Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1982. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1982. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 


Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.




lauantai 27. maaliskuuta 2021

AEROSMITH - ROCK IN A HARD PLACE (1982)

 

Aerosmithin ongelmat olivat jo alkaneet 70-luvun puolella. Vuonna 1979 ilmestyneen Night in the Ruts -levyn tekoon kulminoitui vanhan jengin hajoaminen. Levyä lähdettiin tekemään alkujaan bändin 70-luvun kultakauden albumit tuottaneen Jack Douglasin kanssa. Levy-yhtiö Columbiassa ei oltu lainkaan tyytyväisiä vuonna 1977 ilmestyneen Draw The Line -albumin myyntilukuihin. Levylafkan painostus, bändin jäsenten vuosien saatossa patoutuneet riidat sekä järjettömyyksiin yltynyt päihderiippuvuus repivät lopulta koko bändin riekaleiksi. Ensin lähti tuottaja Jack Douglas kävelemään ja pian tämän jälkeen kitaristi Joe Perry jätti pahan kallistuman saaneen laivan perustaen oman Joe Perry Project -yhtyeen.

   Näillä alkuasetelmilla ajatellen vuoden 1982 albumin, Rock in a Hard Place, pitäisi olla täysi floppi niin myynnillisesti kuin taiteellisestikin. Jostain käsittämättömästä syystä levy-yhtiö luotti kultamunia sille vielä viitisen vuotta aikaisemmin munineeseen bändiin. Vaikka Draw The Line ja Night in the Ruts olivat olleet Columbian pukumiehille pettymyksiä, kuittasi levy-yhtiö lopulta 1,5 miljoonan dollarin kulut Rock in a Hard Placen tekemisestä.  Jälkeenpäin Steven Tyler on myöntänyt huumeiden olleen se suurin kuluerän. Vaikea ymmärtää kuinka huumekoukussa olevalle taiteilijalle annettiin täysin vapaat kädet höylätä levylafkan Visakorttia.

   Perryn lähdettyä Tylerin rinnalle astui kitaran varteen Jimmy Crespo. Olosuhteisiin nähden Crespo hoiti tonttinsa mallikkaasti. Suuriin saappaisiin ei ollut varmasti helppo astua. Crespo kuitenkin onnistui tulemaan toimeen välillä tuittuilevanakin tunnetun Tylerin kanssa jopa niin hyvin että kaksikko onnistui kirjoittamaan levylle varsin toimivia Aerosmith-ralleja. Bändi sisällä kuitenkin kuohui edelleen. Kitaristi Brad Whitford sai tarpeekseen touhusta heti levytysten alkuvaiheessa. Whithfordia kuullaan mukana ainoastaan sinkkuna julkaistulla Lightning Strikes -kappaleella. Whitfordin korvasi Rick Dufay, joka ei tosin ehtinyt mukaan studioon vaikka nimensä ja kuvansa kanteen saikin. Myös Jack Douglas palasi tuottajan pallille.

 


   Levyn kanteen tällättiin suurieleisesti kuva Stonehengestä. Nähtyään paria vuotta myöhemmin Spinal Tap -elokuvan (1984) Steven Tyler kihisi kiukusta. Sattuneista syistä. Tyler ei ollut ainoa, jolla olisi ollut syytä nauraa leffan mukana hieman myös itselleen. Black Sabbathin nilkkaan Spinal Tapin pilkka osui varmasti kovemmin. Sabbathin Born Again -kiertueella oli Stonehenge lavasteena mukana. Ja jos joku ei siellä nyt tajua hölkäsen pöläystä tästä Stonehenge -turinasta, niin suosittelen katsomaan kyseisen leffan. Se kuuluu jo ihan yleissivistykseen.

   Entäpä sitten itse levy. Albumi alkaa kahdella biisillä, jotka lukeutuvat ehdottomasti Aerosmithin klassikoiden joukkoon. Jailbait kaikessa rajuudessaan on oiva ykkösraita levylle. Kappaleen myötä käy selväksi myös kuka on pääjehuna levyllä. Steven Tylerin henkeäsalpaava vokalisointi ei anna armoa, saati salli vastaväitteitä. Ainostaan tunkkaiset soundit häiritsevät muuten raivokasta menoa. Seuraava raita Lightning Strikes vain parantaa juoksua. Sinkkubiisi on täysi timantti. Siitä kuvattu video on myös jengitarinoineen mainiota katseltavaa. Jo nämä kaksi biisiä tekevät levystä ehdottoman Aerosmith katalogin klassikon.

