VINCE NEIL - EXPOSED (1993)

 

Vince Neil sai kenkää Mötley Crüesta helmikuussa 1992. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa mister Neil otti vastaan presidentin pestin piskuisessa valtiossa nimeltä Suomi. Tästä voivat kiinnostuneet lukea lisää allekirjoittaneen romaanista nimeltä, Marilynin kiehkura. Mutta jos palataan ns. viralliseen historiaan, joka Vince Neilin kohdalla kulki arvattavia latuja. Mies ryhtyi soolouralle. Kilpailutilanne vanhojen bändikavereiden kanssa oli päivänselvä.

    Mötley Crüe oli alkuvuodesta 1992 jo ehtinyt pyörähtämään studiossa suunnittellen tulevaa levyään. Paineet eivät varmasti olleet ihan pienimmästä päästä, sillä edeltävä albumi, Dr. Feelgood (1989) oli bändin suurin menestys, joka oli yltänyt jopa jenkkien albumilistan ykköseksi. Nikki Sixx, Tommy Lee ja Mick Mars tulivat hyvin pian siihen johtopäätökseen, ettei uuden levyn nauhoituksia voida jatkaa Vince Neilin kanssa ja äänestivät laulajansa ulos yhtyeestä. Neilin korvaajan pestin sai John Corabi, jonka kanssa loput mötikkäukot päättivät jatkaa tulevan albuminsa työstämistä.

   Vuonna 1992 musiikkimaailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Seattle-soundi ja grunge olivat valtaamassa valtavirran ja 80-luvun hard rock -yhtyeille koittivat ankeat oltavat. Vanhoilla meriiteillä ei ollut enää merkitystä ja levy-yhtiöt odottivat ja myös vaativat vanhoja bändejä sopeutumaan tilanteeseen, muuttamaan tyyliään vallitsevan tilanteen mukaiseksi. Iso osa vanhojen ns. tukkaheviyhtyeiden grungeajan levyistä on melko karmeaa kuunneltavaa. Ennen iloisesti bilettämisestä ja rokin riemuista laulaneet yhtyeet yrittivät vääntää vakavalla naamalla alavireistä synkistelykamaa. Ei toiminut juuri koskaan.

 

    Vincen huhtikuussa 1993 ulos pukkaama levy kuulostaa erittäin paljon 80-luvun lopun Mötley Crüeltä. Ainakin minulle se on iso plussa. Levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun, täynnä hyviä biisejä, hyvillä soundeilla. Onnistuneen levyn taustalla on Neilin saamat oikeat yhteistyökumppanit. Ex-Ozzy Osbourne basisti Phil Soussan, joka on muuten myös yhden Ozzyn isoimman hitin takana (Shot In The Dark), oli mukana sävellystyössä. Myös tuohon aikaan terävät sävelkynät omistanut parivaljakko Styxin Tommy Shaw ja Night Rangerin Jack Blades rustasivat levylle kolme biisiä. Shawn ja Bladesin yhteistyö oli poikinut Ted Nugentin kera toimineelle Damn Yankees -yhteelle menestystä ja mammonaa 90-luvun alussa. 

   

    Kaiken kruunasi Neilin kokoonpanon kitaristiksi saapunut Billy Idol -kepittäjä Steve Stevens. Stevensin panos levyllä on merkittävä. Jopa niin merkittävä, että olen kuullut mielipiteitä siitä, että kitaristi onnistuu tuhoamaan tämänkin levyn liiallisella egoilullaan. Olen eri mieltä. Stevensin kitara on välillä toki esillä ylikorostetusti, mutta kaveri on sen verran taitava, että onnistuu täyttämään kitararaidat vauhdikkaalla ja tyylikkäällä soitolla. Steve Stevens kuitenkaan ollut ensisijainen valinta Neilin aisapariksi. Kitaristin paikka oli pedattu Whitesnakesta tutulle Adrian Vandenbergille. Warner Bros. -levy-yhtiö oli kuitenkin sijoittanut Vínce Neilin soolouran aloituspakkaukseen sen verran paljon pätäkkää, että yhtiöllä oli sananvaltaa millaiseen prokkikseen fyrkat kulutettaisiin. Niinpä levy-yhtiön vaatimuksesta kitaristin saappaat jalkaansa veti juurinkin Steve Stevens.  

   Steve Stevens otti pestin vastaan epäonnistuneen yhteistyön päättyessä Michael Monroen kanssa surullisenkuuluisan Jerusalem Slim -projetin myötä. Monroe on vuosikausia jaksanut mollata Stevensiä levynsä pilaamisesta. Ymmärrän pointin siinä mielessä, ettei levystä tullut Micheal Monroen haluaman kaltaista. Jerusalem Slim on kuitenkin mielestäni hyvä levy. Se on Michael Monroe -levyistä lähinnä hevilevyä ja voin ymmärtää, ettei se ollut Monroen tarkoitus. Mutta jos hommaat levylle kitaraan Steve Stevensin ja tuottajaksi Michael Wagenerin, mitä voit odottaa. Heviä! Ei luulisi olevan suuri yllätys. Mutta jos palataan Vincen levyyn, niin taitava kaveri istui myös tuottajan pallille. Ron Nevison sai aikaan soundit, jotka vielä vuonna 1992 olivat iloista hard rockin riemua, eikä mitään flanellipaitasynkistelyä.

 

 

   Levy on vahva kokonaisuus alausta loppuun. Ja muutamassa biisissä, Lookin In Her Eyes, Sister Of Pain ja You're Invited (But Your Friend Can't Come), on selkeää hittiainesta. Levy nousi ilmestyessään Jenkkien Billboardin albumilistalla sijalle 13. Ei aivan huono saavutus sekään. Surullista sen sijaan on se, että tämä onkin Vince Neilin soolouran ainoa kelvollinen tekele. Levy on suurta rockjuhlaa alusta loppuun. Sääli, ettei Vince Neil itse tunnu arvostavan tätä soolouransa ainoaa valopilkkua. Liian harvoin levyltä päätyy herran settilistaan yhtään mitään. Sen sijaan mies vetää vuodesta toiseen soolkeikoillaan Mötley-klassikoita. Kenties se on itseluottamuksen puutetta tai pelkästään laiskuutta. Mene ja tiedä.

 

 

 

 

 

 

 

    

HAVANA BLACK - GROWING WINGS (1993)

Havana Black on yhtye, joka olisi ansainnut kohdalleen suuremman menestyksen. Se on yksi niistä 80-luvun bändeistä suomalaisten maailmanvalloitusten läheltä piti -sarjassa. Suomalainen rock oli kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue samoihin aikoihin. Suurten odotusten saattelemana lähdettiin maailmalle ja kalkkiviivoilla kaikki mureni. Bändit harvemmin itse paukuttelivat henkseleitä, vaan tekivät kovaa ja pyytetöntä työtä menestyksen eteen. Mediat Suomessa loivat liian suuria odotuksia muusikoiden suuntaan. Havana Black on Hanoi Rocksin ja Smackin kohtalonkumppani. Kansallinen epäonnistumisen identiteetti on tänä päivänä jopa pyhä asia historiassamme. Havana Black kuuluu samaan sarjaan kuin Juha Mieto ja häviäminen sadasosasekunnilla Thomas Wassbergille.,

      Epäonni on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun puhutaan Havana Blackin Amerikan valloituksen murenemisesta. Todelliset syyt ovat syvemmällä. Kulttuurierot työmoraalissa olivat tekemään tottuneille suomalaisille liian kova pala purtavaksi. Yhtyeen annettiin lojua hotellissa tyhjän panttina pitkiä aikoja ja toisinaan taas vaadittiin monituntista treenaamista. Perheellisten miesten oli myös vaikea sulattaa kieltoa läheistensä tapaamisille.

    Lopulta myös kuulun Eddie Kramerin tuotannossa purkitettu levy Exile On Mainstream (1991) osoittautui kansiaan myöten pettymykseksi. Levyllä on toki hetkensä, mutta missään nimessä se ei ollut parasta mihin yhtye olisi pystynyt. Niinpä onkin lähes ihme, että pettymykseksi kääntyneen Yhdysvaltojen reissun jälkeen yhtye onnistui Suomeen palattuaan puristamaan ulos uransa parhaan levyn.

    Vokalisti Hannu Leidén omaa äänen, joka kantaa kuin ukkonen ja kitaristi Markku Heiskanen saa Gibsoninsa soimaan soundilla, joka kuulostaa laumalta villihevosia. Okei, voisi luulla, että maalailen ja liioittelen... mutta herrojen lempinimet Guts ja Crazy eivät ole tuulesta temmattuja. Niille on katetta.
   

 

   Growing Wings alkaa voimakkaalla ja ilkeästi etenevällä Mean Stepmotherilla, joka vetää välittömästi maton epäilijöiden jalkojen alta. Rytmiryhmäksi albumille on muodostunut bassoon Masa Maijanen ja patteristoon Atte Sarkima. Kokoonpano tuntuu olevan levyllä liekissä. Voisi kuvitella, että paluu lässähtäneen Amerikan reissun jälkeen olisi masentanut bändin, mutta päin vastoin Heiskanen ja Leiden tuntuvat sisuuntuneen entisestään. Jälki levyllä on murhaavaa. Intiaanitematiikka on pidetty hienosti yllä kansia myöten. Nykyään tuotakin syytettäisiin kulttuuriseksi omimiseksi, mutta eipä mennä tämän päivän omituisuuksiin.

    Näin bändin Turun Kårenilla ja Puolanpuiston ilmaiskonsertissa tämän levyn kiertueella ja hemmetti, että olivat kovia. Ikuisesti muistan Kårenin keikasta tietyn hetken, kohtamisen Hannu Leidénin kanssa. Leiden antoi kesken soiton polttamastaan tupakasta jämät mulle eturiviin. Olisi pitänyt säästää tumppi ja laittaa vitriiniin muiden rockmuistojhen joukkoon. 

    Growing Wings sisältää mahtavia rokkivetoja, King Of The Beggars, Thunder People, Magic, Burn It Down. Mukana on myös coverina Cactus-yhtyeenkin veivaama ja Howlin' Wolfin tunnetuksi tekemä Willie Dixonin Evil (myös tunnettu nimellä Evil Is Goin' On), josta täytyy nostaa hattua Atte Sarkiman mielettömälle rumputyöskentelylle. Levyltä löytyy toki muitakin sävyjä kuin pelkkää rankkaa rutistusta. Videonakin julkaistu Sunflower esittelee yhtyeen, jonka soinnissa kuuluvat vaikutteet Beatlesista Lynyrd Skynyrdiin, mutta kaikessa soi kuitenkin täysin omaleimainen Havana Black -soundi.

 

 

     Jälkiviisaana mieleen hiipii ajatus siitä, että jos tämä olisi ollut se Amerikassa tehty levy, olisiko esimerkiksi suunniteltu kiertue Guns 'n' Rosesin kanssa lopulta toteutunut? Tuskin. Maailmanvalloitus ei kariutunut bändin huonouteen vaan amerikkalaisen unelman valheellisuuteen.

     Lähitulevaisuuden odotetuin kirja itselläni on Tapani Baggen parasta aikaa työstämä teos yhtyeestä. Sitä odotellessa voi luukuttaa yhtyeen tuotantoa täysillä ja tunteella.