Mötley Crüe oli alkuvuodesta 1992 jo ehtinyt pyörähtämään studiossa suunnittellen tulevaa levyään. Paineet eivät varmasti olleet ihan pienimmästä päästä, sillä edeltävä albumi, Dr. Feelgood (1989) oli bändin suurin menestys, joka oli yltänyt jopa jenkkien albumilistan ykköseksi. Nikki Sixx, Tommy Lee ja Mick Mars tulivat hyvin pian siihen johtopäätökseen, ettei uuden levyn nauhoituksia voida jatkaa Vince Neilin kanssa ja äänestivät laulajansa ulos yhtyeestä. Neilin korvaajan pestin sai John Corabi, jonka kanssa loput mötikkäukot päättivät jatkaa tulevan albuminsa työstämistä.
Vuonna 1992 musiikkimaailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Seattle-soundi ja grunge olivat valtaamassa valtavirran ja 80-luvun hard rock -yhtyeille koittivat ankeat oltavat. Vanhoilla meriiteillä ei ollut enää merkitystä ja levy-yhtiöt odottivat ja myös vaativat vanhoja bändejä sopeutumaan tilanteeseen, muuttamaan tyyliään vallitsevan tilanteen mukaiseksi. Iso osa vanhojen ns. tukkaheviyhtyeiden grungeajan levyistä on melko karmeaa kuunneltavaa. Ennen iloisesti bilettämisestä ja rokin riemuista laulaneet yhtyeet yrittivät vääntää vakavalla naamalla alavireistä synkistelykamaa. Ei toiminut juuri koskaan.
Vincen huhtikuussa 1993 ulos pukkaama levy kuulostaa erittäin paljon 80-luvun lopun Mötley Crüeltä. Ainakin minulle se on iso plussa. Levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun, täynnä hyviä biisejä, hyvillä soundeilla. Onnistuneen levyn taustalla on Neilin saamat oikeat yhteistyökumppanit. Ex-Ozzy Osbourne basisti Phil Soussan, joka on muuten myös yhden Ozzyn isoimman hitin takana (Shot In The Dark), oli mukana sävellystyössä. Myös tuohon aikaan terävät sävelkynät omistanut parivaljakko Styxin Tommy Shaw ja Night Rangerin Jack Blades rustasivat levylle kolme biisiä. Shawn ja Bladesin yhteistyö oli poikinut Ted Nugentin kera toimineelle Damn Yankees -yhteelle menestystä ja mammonaa 90-luvun alussa.
Kaiken kruunasi Neilin kokoonpanon kitaristiksi saapunut Billy Idol -kepittäjä Steve Stevens. Stevensin panos levyllä on merkittävä. Jopa niin merkittävä, että olen kuullut mielipiteitä siitä, että kitaristi onnistuu tuhoamaan tämänkin levyn liiallisella egoilullaan. Olen eri mieltä. Stevensin kitara on välillä toki esillä ylikorostetusti, mutta kaveri on sen verran taitava, että onnistuu täyttämään kitararaidat vauhdikkaalla ja tyylikkäällä soitolla. Steve Stevens kuitenkaan ollut ensisijainen valinta Neilin aisapariksi. Kitaristin paikka oli pedattu Whitesnakesta tutulle Adrian Vandenbergille. Warner Bros. -levy-yhtiö oli kuitenkin sijoittanut Vínce Neilin soolouran aloituspakkaukseen sen verran paljon pätäkkää, että yhtiöllä oli sananvaltaa millaiseen prokkikseen fyrkat kulutettaisiin. Niinpä levy-yhtiön vaatimuksesta kitaristin saappaat jalkaansa veti juurinkin Steve Stevens.
Steve Stevens otti pestin vastaan epäonnistuneen yhteistyön päättyessä Michael Monroen kanssa surullisenkuuluisan Jerusalem Slim -projetin myötä. Monroe on vuosikausia jaksanut mollata Stevensiä levynsä pilaamisesta. Ymmärrän pointin siinä mielessä, ettei levystä tullut Micheal Monroen haluaman kaltaista. Jerusalem Slim on kuitenkin mielestäni hyvä levy. Se on Michael Monroe -levyistä lähinnä hevilevyä ja voin ymmärtää, ettei se ollut Monroen tarkoitus. Mutta jos hommaat levylle kitaraan Steve Stevensin ja tuottajaksi Michael Wagenerin, mitä voit odottaa. Heviä! Ei luulisi olevan suuri yllätys. Mutta jos palataan Vincen levyyn, niin taitava kaveri istui myös tuottajan pallille. Ron Nevison sai aikaan soundit, jotka vielä vuonna 1992 olivat iloista hard rockin riemua, eikä mitään flanellipaitasynkistelyä.
Levy on vahva kokonaisuus alausta loppuun. Ja muutamassa biisissä, Lookin In Her Eyes, Sister Of Pain ja You're Invited (But Your Friend Can't Come), on selkeää hittiainesta. Levy nousi ilmestyessään Jenkkien Billboardin albumilistalla sijalle 13. Ei aivan huono saavutus sekään. Surullista sen sijaan on se, että tämä onkin Vince Neilin soolouran ainoa kelvollinen tekele. Levy on suurta rockjuhlaa alusta loppuun. Sääli, ettei Vince Neil itse tunnu arvostavan tätä soolouransa ainoaa valopilkkua. Liian harvoin levyltä päätyy herran settilistaan yhtään mitään. Sen sijaan mies vetää vuodesta toiseen soolkeikoillaan Mötley-klassikoita. Kenties se on itseluottamuksen puutetta tai pelkästään laiskuutta. Mene ja tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti