Jenkkiläinen Y&T on tehnyt tasaisen varmoja levyjä vuonna 1982
ilmestyneestä Black Tiger -albumista lähtien aina tähän vuoden 1990 Ten
-levyyn asti. Black Tigeria edeltävät kolme julkaisua ovat jostain syystä jääneet
ainakin minulle hieman vieraammiksi. Tiedän toki monen siellä kehuvan heti kovaan ääneen Earthshaker (1981) -levyä, joka onkin varmasti tykkikamaa. Pitänee ottaa sekin haltuun ajan kanssa, kunhan maksa taas kestää vapun jälkeistä elämää. Nyt käsittelyssä olevan Ten -lätyn
jälkeen yhtye hajosi vuonna 1991 palatakseen vuonna 1995 ilmestyneen
Musically Incorrect -julkaisun myötä. Itselleni Musically Incorrect oli
ilmestyessään totaalinen pettymys. Toisaalta koko 90-lukuun mahtui niin paljon musiikillisia pettymyksiä, että tämä oli vain pieni sintti siinä paskameressä. 90-luku oli loppujen lopuksi ihan hirveää aikaa rockmusiikissa. Ihan oikeasti...tuli kaikenlaista pomppumetallia ja muuta sontaa. Useat vanhat suosikit eivät enää yltäneet tekemään saman tason kamaa kuin 80-luvulla, ja mikä pahinta yrittivät kosiskella uutta yleisöä työntämällä kielensä kaikkialla silloin lemuavan grungen jättimäiseen takapuoleen. Myöhemmin kuunneltuna ei Musically Incorrect nyt niin sysipaska ole kuin sen ilmestyessä tuntui. Kasariajan Y&T oli miellyttänyt itseäni kovinkin. Erityisesti pidin ja pidän edelleen Contagious (1987) ja Ten (1990) -kamasta, vaikka se onkin sitä päältä kimalteilla peitettyä tukkahevikamaa. Jos joku kutsuu näitä levyjä pliisuksi hiuslakkaroskaksi, niin siitä vaan. Minulle ne ovat juuri ne rakkaimmat Y&T-levyt.
Laulaja-kitaristi Dave Menikettin johdolla jo vuodesta 1974 porskuttanut yhtye aloitti Yesterday & Today -nimellä, mutta lyhensi sen Y&T -muotoon kolmannen levynsä Earthshaker (1981) ilmestyessä. Itselleni eka tutustuminen bändiin tapahtui varmasti Open Fire (1985) -livelevyn myötä. Joku yläasteen koulukavereistani kehui kyseistä biisiä. Eikä turhaan. Samoin vanhalenmaisen tarttuvan Summertime Girls -biisin hassun hauska video MTV:llä jaksoi naurattaa. Itse kappale on tuntunut sanoitusta myöten liian hittihakuiselta siirapilta. Mutta onhan sitä kiva kuunnella aurinkoisina kesäpäivinä ja ajella luu ulkona Nissanista.
Vuonna 1990 musiikkimaailmassa puhalsivat jo uudet tuulet. Grunge syrjäytti lopulta vanhat hard rock-yhtyeet listojen kärjestä. Myös Y&T sai kokea tämän omalla kohdallaan. Ten on täysin 80-lukulainen hard rock -albumi. Sen stemmalaulut, tarttuvat melodiat ja upeat biisit tekevät levystä jotain mitä eivät enää vuonna 1991 flanellipaitoihin pukeutuvat musadiggarit pitäneet rehellisenä ja aitona. Grunge tuli kuin punk aikaisemmin. Punk sylki hautaan useita aikansa progeyhtyeitä, samoin teki grunge melodisen hard rockin koko genrelle pilkaten sitä vieläpä nimillä tukkahevi ja sukkahousurock. Tai ei! Ei se haudannut musiikkityyliä. Grungen suurin suosio kuten punkinkin tukehtui lopulta omaan mahdottomuuteensa tehden itsestään pelkän suuren kuplan ja muoti-ilmiön. Toki Grungen parhaimmat bändit ja levyt jäivät historiaan, mutta suurin hypetys oli ohi jo vuonna 1995. Sen sijaan 80-luvun rock-yhtyeet ovat monet nousseet takaisin niille kuuluville jalustoille. Mötleyn Crue on Dirt-leffan myötä jälleen nuorempienkin kiinnostuksen kohteena. Samoin moni kasaribändi kiertää ja levyttää jällleen elinvoimaisempana kuin aikoihin. Myös Y&T julkaisi ihan mainion ns. comeback -levyn Facemelter vuonna 2010. Tosin kovinkaan aktiiisena ei nyky Y&T:tä voi pitää, kun levyn ilmestymisestä on hurahtanut jo yhdeksän vuotta. Ikä tekee tepposet ja äijillä lienee muitakin intressejä kuin kiertää maita ja mantuja tunkkaisessa bussissa, istua ja odotella lentokentillä sekä tehdä hotellikuolemaa jossain perähikiällä päästäkseen soittamaan Tavastian kokoisilla mestoilla. Dave Meniketti on kuitenkin nähnyt ja kokenut stadionit ja limousinet 80-luvulla.
Olisiko aika mennä nyt sitten itse albumiin, kun on tullut taas jaariteltua kaikkea ja muuta? Jep! Ten on tyylitajuisen ja taitavan yhtyeen voimakas taidonnäyte. Timanttia koko levy. Pieni yksityiskohta levyn ulkoasusta. Vinyylissä on erilainen kansi kuin cd-levyssä. Molemmissa lienee sama kimma, mutta kulma on eri. Cd:n kansilehti aukeaa julisteeksi.Suosittelen hankkimaan molemmat. Hyvästä levystä ei ole hyllyssä koskaan liian monta versiota.
 |
| CD:n kansi |
 |
| Vinyylin kansi |
Tapasin muuten muutama vuosi sitten rumpali Jimmy DeGrasson Kaarinassa eräässä kuppilassa ja intouduin kehumaan miehelle Y&T -levyjä, joilla hän soittaa. Siis Contagious (1987) ja juuri tämä Ten (1990). Jamppa oli silminnähden iloinen kehuista. DeGrassohan on vuosien saatossa kannuttanut monissa liemissä. Esimerkiksi Alice Cooperissa, Megadethissa, Rattissa, Dokkenissa, Ministryssä, David Lee Rothin bändissä, Black Star Ridersissa...vain muutamia pumppuja mainitakseni. Eli todellinen tekijämies. Ja todella mukava heppu. Voi tosin olla, että DeGrassolla oli jotain kärhämää Ten-aikoihin maestro Menikettin kanssa, sillä levyllä soittaa rumpuja myös Steve Smith. Jimmy DeGrasson basari paukkuu ainoastaan kolmella kappaleella: City, She´s Gone ja Goin´Off The Deep End.
Ten on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Uskallan jopa väittää sen olevan unohdettu helmi. Contagious sai vielä rutkasti Geffen -levy-yhtiön tukea niin promovideoiden kuin mainonnan avulla, mutta Ten on varmasti jäänyt monelta ilmestyessään huomaamatta. Toki tästäkin video tehtiin loistavasta Don´t Be Afraid Of The Dark -stygestä. Geffen lienee lopulta ollut pettynyt Contagiouksen lopulliseen myyntimäärään, joten seuraava levy jäi valitettavasti huomattavasti vähemmälle satsaukselle. Tämä levy olisi ansainnut parempaa.
