L.A. GUNS - COCKED & LOADED (1989)

 

Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen.  Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.

 

    Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.

 

Debyyttialbumi! Kovaa kamaa!

 

    Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.

    Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.

 

   Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.

 

   Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.

 

 

TED NUGENT - FREE-FOR-ALL (1976)

Free For All (1976) on albumina väliinputoaja. Jälkiviisaana näin on helppo sanoa. Levy ilmestyi vahvan soolodebyytin, Ted Nugent (1975), ja monien parhaaksi nostaman Ted-levyn Cat Scratch Feverin (1977) välissä. Itsekin olen oppinut arvostamaan tätä levyä vasta paljon myöhemmin kuin kahta muuta edellä mainittua teosta. Jotenkin on aina tullut helpommin tartuttua noihin kahteen muuhun akuutin Ted-kuumeen hoitona. Cat Scratch Feverin saama arvostus ja menestys ovat vähän epäreilustikin jättäneet Free For Allin varjoonsa.

     Levyn tekemistä varjosti Tedin luottokumppanin kitaristi/vokalisti Derek St. Holmesin lähtö bändistä kesken levytyksen. Ted Nugent ei varmasti ole tinkimättömyydessään ollut mikään helppo duunikaveri. Ja tarkennuksena, että tämä kirjoitus ei mene nyt lainkaan syvemmälle Tedin poliittisiin mielipiteisiin tai äijän pölhöihin puheisiin ja tekoihin. Kun puhun Tedin luonteesta, tarkoitan hänen tinkimättömyyttään ja luovaa hulluuttaan muusikkona, ei mediapellenä. St. Holmesin ja Nugentin välit olivat kiristyneet debyyttilevyn jälkeisellä kiertueella. St. Holmes lähti bändistä ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran. Historia tulisi toistamaan itseään.

   St. Holmes oli myös tyytymätön tuottaja Tom Wermanin työskentelyyn. Voin helposti yhtyä tähän mielipiteeseen. Free For Allin soundeja vaivaa tietty aneemisuus kautta linjan. Ihmetellä sitä kuitenkin sopii, sillä Tom Werman oli kuitenkin onnistunut luomaan Tedin debyytille huomattavasti paremmin potkivan äänimaiseman. Tom Werman oli 70-luvulla Epic Recordsin luottomiehiä tuottajan pallilla ja eteni alalla erittäin halutuksi ja arvostetuksi kaveriksi. Varsin pätevä mies monen levyn takana, mutta erimielisyyksiäkin ollut ja sanomista tullut. Parhaana esimerkkinä Twisted Sisterin Stay Hungry (1984). Bändi ei lopulta ollut lainkaan tyytyväinen tuon levyn soundeihin ja Dee Snider onkin jaksanut näihin päiviin asti mollata Wermanin työtä. Tom Werman on itse kuitannut Sniderin puheet kiittämättömän paskiaisen huuteluksi. Stay Hungry kuitenkin myi miljoonia ja nosti Twisted Sisterin hetkeksi maailman halutuimmaksi bändiksi. Mistään en ole kuullut Tedin haukkuneen Free For Allin soundeja, mutta minä teen sen nyt Ted-sedän puolesta.

    Derek St. Holmesin lähtö osui pahaan paikkaan. Muutamat vokaalit hän oli ehtinyt levyttää, mutta levy kaipasi uutta laulajaa. Tom Werman sai hommattua Meat Loafin vetämään narulle viisi albumin kappaleista. Meat Loaf saatiin mukaan 1000 taalan kertakorvauksella. Ajoitus oli hyvä, sillä vuoden päästä lihamurekkeella olisi ollut aivan eri luokan hintalappu. Meat Loafin Bat Out of Hell (1977) on tähän päivään mennessä tainnut myydä maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta. Meat Loafin vokalisoinnit Ted Nugentissa ovat kuitenkin mainio sivuhaara ja lisämauste Nugentin ns. kultakauden levyissä. Meat Loaf istuu arvattavasti loistavasti mahtipontisempiin vetoihin kuten Writing on the Wall ja Together. Eikä valittamista myöskään suoraviivaisemmissa rokkauksien tulkinnoissa ole. Mutta kun vertaa esimerkiksi originaalia Street Rats -kappaletta vuoden 1999 CD:llä julkaistuun bonariin, jossa Derek St. Holmes vetää vokaalit, täytyy myöntää että taidelaulaja Meat Loafin hönkäily häviää selkeästi rokkaavammalle St. Holmesille. St. Holmes palasi onneksi hyvinkin pian bändiin.

