Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1981. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1981. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. tammikuuta 2015

DEF LEPPARD - HIGH ´N´ DRY (1981)




Def Leppard on yhtye jota on pitkin uraa syytelty takinkäännöstä enemmän kuin Paavo Arhinmäkeä. 1970-luvun lopussa Iso-Britanniassa alkoi vahva heavy-yhteiden nousu, kun nuoret pitkätukat olivat kyllästyneet naapurikadun punkkareihein, jotka eivät osanneet soittaa ja olivat muutenkin ärsyttäviä. Brittimetallin uusiaalto eli tuttavallisemmin NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) kumarsi syvään kotimaansa Black Sabbathin suuntaan. Vahvimpina suunnannäyttäjinä kulkivat yhtyeet kuten Judas Priest (joka oli toki aloittanut jo aiemmin, mutta joka laskettiin vahvasti uuteen aaltoon kuuluvaksi.), Iron Maiden, Saxon ja Samson.

    Myös Def Leppard niputettiin samaan koriin, vaikka bändi ei sitä itse suoranaisesti edes halunnut. Jo ensimmäisen Def Leppard -levyn myötä alettiin huudella Sheffieldin poikien kosiskelevan jotain muuta kuin lähipubin finninaamaista headbanger-yleisöä. Isoimman äläkän eka levyllä sai aikaan kappale Hello America, jonka katsottiin liian laskelmoivasti tähtäävän jenkkimarkkinoille. Asiaa ei auttanut brittipuritaanien mielestä sekään, että yhtye kiersi Yhdysvaltoja debyyttinsä jälkeen mm. Pat Traversin ja Ted Nugentin lämmittelijänä. Legendaksi on muodostunut tarina miten yhtyettä heiteltiin kotimaassaan Reading-festivaaleilla oluttölkeillä. Haluan kuitenkin huomauttaa punaniskaisen brittiheviyleisön pitkistä perinteistä. Jos osaavat huliganisoida futismatseissa, niin kyllä brittivänkyrät ovat osoittaneet suosiotaan muillekin esiintyville taiteilijoille omalaatuisella tavalla heitellä lavalle rojua. Ei Def Leppard ole suinkaan ainoa yhtye, joka on pullosateeseen kyseisellä festarilla joutunut. Ei kotoinen Hanoi Rocksimmekaan tainnut säästyä aivan kolhuitta, vaikka lähes kotikentällään tuohon maailmanaikaan olivatkin.
 
 

 

   Varsinaiseen nousukiitoon yhtye pääsi, kun tuottaja Robert John "Mutt" Lange kiinnostui yhtyeestä ja yhtye "Muttista". Langen 80-luvun kuvaa kun katsoo, voisi kaverin kuvitella olevan yksi Leppardin poijiista. Sen verran ulkonäöllisesti jamppa on samasta puusta. Kultasormi Langen johdolla lähdettiin työstämään kakkosalbumia High ´n´ Dry, joka ilmestyi 11. heinäkuuta 1981. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Leppard oli suhtautunut posiitivisesti uuden aikakauden tuomiin haasteisiin. Yhtye ja sen taustajoukot ymmärsivät videoiden merkityksen markkinoinnissa. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta 80-luvun alun yhtyeestä.

   Albumilta lohkaistu video Bringin´ On The Heartbreak sai mainiosti näkyvyyttä MTV:llä. Kun kappaletta kuuntelee voi ymmärtää kuinka vähän yhteistä perinteinen heviyleisö löysi sisämmästään tekeleen kanssa. Kappale on kuitenkin hieno kasarihelmi ja osoittaa suuntaa, jonka Def Leppard oli valinnut. Tuskin ovat pojat katuneet tekemäänsä päätöstä. Moni aikalainen jumiutui vetämään puusilmäheviä pubin nurkkaan, kun NWOBHM:n isoin aalto oli ohi. Toki Iron Maiden ja Judas Priest ovat tehneet pitkän uran, mutta moni lupaava yhtye ei kyennyt uudistumaan ja jäi vaille suurempaa menestystä. Def Leppardia tuskin on haitannut puskista huutelut itsensämyymisestä, kun kaverit ovat saaneet kaupaksi myöhemmin enemmän levyjä kuin Vesa Keskinen koskaan kaljaa ja makkaraa Tuurin kyläkaupasta. Klassisen sanonnan mukaan Leppardin kikkarapäät ovat varmasti nauraneet matkalla pankkiin.
 
