STRYPER - SOLDIERS UNDER COMMAND (1985)

 Elviksen lantio sai nuoret villiintymään 50-luvulla, 60-luvun nuoret ihastuivat "pitkätukkaisiin" Beatles ja Rollari -poikiin järkyttäen omia vanhempiaan kastelemalla housunsa Mick Jaggerin laulaessa: "I can't get no satisfaction", 70-luvulla Alice Cooperin hirttolava, käärme ja giljotiini hämmensivät aikuiseksi kasvaneita. 80-luvulla saman tekivät Blackie Lawless, Dee Snider, Ozzy Osbourne ja kumppanit. Rockmusiikki on ravistellut läpi vuosikymmenien keski-ikäistä liituraidalle haissutta ummehtunutta elämäntapaa. Vanhemmat ovat järkyttyneet lastensa kuuntelemasta ällöttävästä musiikista ja siihen liittyvästä vastenmielisestä kuvastosta. Tai ainakin 80-luvulle asti. 80-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin syntyi oikeasti edellistä sukupolvea järkyttänyttä taidetta niin musiikissa kuin elokuvissa. Ehkä kasarikuvasto oli jo niin överiä, että me silloin teineinä kasvaneet emme jaksa enää järkyttyä mistään uudesta taiteen nimissä tehdystä. Kaikki on jo nähty. Okei, ehkä vielä 90-luvulla norjalaiset kirkonpolttajabläkkikset aiheuttivat pelkoa mustia raamattuja hamuavien teinien vanhemmissa. 

 

 

     Pitkän ja paatoksellisen alustuksen tarkoitus oli kuvata millaiseen kultturi-ilmastoon yhtye nimeltä Stryper ilmestyi. Ensimmäisiä omia muistikuvia yhtyeestä on jonkun suomalaisen ajankohtaisohjelman tekemä uutisjuttu amerikkalaisyhtyeestä, joka heitteli Raamattuja yleisön sekaan. Stryper poikkesi muista aikalaisistaan uskonnolla. Tai varmasti oli muitakin heviä soittavia jeesus-yhtyeitä, mutta Stryper löi itsensä läpi valtavirtaan. Uskonnollinen kuvasto hevibiiseissä ei ollut mikään uusi juttu. Raamatun kuvastoa olivat käyttäneet niin Iron Maiden kuin Black Sabbathkin, vai pari mainitakseni. Jopa Venom ammensi laulujensa sanoman paljolti samasta ahkiosta, tosin käsitellen myöskin sitä sen ilkeän Belsebuub-kuvaston kautta. Mutta siinä missä raskas rock järkytti yleensä saatanallisella kuvastollaan iski Stryper tiskiin Jeesuksen.

 

     Tapa, jolla Stryper uskontoaan levitti oli kovin ristiretkimäinen. Muistan ihmetelleeni neljätoistavuotiaana tämän levyn kantta, jossa uskonsoturit ovat aseistautuneet päästä varpaisiin ohjuksin, rynkyin ja saapuneet paikalle keltamustalla hyökkäysajoneuvolla. Nuorena evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena en ymmärtänyt miten aseet liittyivät evankeliumin levittämiseen. Saatanaa vastaan oltiin otettu järeän kaliiberin keinot mukaan. Itse olin ollut siinä käsityksessä, että vihkivesi, krusifiksi ja ehtoollisviini toimisivat paremmin. Vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että aseet ja raha ovat osa monien uskoa. Stryper liitti toki myös rahan myöhemmän levynsä kuvastoon. In God We Trustin (1988) kannessa komeilee sadan dollarin seteli, josta albumin nimiteksti tietysti löytyy. Voi noita amerikkalaisia. Aseet, raha ja uskonto. Pyhä kolminaisuus.  