   Levy yllättää sekä vahvoilla biiseillään kuten myös monipuolisuudellaan. Bitch´s Brew, Bolivian Ragamuffin, Joanie´s Butterfly, nimibiisi Rock in a Hard Place (Cheshire Cat), Jig Is Up, Push Comes to Shove ovat kaikki vahvoja näyttöjä. Bändi svengaa kuin se kuuluisa hirvi. Jimmy Crespo hoitaa leiviskänsä, mutta selkeästi kitaristi pidetään suitsissa. Kitara ole missään mielessä dominoiva instrumentti. Ja jos puhutaan karismasta, niin Crespo ei ole ole mikään Joe fucking Perry. Soittaa kaveri osaa, mutta ujonoloisesta ja hiljaisesta Cresposta tulee mieleen Rolling Stonesiin räväkän ja karismaattisen Brian Jonesin tilalle tullut Mick Taylor, joka oli soittajana mies paikallaan, mutta ei luonteensa puolesta istunut rehvakkaan rokkarin rooliin sitten millään. Steven Tylerissa toisaalta rehvakkuutta riittää yhden bändin tarpeiksi. Monien mielestä miehen ähinä saattaa ampua jopa yli tällä levyllä. Esimerkiksi koverina levylle otetun Ella Fitzgerald -klassikon Cry Me A Riverin tulkinta hipoo lähes koomisuutta. Omasta mielestäni veto on uskottava eikä keikahda naurettavuuden puolelle. Lähellä kuitenkin killutaan. Haluan erikseen nostaa tämän levyn ehkä suurimmaksi sankariksi rumpali Joey Kramerin. Krameria on helppo pitää Herman Rarebellin kaltaisena jäykkänä halonhakkaajatyyppinä, mutta tällä levyllä mies on liekeissä kannujensa takana.

   Ongelmat kulminoituvat levyä seuranneella kiertueella. Steven Tylerin vuosia jatkunut päihteiden käyttö alkoi viedä veronsa. Mies oli tolkuttoman huonossa kunnossa ja keikkoja jouduttiin keskeyttämään. Aerosmith oli pohjalla. Onneksi Tyler, Perry, Whitford, Hamilton ja Kramer pystyivät hautaamaan keskinäiset sotakirveensä. Aerosmith onnistui lopulta raitistumaan ja palaamaan huipulle. Ja mikä on ihmeellisintä bändin tarinassa, se onnistui jopa yltämään 90-luvulla suurempaan suosioon kuin 70-luvun huippuvuosina. Long Live Aerosmith!

 

 

 

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

GARY MOORE - CORRIDORS OF POWER (1982)


En koskaan oikein hyväksynyt ja sietänyt Gary Mooren aikuistumista ja siirtymistä 90-luvun alussa totaalisesti bluesin sinisten sävyjen maailmaan. Enkä hyväksy vieläkään. Gary Mooren hard rock -tuotannon suurena ystävänä on vaikea käsittää kuinka mies hylkäsi menneisyytensä ja vuosien tekemisensä kuin hetkessä. Tietysti artistilla on täysin oikeus omiin tekemisiinsä ja sen saneleminen jostain peräpohjolan metsien pitkätukkien sanaisista arkuista on aivan turhaa. Varmasti Gary sai uransa aikana kuulla kyllästymiseen asti Iron Maidenin selkälippuja kantavilta headbangereilta toivomuksia paluusta hevin pariin ja syytöksiä takinkäännöstä. Mutta mies taisi pyyhkiä persauksensa moisilla puhelle, mikä tietysti näin kuuluikin mennä. Mutta silti minulla ja muilla jäi paljon hampaankoloon :). Turha niuhottaa. Mooren tuotanto hard rockin sarallakin on melkoisen laaja. Siitä halukkaat voivat edelleen nauttia. Ei ole pakko niitä väsyneitä blyys-levyjä hankkia, jos ei kiinnosta. Ja täytyy myöntää, jotta löytyyhän niistäkin muutamia heinoja tekeleitä.