 

 

   High ´n´ Dry ei ollut vielä lähelläkään Leppardin seuraavia saavutuksia. Tulevat albumit Pyromania ja Hysteria räjäyttivät pankin. Samalla yhtye koki lähes käsittämättömältä tuntuvia tragedioita. Rumpali Rick Allenin auto-onnettomuus ja käden menetys sekä kitaristi Steve Clarkin kuolemaan johtaneet päihdeongelmat tuntuivat nuoresta Suosikkia lukevasta klopista aivan uskomattomilta tarinoilta. Ja kaiken tämän päälle yhtyeen nousu voittoon näistä. Tuskin monikaan asia musiikkimaailmassa on saanut yhtä paljon huomiota kuin Def Leppardin yksikätinen rumpali.

   Pyromania on oma suosikkini yhtyeen katalogista. High`n`Dry:ssa on paljolti samaa tunnelmaa, mutta biisit eivät aivan ole yhtä timangia. Kun Hysteria ilmestyi löysin itsestäni sen sisäisen Lontoon länsipuolen pubissa istuvan puritaanin. Hysterian soundi oli viety vielä entisestään siirappiseen suuntaan. Resepti toimi, vaikka meikäläinen kavereineen Lausteen metsikössä levyä yrittikin alkuun mollata. Lopulta MTV:n pyörittämä lukuisten videoiden tulva Hysteria-albumilta, sai meikäläisenkin rallattelemaan Womenia ja Animalsia. Ei muuten taida olla toista levyä, josta olisi työstetty yhtä monta ja yhtä kallista videota kuin on Def Leppardin Hysteriasta. Levy-yhtiö ainakin satsasi ja se tuotti tulosta. Hysteriaan päättyy oma Def Leppard -seurantani. Vuonna 1992 ilmestynyt Adrenalize ei enää kiinnostanut, eikä senkään jälkeen tulleet ole jaksaneet innostaa etsimään yhtyettä uudelleen käsiini. Ensi kesänä kun leopardi-pojat saapuvat Tampereelle, saatan mennä paikan päälle, mutta täysin nostalgisista syistä... kuten lähes kaikki muutkin.

   High`n`Dry:n aloituskipaleen Let It Go:n alun riffin jälkeen tuleva Joe Elliotin laulu tuo mieleen toisen 80-luvun aikalaisen...Quiet Riotin. Kumpi oli ensin muna vai kana? Metal Health ilmestyi vasta 1983. Molemmat ovat sen verran kovia viisuja, ettei pieni samankaltaisuus haittaa.






torstai 1. tammikuuta 2015

NAZARETH - THE FOOL CIRCLE (1981)



Nykyään on muotia listata bändeiltä albumeita, joista tutustuminen kyseiseen yhtyeeseen kannattaa aloittaa. Yleensähän ne ovat niitä klassikkoalbumeita. Nazareth ei tee tämän suhteen poikkeusta. Yhtyettä ei kannata lähestyä ekaa kertaa tämän vuonna 1981 ilmestyneen kiekon kautta. Alkuun olin sitä mieltä, ettei koko albumi ole mistään kotoisin, mutta eihän se niin mene. Monet 70-luvulla suuruutensa päivät nähneet bändit taisivat olla jonkinmoisessa identiteettikriisissä 80-luvun alussa.

Perinteisillä hardrock-yhtyeillä levymyynti ei enää yltänyt samoihin mittarilukuihin kuin muutamia vuosia aikaisemmin. Samalla musiikillinen kenttä oli muuttunut. 70-luvun lopulla disko oli jyrännyt ja vallannut soittolistat. Vanhat rockpumput, kuten myös Nazareth, alkoivat lisäillä syntikoita ja kiippareita sointiinsa. Muuttaen kokonaisuuden enemmän kevyemmän popin linjoille ja muka radioystävällisempään suuntaan. Harvoin nämä yritykset tuottivat haluttua tulosta. Myös hakaneulaposkiset nuoren polven punkit haukkuivat 70-luvulla aloittaneita dinosauruksiksi ja syljeskelivät päälle. Vaikkakin punk taisi ainakin Lontoossa olla kuollut jo vuonna 1981 muuttuneena lähinnä vaatekauppiaille rahaa kerääväksi muoti-ilmiöksi. Ehkä Nazareth yritti aikuistua ja valita oman linjansa uudessa muuttuvassa maailmassa. The Fool Circle osoittaa kuitenkin Nazarethin olleen jopa itse epävarma haluamastaan suunnasta.