    Oliko uskonto Stryperille markkinointikikka? Varmasti yhtä paljon kuin saatanallisuus Venomille. Musiikillisesti yhtye ei suoranaisesti eronnut 80-luvun valtavirran hardrockista. Taidokas tuplakitarointi oli paljolti velkaa Judas Priestin Downing/Tipton -kaksikolle. Mutta paino on sanalla taidokas. Stryper nousi valtavirtaan aivan varmasti taitojensa johdosta enemmän kuin jeesuskikkailun ansiosta. Voisin jopa kuvitella nuorten puritaanihevistien vierastaneen yhtyeen imagoa. Tietysti lopulta suurin osa ristejä kaulassaan väärinpäin kantavista finninaamoista luki kuitenkin iltarukouksensa kiltisti ennen nukkumaanmenoa. En tosin muista, että Stryperin kuuntelua olisi mitenkään tarvinnut häpeillä 80-luvun turkulaisissa hevipiireissä. Se oli kuitenkin heviä sekin! Siinähän se meni rippikoulua käydessä soundtrackinä kivasti.

Alkuperäinen EP:n kansi

    Nyt olen itse astunut ansaan ja paasannut jo neljän kappaleen verran ulkomusiikillisista seikoista. On syytä painottaa, että Stryperin vahvuus oli ja on yhä edelleen komeissa stemmalauluissa, taidokkaassa kahden kitaran symbioosissa sekä ilman muuta tarttuvissa kappaleissa. Soldiers Under Command oli yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi. Sitä edeltäneen vuonna 1984 ilmestyneen kuuden biisin EP:n, The Yellow and Black Attack, alkuperäisessä kannessa yhtye on kääntänyt ohjuksensa kohti maapalloa. Eli sotaisalla teemalla myös aloitettiin. Myöhemmin kansi korvattiin säyseämmällä kuvalla, jossa bändin logon alta nähdään ohjuksien jo iskeytyvän maapallolle. Toki ilman alkuperäisen kannen näkemistä ei asiayhteyttä välttämättä löydä ja voinee kuvitella kyseen olevan vaikka palavaista pensaista tai jumalalllisesta kirkkauden loistosta mitä tietysti ammutut Stryper-ohjukset toki toisivat mukanaan.

 

     Tuottajaksi albumille bändi sai todellisen konkarin. Michael Wagener oli ollut tekemässä monia aikansa rockklassikoita. Klikkaamalla miehen nimeä voi käydä ihastelemassa kuinka monessa sopassa ukolla on ollut näppinsä mukana. Henkilökohtaisesti Wagener ei kuulu lempituottajiini ja Soldiers Under Commandin soundit voisivat mielestäni olla paremmatkin. Kitarasoundit ovat turhan tunkkaiset. En tiedä onko sillä haluttu korostaa kirkasta stemmalaulua, mutta omaan korvaan tuo, samoin kuin rumpusoundien koliseva virveli, hieman häiritsee. En ole todellakaan mikään hifikorva, vaikka marinastani niin voisi päätelläkin.

 

 

    Albumin kolme ensimmäistä biisiä ovat pelkkää timanttia eli suomeksi rautaa. Nimibiisi, Makes Me Wanna Sing ja Together Forever ovat kaikki hard rockin klassikoita. Neljäntenä raitana oleva imelyyttä pursuava First Love oli vuosikausia inhokkini. Nyt pitkästä aikaa huomaan, ettei sen kuuntelu enää saa päänahkaani kutiamaan ja inhon viluväreitä kulkemaan pitkin selkäpiitä. Pitää näköjään elää yli viisikymppiseksi, että ymmärtää moista teinisiirappia. Hieno slovarihan tuo on.

 

