistun Poison -hitin myötä Lissu oli ollut hetken jälleen yksi maailman kuumimmista artisteista. Hey Stoopid (1991) jatkoi siitä mihin Trash jäi. Tosin paisuttaen musiikin jo liiankin turpeaksi taikinaksi.  Siinä missä Trash on menevä ja rokkaava hard rock -levy, on Hey Stoopid kuin sen sterodein pumpattu isoveli. Tiedän monta ihmistä, jotka nostavat Hey Stoopidin Trashia paremmaksi levyksi, mutta itselleni siihen on ängetty liian monta kokkia keittämään yhtä soppaa ja se tekee levystä osin liian hajuttoman ja mauttoman. Toki täytyy myöntää, että Hey Stoopidia vastaan soti myös aika. Vuosi 1991 ei enää ollut permanentatun rokin eikä kurkkutäytteisten spandexien aikaa.

Levy, joka nosti Alice Cooperin takaisin huipulle...Trash (1989).

Levy, joka yritti toistaa Trashin menestyksen...Hey Stoopid (1991).

     Alice Cooper on tarinankertoja ja levyt ovat kokonaisuuksia. Kappaleet ovat tarinan osia, joista nivoutuu usein suurempi kokonaisuus. Siitä johtuen singlejulkaisut eivät useinkaan anna oikeaa kuvaa koko levystä. Tämä pätee erittäin hyvin myös The Last Temptationilta julkaistuihin sinkkuihin.

   Lost in America on toki rullaava rokkaus ja ilmiselvä ensisinkku. Mutta samalla vähän liiankin helposti nielaistava pala. Ei tartu kurkkuun ja menee alas ensimmäisellä kaljahörpyllä. Se kylläkin puolustaa paikkaansa levyllä, mutta toisen singlebiisin It´s Men merkitystä en ymmärrä, muuten kuin laskelmoituna balladihuttuna. Kappaleen ovat väsänneet Alicen kanssa Tommy Shaw ja Jack Blades. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että tässä on haettu Damn Yankees -hitin High Enough  kaltaista menestystä. No, ei tullut. Harvemmin onnistutaan, kun taidetta tehdään taskulaskimen ja viivottimen kanssa. Toinen Shaw/Blades -kaksikon rustaama kappale on albumin nimibiisi. Se onkin onneksi aivan eri maata ja vetää jalat alta epäilijöiltä.

  Toinen ehkä laskelmoitu asia on Chris Cornellin haaliminen mukaan. Soundgarden oli uransa huipulla juuri vuonna 1994. Cornellin mukana hengaamisen toivottiin tietysti tuovan otsikoita ja nostavan kiinnostuksen grungea diggailevien finninaamojen joukossa. Cornellin levylle tekemät Stolen Prayer ja Unholy War ovatkin sitten levyn vahvinta antia. Aivan mahtavia vetoja molemmat.

   Julkaisun yhteydessä pistettiin myös ulos Neil Gaimanin piirtämä The Last Temptation -sarjakuva. Loistava yhdistelmä. Samalla kun kuunteli levyä, saattoi tarinaa lukea myös sarjiksena. Muistan aikoinaan Turun Mega Epe´s levykaupassa erään jannun repineen cd-levyn pussukan auki saadakseen plarata mukana ollutta lehteä. Melkoisen paskamyrskyn kyseinen heppu sai myyjältä niskaansa. Ja se oli sille dorkalle ihan oikein.

   Ehdottomaksi helmeksi pitää nostaa vielä levyn päättävä Cleansed By Fire, joka vetää uhkaavuudessaan vertoja Alicen pelottavimmille biiseille. Kokonaisuutena levy nousee vahvaksi näytöksi Alice Cooperin moni-ilmeisyydestä. Valitettavasti vain ajankohta oli aivan väärä. Seuraavaa Cooperin studiolevyä saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2000 asti. Silloin grunge oli enää kaukainen tuhnu menneisyydessä. Ja jälleen kerran Alice Cooper uudistui ja muuttui musiikillisesti raskaammaksi kuin koskaaan, mutta se on jo toinen tarina.

   Hauska pieni detalji muuten liittyy levyn rumpaliin. The Last Temptationin kannut hoitaa paremmin The Hootersista tuttu, suomalaiset sukujuuret omaava, David Uosikkinen. Ei eka kerta, kun finskipoika vetää fillejä Lissun kanssa. 70-luvullahan Cooperin bändissä rummuissa takoi Pentti "Whitey" Glan. Hyvä Suomi!