THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 

Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 

    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 

 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 

 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!

THE 69 EYES - WEST END (2019)

Pari sanaa omasta 69-diggailustani. 90-luvun alussa törmäsin mielenkiintoiseen seiskatuumaiseen vinyylisinkkuun Epe`sin Turun liikkeen nurkassa. Tuo sinkku oli 69 Eyes -yhtyeen toinen julkaistu single Barbarella / Hills Have Eyes. Se ilmestyi huhtikuussa 1991. Yhtyeen esikoisalbumi Bump´n´Grind näki päivänvalon maaliskuussa 1992 eli elettiin tänä vuonna 30-vuotistaivaltaan juhlivan yhtyeen alkumetrejä. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite ja muutenkin jo kuulematta musaa sinkku viehätti biisien nimillään. Molemmat kappaleet olivat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

   Yhtyeen levyt Savage Garden (1995) ja Wrap Your Troubles In Dreams (1997) olivat katurokkia parhaimmillaan. Suurin suosio antoi kuitenkin odottaa vielä itseään, vaikka meikäläinen diggailikin :). Vuonna 1999 ilmestynyt pitkäsoitto Wasting The Dawn on vedenjakaja yhtyeen uralla. Etenkin nimibiisi, joka käänsi bändin keulan kohti syvempiä goottivesiä. Itselleni yhtyeen muuttuminen goottirockiksi oli alkuun pienoinen pettymys. Kuvastosta hävisivät kasipallot, liekit ja rokin riemut. Tilalle ilmestyi tummanpuhuva kuvasto hautapaaseineen ja lepakoineen. Ja yhtäkkiä Jyrkikin lauloi matalalta kuin Peter Steele-vainaa konsanaan. Seuraavat pitkäsoitot kuitenkin saivat jopa minut unohtamaan ahdasmielisyyteni ja kapeakatseisuuteni :). Blessed Be (2000), Paris Kills (2002) ja Devils (2004) olivat vahvoja näyttöjä niin albumikokonaisuuksina kuin yksittäisten biisiensä muodossa. Samalla ne nostivat yhtyeen nimen kaikkien tietoisuuteen. The 69 Eyes ansaitsi menestyksensä kovalla pitkäjänteisellä duunilla. Joku ilkeämielinen voisi sanoa käännöstä goottirokkareiksi itsensämyymiseksi, mutta minä sanon sitä eteenpäin kulkemiseksi ja kehittymiseksi. Kovimpien levyjen jälkeen yhtye jäi valitettavasti hieman junnaamaan omaan hautamausoleumiinsa . Vuoden 2009 Back in Blood on viimeisin itseäni kiinnostanut 69-levy. X (2012) ja Universal Monsters (2016) jäivät itselle melko etäisiksi julkaisuiksi.

   Kun uuden levyn ensisinkku 27 & Done ilmestyi, ei se saanut minussa aikaan kovin kummoisia värähdyksiä. Tutunoloista ja jotenkin moneen kertaan kuultua Kuusysiä, ehdin ajatella. Eilen täräytin koko levyn soimaan Spotifystä ilman sen suurempia odotuksia, mutta kuinkas kävikään. Kaksi kirkonkellon kumausta ja Archien bassolla käyntiin potkima avausraita Two Horns Up palautti kertakuulemalla uskoni tähän yhtyeeseen. Kova styge, jossa vierailijana kähisee Cradle of Filthin Dani Filth. Ilokseni huomasin biisilistassa myös kappeleen nimeltä The Last House on the Left. Wes Cravenin esikoisleffa vuodelta 1972 The Last House on the Left on ollut kielletty esim. Britanniassa vuoteen 2002 asti brutaalin väkivaltaisuutensa takia. Nimen näkeminen 69-levyllä sai tietysti odotukset korkealle, olihan yhtye levyttänyt mainitsemani The Hills Have Eyesin jo vuonna 1991. Olisiko tässä paluuta juurille? Ja kyllä vain, tästä voi löytää kaikuja 90-luvun The 69 Eyesin maailmaan ja sekös minua riemastuttaa.

   Hieman kaksijakoinen fiilis tästä levystä useamman kuuntelukerran jälkeen jää. Bändi rokkaa parhaimmillaan kuin raivotautinen hirvi syysmetsässä. Biisit Two Horns Up, Burn Witch Burn, The Last House on the Left, Outsiders ovat parasta The 69 Eyesia vuosiin, samoin hitaammat Change, Death & Desire sekä levyn päättävä Hell Has No Mercy puolustavat paikkaansa levyllä. Sen sijaan ensibiiseinä julkaistut 27 & Done, Black Orchid ja Cheyenna ovat ihan mukavia kipaleita, mutta niissä kiusaa jotenkin varman päälle pelaaminen. Ne ovat sitä The 69 Eyesia, jota on totuttu kuulemaan viimeiset 20 vuotta. Onneksi koko levy tarjoaa kuitenkin mukavia yllätyksiä, kun katsoo alun sinkkujulkaisuja syvemmälle.