Haparointi ja epävarmuus paistavat läpi koko albumin. Levyn aloittava Dressed To Kill kuulostaa vahvasti Status Quon ränttätäntältä, eikä vähiten päällekäyvän boogie-pianon johdosta. Biisi itsessään ei ole huono, mutta toteutus ei miellytä Nazarethin hevimpään soundiin tottunutta korvaa. Vielä vuonna 1979 ilmestynyt No Mean City-albumilla Nazareth omasi erittäin raskaan rocksoundin. Mutta jo seuraavana vuonna ilmestynyt Malice In Wonderland oli jotain aivan muuta kevyine poprallatuksineen. The Fool Circle on selvää jatkumoa Malice In Wonderlandille. Termi, jota Nazarethinkin kohdallakin soundillisesta muutoksesta käytetään, on ns. kaupallisempi suunta. En allekirjoita moista! Yritys ehkä on ollut elvyttää nyypähtänyttä uraa ja saada uusia kuulijoita. Mutta toisin kävi. Albumin kappaleista löytyy potentiaalia. Kakkosraita Another Year maistuu alkuun kovinkin, mutta jankuttava rallattelu ja tuotanto saavat hyvin pian tämänkin muuttumaan ärsytykseksi.






Dan McCaffertyn vokalisointi pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Silti tuntuu, että mies jopa pidättelee hieman raspiaan tällä albumilla. Olisiko siinäkin tarkoitus olla hieman pehmeämpi, hieman radioystävällisempi ja hieman lähempänä täydellistä vävypoikaa. Vaarallisesta rockyhtyeestä on tullut  puudeli, joka istuu haukkumatta ja on sisäsiisti. Voi pojat, sanoisi Eemeli.  A-puolen päättävä Let Me Be Your Leader marsittaa esiin reggae-nazan, joka kertoo vain ja ainoastaan yrityksestä tehdä jotain muuta kuin täydellinen rocklätty vuonna 1981. Käännettäessä vinyyli b-puolelle humppa senkun jatkuu. We are The People laahaavine komppeineen saa haukottelemaan, perhana. Levyn ainoa vahva näyttö on live-versio J.J. Calen Cocaine -kappaleesta. Levy palaa lähtöpisteeseen viimeisen Victoria -kappaleen myötä sikäli, että se kuulostaa jälleen Status Quolta enemmän kuin Nazarethiltä. Biisiin on yritytetty saada mukaan helppoa singalong-meinikiä, mitä Turbo-Saabilla 80-luvun alussa huristavan markkinointimerkonomin on ollut helppo rallattaa mukana, sikäli kun Toton kuuntelemiselta on ehtinyt.

Livenä Nazareth on ollut huima yhtye käsittääkseni näihin päiviin asti. En ole jaksanut enää bändiä seurata uuden laulajan myötä. Niin paljon McCaffertyn ääneen kuitenkin yhtye kiteytyy. Studiolevyjä kaikkia en ole kahlannut läpi, mutta 80-luvulta eteeni osuneet eivät juurikaan ole korvaa miellyttäneet. Eli jos palataan siihen mitä alussa sanoin. Nazarethin kuuntelu kannattaa aloittaa albumeista Razamanaz, Loud `n` Proud, Hair Of The Dog ja lopettaa vuoden -79 No Mean City -levyyn. Sen jälkeen, jos mielenkiintoa riittää, voi alkaa kaivaa näitä muita tekeleitä esiin.



sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

STRAY CATS (1981)



Stray Catsin eka levy järisytti ilmestyessään uudella tavalla. Kahdeksankymmentäluvun Suomessa nuoriso oli jakautunut viisikymmentälukua ihannoiviin tötterötukaisiin etelävaltioiden lippuja heilutteleviin teddyporukoihin ja hakaneuloja poskien läpi pisteleviin keesipäisiin punkkareihin. Kunnon vastakkainasettelu on leimannut suomalaistakin nuorison käyttäytymistä aina yhdeksänkymmentäluvun puolelle asti, jolloin kiinnostuksen kohteet pirstaloituivat lopulta useammiksi lajeiksi. Itse muistan omalta yläasteen ajalta koulun poikien ja miksei tyttöjenkin kuuluneen joko pitkätukkaisiin hevareihin tai Lacoste-paitoja ja ruutuhousuja yllään pitäneisiin snobeihin. Tämä siis vähän tuon punk/teddy -ajan jälkeen. Ja onhan näitä porukoita ollut niin kauan kuin on nuoriso on alkanut saada omaan ääntään kuuluviin. Onko se lopulta aina ollut nuorison oma ääni vai markkinamiesten temppu? Siitä voidaan toki olla montaa mieltä.

