WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

AC/DC - LET THERE BE ROCK (1977)

Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. 

  Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’ 

   Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.

   Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.