    
    Albumi nousi Billboard 200 -listalla sijalle 84 ja myi Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Stryperin ura lähti nousukiitoon ja se huipentui seuraavan albumin myötä. To Hell With The Devil (1986) ylitti yli miljoonan kappaleen myynnin ja yhtye sai elämänsä ensimmäisen ja samalla viimeisen platinalevyn. In God We Trust (1988) ei enää yltänyt entisiin myyntilukemiin, toki myyden edelleen kultalevyn verran. Against The Law (1990) -albumin myötä yhtye yritti uudistua hylkäämällä sinimustat trikoonsa, kasvattamalla parransänkeä ja hyläten kristillisen imagonsa. Levy on ihan hyvä, mutta ei enää innostanut ostajakuntaa. Vuonna 1991 ilmestyneen kokoelmalevyn jälkeen Stryperin toiminta lakkasi aina vuoteen 1999, jolloin yhtyeen jäsenet alkoivat pikkuhiljaa palailla entiselle työpaikalleen. Vuonna 2005 ilmestyi paluulevy. Reborn (2005) ei ehkä ole parasta Stryperiä. Poissa on iloisuus ja numetal-vaikutteet eivät ainakaan omaa korvaa miellytä. Ja jos mollasin aiemmin Soldiers Under Commandin rumpusoundeja, niin Rebornin vastaavat on haettu Lars Ulrichin laarista, kamalaa.

    Onneksi yhtye on jatkanut toimintaansa näihin päivään asti ja myös petrannut laadullisesti Rebornista eteenpäin. Tuorein albumi, When We Were Kings (2024) on käypää kamaa. Mutta jos yhtyeen tuotanto ei ole ennestään tuttua, kannattaa aloittaa klassikkolevyistä: Soldiers Under Command (1985) ja To Hell With The Devil (1986). Alla olevasta videosta kannattaa vielä tsekata bändin keikkakunto vuoden 1985 Japanin keikalta. Ja muista lukea iltarukous, etteivät Stryperin poijaat tule rynnäkkökiväärein varustettuna myymään Vartiotornia ovellesi.

STRYPER - AGAINST THE LAW (1990)

Vuosi 1990 oli melkoinen vedenjakaja monessa suhteessa. Elettiin tukkaheviksikin kutsutun tyylisuunnan viimeisiä aikoja. Warrant julkaisi syyskuussa samaisena vuonna menestyneimmän albuminsa Cherry Pien, jonka nimikappaleeseen kiteytyy kaikki se mistä Los Angelesin Hollywoodin kukkuloiden glamrockissa imelimmillään oli kyse. Warrantin solisti Jani Lane jaksoi lopun elämäänsä itkeä sitä kuinka hänet muistetaan vain miehenä, joka kirjoitti Cherry Pien kaltaisen jollotuksen. Ei pidä paikkansa. Minä ainakin muistan Lanen enemmän Warrantin debyyttilevystä Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) sekä kakkosalbumin kappaleista kuten Uncle Tom´s Cabin ja I Saw Red, mutta suuri yleisö on aina tyhmää, vai onko? Myös Poisonin Flesh & Blood -albumi höntteine, mutta tarttuvine Unskinny Bop -rallatuksineen myi vielä moninkertaista platinaa. Kuitenkin merkkejä meikkien valumisesta ja hiusten lässähtämisestä oli jo ilmassa.

   Moni heavyn ja hard rockin kentällä menestynyt muusikko koki 80-luvun jäädessä taakse tarpeelliseksi uudistua. Tähän tietysti vaikuttivat monet seikat, lähinnä uudenlaisen soundin esiinmarssi monellakin rintamalla. Grunge oli nostamassa vahvasti päätään. Mutta jo ennen flanellipaitaisten rasvalettien suurimman suosion aikaa, oli havaittavissa ilmastonmuutos asenteissa. 80-luvun huoleton ja värikäs aika oli vääjäämättä ollutta ja mennyttä. Bileet oli ohi.  Heavy metal -maailmassa elettiin murroskautta. Pantera julkaisi kesällä 1990 albuminsa Cowboys from Hell ja sen vanavedessä myös vanha konkari Judas Priest uudisti omaa soundiaan rankempaan suuntaan syyskuussa 1990 julkaistulla Painkillerillä.