   Nykynuorista en osaa sanoa muuta kuin että lienevät fiksua väkeä, jos osaavat isiään ja äitejään paremmin itse päättää mistä pitävät ja mistä eivät. Toivottavasti asia on niin, sillä muuten nämä nykyteinit ovat oppineet kertakäyttöyhteiskunnan tavoille ja nopeaan kulutukseen. Tällöin ei jää tilaa intohimoille, eikä minkään puolesta olla valmiita taistelemaan. Musiikki on hetken hittejä, jotka ladataan ja heitetään bittiroskikseen heti kun uutta pumpataan tilalle. Tahdon mielummin uskoa, että toivoa on.
Oliko tedien ja punkkien keskenäisissä tappeluissa ja torikahakoissa sitten mitään järkeä? Ei varmastikaan, mutta nuoriso ainakin oli valmis kaatamaan vanhempiensa normit, kuten kuuluukin. Uusi aika, uusi valta.

  
   Ajankuvasta takaisin itse asiaan...
Stray Cats oli jo jonkin aikaa yrittänyt lyödä läpi Jenkkilässä, mistä bändi oli kotoisin. Huonoin tuloksin. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan piti paikansa, kun Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker ylittivät lätäkön ja ajautuivat Lontooseen, missä Dave Edmunds nappasi hellään hoivaansa bändin ja lopulta tuotti ensimmäisen albumin.  Levy nousi Englannin albumilistan kutoseksi ja upposi varsinkin suomalaiseen rockabillykuumeeseen kuin nyrkki nenään. Yhtye sai ensimmäisen kultalevynsä Suomesta. Noihin aikoihin kultalevyraja taisi muistaakseni olla 25000 myytyä yksikköä. Yhdysvaltojen menestystä bändi saikin vielä odottaa muutaman vuoden. Muistan kuinka Lausteen ala-asteen pihalla alkoi näkyä Stray Catsin tuttua kissalogoa joka toisen farkkutakin selässä. Itse piirrettyinä tietysti, toiset paremmin onnistuneina kuin toiset.

Mikä sitten tekee levystä niin erityisen kaikkien sen ajan Matchboxeihin ja Crazy Cavaneihin verrattuna. Brian Setzerin kitarointi ilman muuta, sekä yleisesti raaempi soundimaailma verrattuna muuhun kahdeksankymmentäluvun alun rockabillyyn. Sekä tietysti bändin energia. Ei seisottu rautalankabändien tapaan rusetit ojossa, vaan tarjottiin hikeä, rockia ja verta. Bändissä oli vaaran tuntua. Osa sen ajan punkkareistakin alkoi digata bändiä, ainakin salaa. Stray Cats kaatoi raja-aitoja.

Debyyttilevyltä ei mielestäni löydy yhtään huonoa, ei edes keskinkertaista biisiä. Stray Catsin ensimmäinen albumi kestää kuuntelua tänäkin päivänä. Olen nähnyt bändin myöhemmin livenä kaksi kertaa. Peräkkäisinä päivinä vuonna 2004. Ensin Helsingin jäähallissa ja sitten Ruisrockissa, jossa muuten Motörheadin Lemmy seurasi bändin keikkaa lavan sivussa. Sykähdyttävää oli myös aikoinaan nähdä tuoreen Kolmoskanavan vuonna 1989 näyttämä Helsingin Kaivopuiston keikka. Brian Setzer keltaisessa puvussaan..ja Rumble in Helsinki!


Runaway Boys
Fishnet Stockings
Ubangi Stomp
Jeanie, Jeanie, Jeanie
Storm The Embassy
Rock This Town
Rumble In Brighton
Stray Cat Strut
Crawl Up nd Di

Double Talkin' Baby
My One Desire