   Vuonna 1982 ilmestynyt Corridors of Power sisältää useita Mooren soolotuotannon kulmakiviä ja helmiä. Levy valikoitui arvosteltavaksi koska se nyt sattui vain pyörimään lautasella pitkästä aikaa. Albumi ei missään nimessä nouse Mooren tuotannossa omaksi suosikikseni, vaikka hyvää shittiä sisältääkin. Jo seuraavana vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future on mielestäni Corridorsia toimivampi paketti. 

   Moorella on aina ollut bändissään kovia tekijämiehiä, eikä tälläkään levyllä ihan turhat heput lurittele. Mukana ovat brittiläisen rokin legendat kannuissa Ian Paice ja bassossa Neil Murray. Kiipparisti Tommy Eire saattaa nimenä vaikuttaa vieraalta, mutta kun Wikipediasta vilkaisee miehen meriittejä, ei voi häntäkään ryhtyä väheksymään. Kaikki kuitenkin sujuu täysin Gary Mooren komennossa ja ehdoilla, kuten miehen koko uralla. Nimimiehet tekevät duuninsa, mutta laivan kapteenina toimii itseoikeutetusti mister Moore. Ja vieraileepa levyllä myös itse Cream-legenda Jack Bruce.

   Otsikon alla oleva kuva levyn kannesta ei ole alkuperäinen Euroopassa julkaistu kansi vaan Pohjois-Amerikan markkinoille tehty uusi kansi. Oma vinyylini on tällä kannella. Joku joskus muinoin väitti, että myös Amerikan painoksen miksaus olisi rankempaa tekoa. En tiedä pitääkö moinen paikkansa. Mielestäni koko levyn soundimaailma on hieman liian kuiva ja ohkainen. Tuottajana häärinyt Jeff Glixman oli ennen yhteistyötään Mooren kanssa tuottanut useamman Kansas-yhtyeen lätyn sekä vuonna 1978 erään Paul Stanleyn soololevyn. Niiden äänimaailmasta ei meikäläisen korvin ole kuultavissa mitään huomautettavaa, mutta tälle Gary Mooren albumille olisi vaadittu enemmän lihaa luiden päälle.

   Levyltä löytyy myös paljon tuota alussa kammoksumaani Mooren myöhäisemmän tuotannon täyttänyt bluesia, tai ainakin sen sävyjä siellä täällä kuten kappaleissa Cold Hearted ja I Can´t Wait Until Tomorrow. Sekä imelää balladimeininkiä. Moore onnistuu ballaidessaankin useasti sävelkynällään luomaan hienoja melodioita, mutta monesti lopputulos on ainakin minun makuuni liian siirappista. Kuunnelkaapa tältä albumilta esimerkiksi kappaleet Always Gonna´ Love You ja Falling in Love with You, joiden nimet jo kertovat keiken. Ei tarvitse olla kovakaan einstein tajutakseen, että hunajaa ja helliä hyväilyjä on tarjolla. Aivan varmasti tämänkaltaisia kipaleita soittelemalla trubaduurille lohkeaa piparia, mutta minä en saa näistä erektiota valitettavasti pöksyissäni aikaan. Onneksi levy sisältää myös stondiksen nostattavia rockveisuja kuten Don´t Take Me for a Loser, End of the World, Rockin´ Every Night sekä hienon Free-coveroinnin Wishing Well. Ja mikä tärkeintä Mooren kitarointi on tälläkin levyllä täysin pitelemätöntä ja nerokkaan tyylikästä.