 

    Useat muutkin pitkän uran omaavat raskaan rokin yhtyeet olivat taipaleensa taitekohdassa. Esimerkiksi Iron Maiden julkaisi melko väsyneen No Prayer for the Dying -levynsä ja Bruce Dickinson kurkotti kohti nurkan takana odottavaa soolouraa. Myös kristillisen hard rockin lippulaiva Stryper koki tarpeelliseksi muuttaa pehmoista imagoaan rankempaan suuntaan. Yhtye hylkäsi tavaramerkikseen muodostuneet mustakeltaiset ihonmyötäiset ampiaisasunsa ja sliipatun imelän hiuslakan tuoksuisen kristillisen imagonsa. Vuonna 1986 ilmestynyt To Hell with the Devil -levy oli ollut huikea menestys, joka myi pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoona yksikköä. Sen seuraaja In God We Trust (1988) muodostui myynnillisesti pettymykseksi. Levy yritti päihittää edeltäjänsä listasijoitukset popimmalla ja radioystävällisemmällä materiaalilla, mutta meni metsään kuin peura aamuöiseltä moottoritieltä. Toki levy ylitti kultalevyrajan, mutta puoli miljoonaa myytyä lättyä tuntui pettymykseltä, kun sitä verrattiin edeltäjänsä platinamyynteihin.

   Michael Sweet ja kumppanit ryhtyivät miettimään suunnanmuutosta, joka palauttaisi suuren suosion päivät. Liian popahtavan edellislevyn virheitä ei tahdottu toistaa. Vanhat esiintymisasut raahattiin Sweetin veljesten isoäidin kellariin ja hymypoikapatsaat myytiin pois kirpparilla. Uusi Stryper tulisi olemaan rankempi ja agressiivisempi niin ulkonäöltään kuin musiikiltaan. Sanoituksissa unohdettiin evankeliumin levittäminen ja lyriikoissa keskityttiin lähinnä ihmissuhteisiin ja rokin ylistämiseen. Myös vanha kristillinen Jesaja 53:5 -logo hylättiin levyn kannesta. (Sisäpussista se toki pienenä löytyy.) Jumala mainitaan levyn pitkällä kiitoslistalla, mutta ei mitenkään korostetusti. Kiitos kaikkivaltiaalle löytyy rimpsun puolivälistä perus-penan ja jampan välistä, kuin hiukan piilotettuna. Kannesta ei myöskään löydy hymyileviä Amerikan velikultia, vaan vankiasuihin tällättyjä yrmeäilmeisiä rokuja. Muutos herranrauhaa toivottavasta naapurinpojasta ajamattomiin partoihin ja tuimiin jurottaviin katseisiin on melkoinen. Entäs sitten se musiikki? 

   Against The Law on mielestäni parasta Stryperiä sitten Soldiers Under Command (1985) ja To Hell with the Devil (1986) -levyjen. Välihuomautuksena mainittakoon, että yhtye on tehnyt kovia lättyjä myös tämän vuosituhannen puolella, mutta aika kultaa muistot ja renkaat korvissa. Levyn tuottajaksi valikoitui pitkänlinjan nappulavelho Tom Werman. Hyvät, joskin kovin 80-lukulaiset soundit on Werman saanut levylle säädettyä. Hieman tietysti ihmetyttää Wermanin valinta, jos bändi halusi rankempaa äänimaailmaa. Tom Wermannia oli useamminkin syytetty livenä hyvinkin rokkaavien yhtyeiden levyjen liian sliipatuista ja kliinisistä soundeista. Esimerkiksi Dee Snideria on vuosikausia vaivannut ja kiusannut Wermanin Twisted Sisterin Stay Hungry (1984) -levylle vääntämät vokalistin makuun liian miedot säädöt. Myös Cheap Trickin jannut ovat kyseenalaistaneet Wermanin tuotannon In Color (1977) -levyllään. Sekä Twisted Sister että Cheap Trick levyttivät tuotoksensa myöhemmin uudelleen oman makunsa mukaisina.