    Missään vaiheessa itseäni ei kiusaa levyllä hääräävät kolme eri tyyppistä laulajaa. Päinvastoin se vain tuo moninaisuutta ja lisää ulottuvuutta. Toki olisi voitu vielä hieman miettiä kuka vetää ja minkäkin biisin, mutta nämä nyt ovat niitä kuuluisia makuasioita. Free For All ansaitsee paikkansa Ted Nugentin klassikkoalbumien joukossa ja on sen myös saanut. Se on myös ensimmäinen Yhdysvalloissa platinamyyntiin yltänyt Nugentin albumi. Ja tästähän se menestys vasta alkoi.

 

 

 

STRYPER - AGAINST THE LAW (1990)

Vuosi 1990 oli melkoinen vedenjakaja monessa suhteessa. Elettiin tukkaheviksikin kutsutun tyylisuunnan viimeisiä aikoja. Warrant julkaisi syyskuussa samaisena vuonna menestyneimmän albuminsa Cherry Pien, jonka nimikappaleeseen kiteytyy kaikki se mistä Los Angelesin Hollywoodin kukkuloiden glamrockissa imelimmillään oli kyse. Warrantin solisti Jani Lane jaksoi lopun elämäänsä itkeä sitä kuinka hänet muistetaan vain miehenä, joka kirjoitti Cherry Pien kaltaisen jollotuksen. Ei pidä paikkansa. Minä ainakin muistan Lanen enemmän Warrantin debyyttilevystä Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) sekä kakkosalbumin kappaleista kuten Uncle Tom´s Cabin ja I Saw Red, mutta suuri yleisö on aina tyhmää, vai onko? Myös Poisonin Flesh & Blood -albumi höntteine, mutta tarttuvine Unskinny Bop -rallatuksineen myi vielä moninkertaista platinaa. Kuitenkin merkkejä meikkien valumisesta ja hiusten lässähtämisestä oli jo ilmassa.

   Moni heavyn ja hard rockin kentällä menestynyt muusikko koki 80-luvun jäädessä taakse tarpeelliseksi uudistua. Tähän tietysti vaikuttivat monet seikat, lähinnä uudenlaisen soundin esiinmarssi monellakin rintamalla. Grunge oli nostamassa vahvasti päätään. Mutta jo ennen flanellipaitaisten rasvalettien suurimman suosion aikaa, oli havaittavissa ilmastonmuutos asenteissa. 80-luvun huoleton ja värikäs aika oli vääjäämättä ollutta ja mennyttä. Bileet oli ohi.  Heavy metal -maailmassa elettiin murroskautta. Pantera julkaisi kesällä 1990 albuminsa Cowboys from Hell ja sen vanavedessä myös vanha konkari Judas Priest uudisti omaa soundiaan rankempaan suuntaan syyskuussa 1990 julkaistulla Painkillerillä.

