KEEL - THE FINAL FRONTIER (1986)

14.4.1986 oli merkittävä päivä. Silloin nimittäin Ronnie James Dio yhtyeineen esiintyi Helsingin jäähallissa Sacred Heart -kiertueen myötä. Jep, se oli just se kerta kun lavalla nähtiin lohikäärme. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ns. iso keikka. Toki olin jo edellisenä kesänä käynyt Ruisrockissa, mutta nyt pääsin näkemään miten tehtiin hallikeikka ison maailman malliin. Tuolla samaisella keikalla toimi lämmittelijänä Keel. Toki Dio oli illan pääbändi ja odotetuin vieras, mutta huonosti ei Keelkään vetänyt. Ainakaan tämän 15-vuotiaan klopin mielestä, koska marssin keikan jälkeisenä päivänä levykauppaan Turussa ja ostin yhtyeen tuoreimmain levyn eli juuri tämän The Final Frontierin.

   Helsingin keikka oli merkittävä myös itse Keelille. Se oli bändin ensimmäinen keikka Euroopassa. Näitä näyttöpaikkoja Keelille lankesi myöhemminkin oikein urakalla, kun bändi kiersi Dion lisäksi myös Bon Jovin avausaktina. Jostain kumman syystä bändi ei lopulta kuitenkaan kyennyt lunastamaan sille ladattuja odotuksia. Mistä se sitten johtui? Vaikea sanoa. Ajankohta ei ainakaan ollut väärä. 1986-1989 välillä Keelin kaltainen musiikki oli juuri sitä myyvää kamaa. Toisaalta tarjontaakin alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

   Mutta jos keskitytään nyt tähän vuoden -86 Keel-levyyn. Tuottajaksi albumille valikoitui Kissin Gene Simmons. Simmonsin nimi tuottajana oli jo yksi mediakynnyksen ylittävä juttu. Ei valitettavasti vain itse soundien kannalta ehkä paras vaihtoehto, mutta varmasti moni toimittaja kiinnostui yhtyeestä kuullessaan tuottajan nimen. Gene oli jo ehtinyt tuottaa Keelin edellisen The Right To Rock (1985) -levyn eli sikäli bändi jo tunsi maestron tavat toimia ja työskennellä. Vaikka Simmons 80-luvun puolivälissä halusikin kovin olla levymoguli ja tuottaja, niin yksi The Final Frontierin heikkouksista on juuri soundit. Ihan kivalle kuulostaa, joo..mutta kyllä namiskoista olisi pitänyt saada enemmän potkua, munaa ja särmää. Onneksi seuraavan simppelisti yhtyeen omaa nimeään kantaneen Keel (1987) -levyn tuotti mahtipontiseen heavyäänimaailmaan erikoistunut Michael Wagener. Sille levylle vedettiin niin överit kasarisoundit, että heikompia hirvittää. Jos tykkää 80-luvun hard rockista, se levy kannattaa ehdotttomasti ottaa altuun. Herranjestas niitä stemmaköörejä :). Se on ehdottomasti Keelin paras levy, mutta ei tämä The Final Frontierkaan toki huono ole.

 

 

   Levy lähtee käyntiin nimibiisillä, joka on aivan ehdotonta albumin kärkikamaa. Upea biisi. Heti perään kuultava Rock And Roll Animal toimii myös kuin elukka. Kitaristit Marc Ferrari ja Bryan Jay ovat Keelin vahvuus. Kaksikon yhteistyö on mahtavaa kuunneltavaa. Ron Keel keulamiehenä on oiva showkukko, mutta vokalistina mies ei valitettavasti ole kovin kaksinen. No, eihän kaikki voi olla Ronnie Jameksia tai Bruce Bruceja.

   Ehkä eniten harmaita hiuksia aiheuttaa kolmantena raitana ja ensisinkkuna julkaistu Springsteenin kynäilemä ja Patti Smithin tutuksi tekemä Because The Night. Olen tästä ennenkin paasannut. Aina kun yhtye/artisti julkaisee levyltään ensimmäisenä sinkkulohkaisuna cover-biisin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin ovat levy-yhtiöiden setämiehet jälleen hieroneet karvaisia käsiään yhteen ja saaneet mielestään loistoidean, jolla levyn myynti saadaan pilviin. Se on myös monesti merkki siitä, ettei uskalleta luottaa omaan materiaaliin. Because The Night on levyn turhin kappale siinäkin mielessä, että Patti Smithin veto pesee Keelin version mennen tullen.