   Omat rakkaimmat Gary Moore -muistot liittyvät Suosikki-lehden juttuun, jossa kerrottiin Mooren kasvojen arpien syntyneen mustasukkaisen tyttöystävän viiltäessä häntä rikkinäisellä olutpullolla suoraan naamariin. Kolmetoistavuotiaan silmin se tuntui niin  rajulta ulkomusiikilliselta seikalta, että tämän miehen musiikkiin oli pakko tutustua. Myös vuoden 1986 Ruisrockin keikka jäi nuoren miehen mieleen. Kitramaestroa kuljettanut Mersu oli juuttua kiinni Kansanpuiston mutaisella kinttupolulla. Samoin muistan kuinka näin ennen keikan alkua kuinka Moore seisoi paikallaan ja avustaja asetteli kitaran miehen kaulaan. Mietin, että siinäpä iso stara, kun sen ei tarvitse itse edes kitaraansa nostaa.




lauantai 15. helmikuuta 2014

SCORPIONS - BLACKOUT (1982)


Heti alkuun tahdon sanoa etten aio puhua tässä yhteydessä viiksistä, nahkahousuista tai Klaus Meinen hiuskuontalosta. Se siis siitä. Scorpions ansaitsee osakseen muutakin kuin huonoja vitsejä ja Vesa Keskisen kännäilevän kaveruuden. Uli Jon Rothin merkitystä alkuaikojen Scorpionsissa ei voi kiistää, samalla kuitenkin hänen lähtöönsä bändistä kulminoituu Scorpionsin nousu suureen kaupalliseen menestykseen. Rothin viimeistä Scorpions-studiolevyä Taken By Forcea markkinoitiin vahvasti jenkkimarkkinoille. Uli Jon Rothia eivät RCA-Recordsin vaatimukset tyylin muuttamisesta suoraviivaisemmaksi ja kaupallisemmaksi, toisinsanoin radioystävällisemmäksi, miellyttäneet. Muu yhtye sen sijaan oli valmis ottamaan askeleen levy-yhtiön vaatimaan suuntaan.

Vuonna 1978 ilmestynyt tuplalive Tokyo Tapes jäikin Uli Jon Rothin viimeiseksi tallenteeksi porukan riveissä.Yhtye löysi mm. Lady, Fargo ja Deadlock -nimisissä unholaan jääneissä yhtyeissä soittaneen Matthias Jabsin Rothin korvaajaksi. 1979 julkaistu Lovedrive ja seuraavana vuonna ilmestynyt Animal Magnetism näyttivät ja kuulostivat heti eri bändiltä kuin Uli Jonin aikainen Scorpions. Vahvasti kaupallisempi soundi  ja hard rockimmat kappalerakenteet tuottivat tulosta ja levymyynnin käyrä oli nouseva, varsinkin Usan markkinoilla, jonne bändi vahvasti tähtäsi.

Ryhtyessään levyttämään Blackout-albumia saksalaiset olivat vaikean paikan edessä. Laulaja Klaus Meine kärsi ongelmista äänihuuliensa kanssa ja joutui leikkauspöydälle, sekä sen myötä pitkälle sairauslomalle. Bändi haki apua Don Dokkenista, joka pyydettiin laulamaan Blackoutin demoversiot. Samalla alkoivat kiertää huhut Meinen korvaamisesta Dokkenilla. Myöhemmin bändi on kieltänyt asian. Dokken oli yhtyeen mukaan palkattu tekemään duuni, jotta varsinainen levytysprosessi saataisiin ajallaan käytiin Meinen tervehdyttyä. Myös Don Dokken on kieltänyt koskaan olleensa ehdolla Meinen korvaajaksi. No, jos Klasun ääni ei olisi palannut olisimme ehkä saaneet myöhemmin kuulla Don Dokkenin viheltelemässä Wind Of Changea, luoja paratkoon! Tai parhaassa tapauksessa olisimme säästyneet tältä yhdeltä musiikkihistorian noloimmalta esitykseltä.

Blackout julkaistiin 29. maaliskuuta 1982. Albumista tuli bändin uran siihen mennessä  menestynein. Sen myynti ylitti platinarajan sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Ensimmäisenä singlenä julkaistiin No One Like You, yksi ehkä hienoimpia ja tarttuvimpia Scorpions hittejä koskaan. B-puolellelle lätkäisiin kappale Now! Jostain kummallisesta syystä Japanissa kappaleet julkaistiin toisin päin eli siis Now! a-puolella ja No One b-listolla. Rudolf Schenkerin ja Klaus Meinen kirjoittamasta No One Like You:sta kuvattiin video Alcatrazin pahamaineisessa vankilassa. Videoon käsikirjoitettiin myös levyn kannessa haarukat silmissä riehuva hieman Rudy Schenkeriä muistuttava mielipuoli mukaan.