 

    Useat muutkin pitkän uran omaavat raskaan rokin yhtyeet olivat taipaleensa taitekohdassa. Esimerkiksi Iron Maiden julkaisi melko väsyneen No Prayer for the Dying -levynsä ja Bruce Dickinson kurkotti kohti nurkan takana odottavaa soolouraa. Myös kristillisen hard rockin lippulaiva Stryper koki tarpeelliseksi muuttaa pehmoista imagoaan rankempaan suuntaan. Yhtye hylkäsi tavaramerkikseen muodostuneet mustakeltaiset ihonmyötäiset ampiaisasunsa ja sliipatun imelän hiuslakan tuoksuisen kristillisen imagonsa. Vuonna 1986 ilmestynyt To Hell with the Devil -levy oli ollut huikea menestys, joka myi pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoona yksikköä. Sen seuraaja In God We Trust (1988) muodostui myynnillisesti pettymykseksi. Levy yritti päihittää edeltäjänsä listasijoitukset popimmalla ja radioystävällisemmällä materiaalilla, mutta meni metsään kuin peura aamuöiseltä moottoritieltä. Toki levy ylitti kultalevyrajan, mutta puoli miljoonaa myytyä lättyä tuntui pettymykseltä, kun sitä verrattiin edeltäjänsä platinamyynteihin.

   Michael Sweet ja kumppanit ryhtyivät miettimään suunnanmuutosta, joka palauttaisi suuren suosion päivät. Liian popahtavan edellislevyn virheitä ei tahdottu toistaa. Vanhat esiintymisasut raahattiin Sweetin veljesten isoäidin kellariin ja hymypoikapatsaat myytiin pois kirpparilla. Uusi Stryper tulisi olemaan rankempi ja agressiivisempi niin ulkonäöltään kuin musiikiltaan. Sanoituksissa unohdettiin evankeliumin levittäminen ja lyriikoissa keskityttiin lähinnä ihmissuhteisiin ja rokin ylistämiseen. Myös vanha kristillinen Jesaja 53:5 -logo hylättiin levyn kannesta. (Sisäpussista se toki pienenä löytyy.) Jumala mainitaan levyn pitkällä kiitoslistalla, mutta ei mitenkään korostetusti. Kiitos kaikkivaltiaalle löytyy rimpsun puolivälistä perus-penan ja jampan välistä, kuin hiukan piilotettuna. Kannesta ei myöskään löydy hymyileviä Amerikan velikultia, vaan vankiasuihin tällättyjä yrmeäilmeisiä rokuja. Muutos herranrauhaa toivottavasta naapurinpojasta ajamattomiin partoihin ja tuimiin jurottaviin katseisiin on melkoinen. Entäs sitten se musiikki? 

   Against The Law on mielestäni parasta Stryperiä sitten Soldiers Under Command (1985) ja To Hell with the Devil (1986) -levyjen. Välihuomautuksena mainittakoon, että yhtye on tehnyt kovia lättyjä myös tämän vuosituhannen puolella, mutta aika kultaa muistot ja renkaat korvissa. Levyn tuottajaksi valikoitui pitkänlinjan nappulavelho Tom Werman. Hyvät, joskin kovin 80-lukulaiset soundit on Werman saanut levylle säädettyä. Hieman tietysti ihmetyttää Wermanin valinta, jos bändi halusi rankempaa äänimaailmaa. Tom Wermannia oli useamminkin syytetty livenä hyvinkin rokkaavien yhtyeiden levyjen liian sliipatuista ja kliinisistä soundeista. Esimerkiksi Dee Snideria on vuosikausia vaivannut ja kiusannut Wermanin Twisted Sisterin Stay Hungry (1984) -levylle vääntämät vokalistin makuun liian miedot säädöt. Myös Cheap Trickin jannut ovat kyseenalaistaneet Wermanin tuotannon In Color (1977) -levyllään. Sekä Twisted Sister että Cheap Trick levyttivät tuotoksensa myöhemmin uudelleen oman makunsa mukaisina.