 

 

 

  

   A-puolen päättävä vauhtipala Arm and a Leg on totaalista tykkikamaa, täysin anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeää kuten rockin kuuluu ollakin. Siirryttäessä vinyylin b-puolelle kiva lisä krediiteissä on Raised To Rock -kappaleessa rytmikitaraa soittava Joan Jett. Kunpa tuottaja Simmonsilla ja bändillä olisi ollut rohkeutta päästää Joan vetämään myös vokaalit vaikkapa puoliksi Ronin kanssa. Silloin tämä nyt tusinarokiksi jäävä viisu olisi ehkä noussut ihan uusiin sfääreihin. B-puolelta on pakko myös mainita Tears Of Fire, joka onneksi julkaistiinkin toisena sinkkuna. Sen on ehdoton albumin hittiraita, jos sellaista on tarpeen etsiä.

 

 

   Mahdollisuuksia Keelillä oli vaikka mihin. Kunnon levydiili, nimekäs tuottaja, rundit isojen nimien lämppärinä. Mutta lopullista läpimurtoa ei koskaan tullut. Syitä voimme vain arvuutella. Ainakin 15-vuotiaaseen itseeni Dion lämppärinä nähty keikka teki vaikutuksen, koska marssin välittömästi levykauppaan keikan jälkeisenä aamuna, kuten jo alussa mainitsin.  Mutta kaltaisiani 15-vuotiaita taisi olla sittenkin liian vähän.

JOAN JETT AND THE BLACKHEARTS - UP YOUR ALLEY (1988)

Kun nyt Lita Fordista jo edellä turistiin, on pakko tarttua myös tähän levyyn. Saman aikakauden tuotos Joan Jettiltä ja ehdottomasti eniten levylautasellani pyörinyt Joan Jett and The Blackhearts aikaansaannos. Joan Jett sai Runawaysin hajottua soolouralleen melkoisen rakettistartin jo Bad Reputationin myötä, mutta se oli vielä pientä siihen millaiseksi hitiksi tuleva I Love Rock ’n’ Roll muodostui. Viisusta tuli ikiaikainen klassikkorenkutus. Levy ylsi platinamyyntiin ilmestyttyään vuonna 1981. Sen jälkeen ilmestyneiden levyjen osin hajanaisuus kappalemateriaalin suhteen ei jaksanut nostaa neitoa enää samaan suosioon. Toki on lisättavä samaan syssyyn, ettei tuo I Love R&R-levy kokonaisuutena ole mikään riemuvoitto. Yksi ainoa biisi teki siitä klassikon ja samalla kaikkien aikojen menestyneimmän Joan Jett -albumin.

Vuonna 1988 kuudetta albumiaan työstävä Joan Jett sai yhteistyökumppanikseen 80-luvun kultasormen Desmond Childin, joka onnistuikin kirjoittamaan levylle mainiot hitti-iskut. Levyltä julkaistiin kaksi singleä, ensin I Hate Myself For Loving You sekä Little Liar. Molemmista kappaleista työstettiin videot, jotka saivat mukavasti näkyvyyttä musiikkikanavilla. Levy nousikin platinarajan yli ja nosti Joan Jettin nimen takaisin kaikkien tietoisuuteen. Levyn tunnetuimpiin vieraileviin muusikoihin kuului entinen Stones-kitaristi Mick Taylor, joka soitti soolon I Hate Myselfiin. Jälkeenpäin viisastellen sitä ei osattu tarpeeksi hyödyntään markkinoinnissa eli asiasta ei tehty minkäänlaista numeroa. Toki noihin aikoihin Mick Taylor piti suht matalaa profiilia. Mutta kyllä Stones on aina Stones!

Levylle mahtui myös kaksi cover-kappaletta. Vauhdilla rokkaava Chuck Berryn Tulane ja vanha The Stooges klassikko I Wanna Be Your Dog. Jett saa molempiin lainoihin mukaan mukavasti omaa näkemystä ja otetta. Näistä ehkä innostuneena seuraava vuonna 1990 ilmestynyt The Hit List -levy muodostui kokonaisuudessaan lainahöyhenistä .Mm. David Letterman Showssa vedetty liveversio Tulanesta samaisena levyn ilmestymisvuotena 1988.

Levyn kakkosraita hypnoottinen Ridin`with James Dean ja b-puolelta löytyvä villisti groovaava  ja mahtavan kasarikertsin omaava I Still Dream About You ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia kipaleita, joita voisi tituleerata kadonneiksi helmiksi. Ne ovat jääneet hittien varjoon, eikä niitä bändikään ole 80-lopun kiertueen jälkeen kaivanut settilistaansa. Hienoja lauluja, kertakaikkiaan. Kuten on koko levy.  Kun viikonloppu lähestyy, kannattaa kaivaa vanhat nahkahousut kaapista jalkaan ja pistää tämä levy soimaan täysillä!
Joan Jett & The Blackhearts, motherfuckers!