Toisena sinkkuna maailmalle lätkäistiin aivan mahdoton korvamato Can`t Live without You, levyn rasittavin renkutus, joka kieltämättä kuuntelun jälkeen ei lähde mielestä ihan hetkessä. Singlen b-puoli sen sijaan sisältää todellisen unohdetun Scopa-klassikon China White. Kappale omaa levyn raskaimman kitarariffin, joka on velkaa Judas Priestin ja jopa Black Sabbathin riffittelylle. Uhkaavasti eteenpäin soljuva kappale on erinomainen osoitus Scorpionsin kyvystä luoda vahvaa heavy metal potkulla sävytettyä hypnoottisesti eteenpäin vievää rytmiä. Ei vain sitä iloista hard rock-jollotusta tai imelää balladiosastoa, josta suuri yleisö yhtyeen tunnistaa. Eikä kappaleen lyriikoiden aihevalintakaan niitä Scorpionsille tyypillisimpiä liene. Kappaleeseen liittyy levykeräilijöiden kannalta mielenkiintoinen detalji. Rudolf Schenker ei osannut valita kahdesta soolosta julkaistavaa, joten Usa- ja Eurooppa-painoksissa kappaleesta kuullaan eri kitarasoolot. Alla Eurooppa-soololla varustettu versio.




Scorpions-levyjen kannet 70- ja 80-luvulla onnistuivat herättämään kohua. Aina mauttomuuteen asti viety Virgin Killerin ja tiettyjä piirejä hartaasti loukkaava Taken By Forcen kannet sensuroitiin ja vaihdettiin vähemmän raflaafiin. Nykypäivänä Virgin Killerin kannesta olisi voinut rapsahtaa raastuvassa tuomio, sen sijaan Taken By Forcen originaali tuskin enää pystyisi aiheuttamaan hämmennystä. Kannanottoja ja luultavimmin tarkoitushakuisia mainostemppuja, siitä huolimatta kannet herättävät ajatuksia. Ja toki täytyy samaan hengenvetoon mainita myös Lovedriven ja Animal Magnetismin kannet. Niitähän voi halutessaan analysoida kallonkutistajan sohvalla vaikka kuinka pitkään.

Samoilla linjoilla onnistui myös Blackoutin kansikuva. Kuvasta muodostui Scorpionsin myydyin t-paita malli kautta bändin historian. Kannen työsti kiistelty taiteilija Gottfried Helnwein, joka on myöhemmin tehnyt sadistisia kansikuvia myös Rammsteinille. Haarukat silmissä huutava mielipuoli side päässään herättää kysymyksiä ja on ilmestyessään varmasti osunut silmiin City-marketin levy-osastolla. Scorpionsin kiinostavat kannet ovat kulkeneet käsi kädessä yhtyeen luomisvimman kanssa. Kun ideat ja mielenkiinto musiikkiin laimenivat, muuttuivat myös yhtyeen levyjen kansikuvat mitäänsanomattomiksi. Itselleni viimeinen kiinnostava Scorpions-levy on Love At First Sting. Sen jälkeen tulleet julkaisut eivät enää oikein jaksaneet innostaa. Samoihin aikoihin laimeni kansitaide. Vuonna -93 ilmestyneen Face The Heatin kannen ideaa (jos sellaista on edes ollut) voi jo pitää kuvaavana. Bändi jatkaa ja porskuttaa yhä. Se heille suotakoon. Nyky Scorpions on pelkkää nostalgiaa meille nelikymppisille. Näinhän se menee monilla muillakin pitkän linjan heeboilla. Mutta vuonna 1982 bändi oli parhaimmillaan ja Blackout on studiolevyistä minun makuuni yhtyeen paras aikaansaannos.

Scorpionsin ura lähti suoraan nousuun Blackoutin myötä, kiertueet pitenivät ja levymyynti kasvoi. Vuonna 1983 yhtye esiintyi legendaarisella US-festivaalilla satatuhatpäisen yleisön edessä nälkäisempänä kuin koskaan. Seuraava vuonna 1984 ilmestynyt studioalbumi Love At First Sting muodostui yhtyeen menestyneimmäksi myyden Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa. Blackout!!!