   Levy floppasi lopulta täydellisesti. Johtuiko huono myynti sitten kristillisten piirien närkästymisestä yhtyeen uuteen ei niin uskis -imagoon? En ole oikein koskaan osannut uskoa siihen, että Stryperin hyvät myyntiluvut olisivat johtuneet yhtyeen kristillisyydestä. Yhtä lailla 80-luvun puolella ilmestyneet menestysalbumit olisivat varmasti myyneet kuin makkaraperunat Kuopion aamuöisellä torilla, vaikka niillä ei olisi uskonnollista viitettään ollutkaan. Voin olla tietysti väärässä, koska puhutaan niinkin hullunkurisesta maasta kuin Yhdysvallat. Itselle Stryper on lähinnä ollut erinomainen hard rock -yhtye, eikä niinkään syvällisen sanoman esilletuoja. Osaan kuitenkin itse oman iltarukoukseni laatia. Ei siihen kalifornialaisia pitkätukkia tarvita.

   Levyn avaava nimikappale ja sen perään tykitetty Two Time Woman ovat todellisia unohdettuja Stryper-klassikoita. Panokset on ladattu levyn alkuun, sillä kolmantena raitana Rock The People ei enää kanna kahden ekan vedon tasolla. Onneksi a-puolen kaksi jälkimmäistä kappaletta toimivat jälleen kuin Riihimäen aseman pisuaari. Tosin a-puolen päättävä Not That Kind of Guy lainaa ärsyttävän paljon Van Halenin Hot for Teacheria jääden täten vaille minkäänlaista omaperäisyyden häivääkään.

  

   Rieskan kääntyessä b-puolelle päästään kiinni sinkkuna julkaistuun Earth, Wind & Fire -lainaan Shining Star. Itseäni ainakin epäilyttää joka kerta, kun yhtye julkaisee ensimmäisenä singlenä kokopitkältään coverin. Se kertoo, ettei omaan materiaaliin ole täyttä luottoa. Toki monesti levy-yhtiön tai tuottajan painostuksesta näitä covereita tehdään. Tuotantoportaassa pelätään, että jäädään ilman ns. hittiä. Tässäkin tapauksessa olisin voinut jopa elää ilman tätä veisua. Se ei kohota albumia mitenkään uusiin ulottuvuuksiin, vaan kupruilee ja hilseilee koko lailla jopa hieman rutiininomaisena ja hengettömäna yksittäisenä vetona. Aika monessa kohtaa Stryper kuulostaa joltain muulta kuin itseltään. En muista, että yhtyeen muilta levyiltä paistaisi Eddie Van Halenin soittotyyli näin selkeästi läpi. Pakollinen balladikin tietysti löytyy ja se onkin varsin mainio verrattuna yleensä liian ällöihin vaahterasiirappikuorrutuksiin, joita Stryper on aikaisemmin jaellut. Lady on mukavaa kuunneltavaa, vaikka sekin tuo tosin mieleen Aerosmithin balladien kierron ainakin kitarasoolon osalta. Levyn loppupuolella taso ei laske, kuten niin monesti pääsee käymään. Caught in the Middle, All For One ja etenkin näppärästi nimetty :) Rock The Hell Out of You ovat toimivia rokettirolleja ja saavat jalan vipattamaan sohvapöydän alla.

  Against The Law:n huono menestys johti lopulta siihen, että yhtyeen toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Vuonna 1991 yhtye julkaisi vielä kokoelmalevyn Can´t Stop the Rock höystettynä kahdella uudella biisillä. Yhtyeen jäseniä alkoi kiinnostaa enemmän muu toiminta kuin Stryper-nimisen kivireen vetäminen pitkin puolityhjiä konserttiareenoita. Yhtye vaipui horrokseen aina vuoteen 2003 saakka, jolloin Hollywood Records sai houkuteltua jäsenet levyttämään uusia kappaleita samana vuonna julkaistuun 7: The Best of Stryper -kokoelmaan. 

   Against The Law olisi mielestäni ansainnut paremman menestyksen ilmestyessään. Hyvä ja kuitenkin kivasti rokkaava levy. Jos jotain miinusta halutaan väkisin löytää, niin tietynlainen laskelmointi kuuluu hieman läpi. Olisi vain väännetty nupit kaakkoon ja annettu mennä. Kun on tarkoitus tehdä rocklevyä, niin silloin on syytä unohtaa turha muniinpuhaltelu ja trendien seurailu.