LITA FORD - STILETTO (1990)

Olen aina pitänyt entisten Runaways-gimmojen tekemisistä. Tutustuin nuorena miehenalkuna Joan Jettin ja Lita Fordin soolotuotantoihin alkuun edes tietämättä tarkkaan heidän taustaansa. Toki olin kuullut heidän yhteisestä menneisyydestä, mutta Runawaysin 70-lukuinen jytä ei siinä vaiheessa kiinnostanut samalla tavalla kuin vahvasti hardrockiin kallellaan oleva molempien mimmien 80-luvun lopun kama. Neitosten julisteet  koristivat  huoneeni seinää ja loivat äidillistä turvaa kylmiin ja pimeisiin öihin. Ja mielummin niitä katseli kuin Dee Snideriä irvistelemässä. Diggaan yhä edelleen Joan Jettin tiukkaa, tinkimätöntä ja rehellisestä nahkatyyliä, mutta yhtä paljon rakastan myös Lita Fordin härskimmin suoralla seksillä myyvää stailia. Kovaa kamaa molemmat. Musa kuitenkin lopulta ratkaisee.

Lita Fordin kaksi ensimmäistä soololevyä Out For Blood ja Dancin` on the Edge ovat mielestäni neitokaisen tai pitäisikö sanoa rouvan parhaat tuotokset. Räävitön hardrock ja hyvät biisit, jopa tietynlainen punk-asenne mennä porhaltavat kuin pikajuna halki Meksikon. Kahden ekan lätyn jälkeen uusi levy-yhtiö RCA-Records ja uusi managerisopimus Sharon Osbournen kanssa pistivät isomman vaihteen Fordin uralla käyntiin. Kolmas pelkäksi Litaksi nimetty albumi esitteli popimman soundimaailman. Yhteistyö tuottaja Mike Chapmanin kanssa tuotti hedelmää ja levy ylsi Jenkeissä platinamyyntiin. Kappaleet Kiss Me Deadly, Back to the Cave ja yhdessä Ozzy Osbournen kanssa duetoitu Close My Eyes Forever sekä niistä tehdyt videot pyörivät tiuhaan MTV-musiikkikanavalla ja uusi pehmeämpi tuotanto puri muihinkin kuin perinteisen hardrockin ystäviin.

Ryhdyttäessä levyttämään seuraavaa neljättä albumia hyväksi havaittua menestysreseptiä haluttiin jatkaa. Levyä lähdettiin tekemään samalla porukalla tuottaja Chapmanin johdolla. Stiletto ilmestyi toukokuussa 1990 ja siltä lohkaistiin ensisingleksi Hungry, josta kuvattiin outo Liisa Ihmemaassa -tyyppinen video. Videolla Ford kieriskelee takapuoli pystyssä ja hiukset märkinä halvannäköisten lavasteiden keskellä. Parempaakin on samalla ja jopa pienemmälläkin budjetilla saatu raavittua kasaan. Kappaleessa sinänsä ei ole vikaa ja se tarttuukin kuulijan korvaan kuin purkka talonmiehen kengänpohjaan. Päivänselvä valinta levyn esitteleväksi singlelohkaisuksi.

Levyn tuotanto nojasi vahvasti kosketinsoitinpohjaiseen pop-rock maisemaan, jota oli siis viljelty menestyksekkäästi edellisellä Lita-levyllä. Stiletton myynti ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä kaltaisiin lukuihin. Toisena singlenä julkaistiin Litan äidilleen kirjoittama kaunis ja herkän henkilökohtainen balladi Lisa. Levyllä koveroitiin myös Alice Cooperin Only Women Bleed -viisu. Monien mielestä se olisi pitänyt lohkaista sinkuksi. Itse olen sitä mieltä, jotta koko kipaleen olisi voinut jättää tekemättä. En ole koskaan pitänyt siitä edes itse Alicenkaan tekemänä. No eipä tämä toinenkaan balladi saa silmäkulmiani kostumaan. Mielummin kuuntelen levyltä menevämpiä ralleja, mutta toki ymmärrän "Lisan" valinnan singleksi myös hyvin.

Levy ei ollut täysin floppi. Se myi kohtalaisesti, mutta platina- saati kultakanta ei enää Fordin uralla jatkunut. Myös yhteistyö RCA-Recordsin kanssa päättyi ennen seuraavan levyn ilmestymistä. Stiletto on kelpo hardrock-levy, mutta joka kärsii ns. amerikantaudista. Kulmia ja särmiä on hiottu liikaa. Rokista on tehty syntsapoppia ja samalla tuotanto on pilattu yrittämällä miellyttää mahdollisimman monien korvia. Levyllä on monia hardrock-helmiä, enkä voi olla sitä suosittelematta kysyttäessä. Big Gun, Stiletto, Dedication, Cherry Red ja Aces & Eights pistävät lahkeet lepattamaan ja tyrät rytkymään. Sitä paitsi on se Lita aika IHQ! Edes mielikuva Chris Holmesista ei pilaa sitä.