   Levy floppasi lopulta täydellisesti. Johtuiko huono myynti sitten kristillisten piirien närkästymisestä yhtyeen uuteen ei niin uskis -imagoon? En ole oikein koskaan osannut uskoa siihen, että Stryperin hyvät myyntiluvut olisivat johtuneet yhtyeen kristillisyydestä. Yhtä lailla 80-luvun puolella ilmestyneet menestysalbumit olisivat varmasti myyneet kuin makkaraperunat Kuopion aamuöisellä torilla, vaikka niillä ei olisi uskonnollista viitettään ollutkaan. Voin olla tietysti väärässä, koska puhutaan niinkin hullunkurisesta maasta kuin Yhdysvallat. Itselle Stryper on lähinnä ollut erinomainen hard rock -yhtye, eikä niinkään syvällisen sanoman esilletuoja. Osaan kuitenkin itse oman iltarukoukseni laatia. Ei siihen kalifornialaisia pitkätukkia tarvita.

   Levyn avaava nimikappale ja sen perään tykitetty Two Time Woman ovat todellisia unohdettuja Stryper-klassikoita. Panokset on ladattu levyn alkuun, sillä kolmantena raitana Rock The People ei enää kanna kahden ekan vedon tasolla. Onneksi a-puolen kaksi jälkimmäistä kappaletta toimivat jälleen kuin Riihimäen aseman pisuaari. Tosin a-puolen päättävä Not That Kind of Guy lainaa ärsyttävän paljon Van Halenin Hot for Teacheria jääden täten vaille minkäänlaista omaperäisyyden häivääkään.

  

   Rieskan kääntyessä b-puolelle päästään kiinni sinkkuna julkaistuun Earth, Wind & Fire -lainaan Shining Star. Itseäni ainakin epäilyttää joka kerta, kun yhtye julkaisee ensimmäisenä singlenä kokopitkältään coverin. Se kertoo, ettei omaan materiaaliin ole täyttä luottoa. Toki monesti levy-yhtiön tai tuottajan painostuksesta näitä covereita tehdään. Tuotantoportaassa pelätään, että jäädään ilman ns. hittiä. Tässäkin tapauksessa olisin voinut jopa elää ilman tätä veisua. Se ei kohota albumia mitenkään uusiin ulottuvuuksiin, vaan kupruilee ja hilseilee koko lailla jopa hieman rutiininomaisena ja hengettömäna yksittäisenä vetona. Aika monessa kohtaa Stryper kuulostaa joltain muulta kuin itseltään. En muista, että yhtyeen muilta levyiltä paistaisi Eddie Van Halenin soittotyyli näin selkeästi läpi. Pakollinen balladikin tietysti löytyy ja se onkin varsin mainio verrattuna yleensä liian ällöihin vaahterasiirappikuorrutuksiin, joita Stryper on aikaisemmin jaellut. Lady on mukavaa kuunneltavaa, vaikka sekin tuo tosin mieleen Aerosmithin balladien kierron ainakin kitarasoolon osalta. Levyn loppupuolella taso ei laske, kuten niin monesti pääsee käymään. Caught in the Middle, All For One ja etenkin näppärästi nimetty :) Rock The Hell Out of You ovat toimivia rokettirolleja ja saavat jalan vipattamaan sohvapöydän alla.

  Against The Law:n huono menestys johti lopulta siihen, että yhtyeen toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Vuonna 1991 yhtye julkaisi vielä kokoelmalevyn Can´t Stop the Rock höystettynä kahdella uudella biisillä. Yhtyeen jäseniä alkoi kiinnostaa enemmän muu toiminta kuin Stryper-nimisen kivireen vetäminen pitkin puolityhjiä konserttiareenoita. Yhtye vaipui horrokseen aina vuoteen 2003 saakka, jolloin Hollywood Records sai houkuteltua jäsenet levyttämään uusia kappaleita samana vuonna julkaistuun 7: The Best of Stryper -kokoelmaan. 

   Against The Law olisi mielestäni ansainnut paremman menestyksen ilmestyessään. Hyvä ja kuitenkin kivasti rokkaava levy. Jos jotain miinusta halutaan väkisin löytää, niin tietynlainen laskelmointi kuuluu hieman läpi. Olisi vain väännetty nupit kaakkoon ja annettu mennä. Kun on tarkoitus tehdä rocklevyä, niin silloin on syytä unohtaa turha muniinpuhaltelu ja trendien seurailu.