sunnuntai 26. elokuuta 2018

DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)


Dokkenin neljäs studioalbumi Back For The Attack ilmestyi aikana jolloin hard rock eli ehkä voimakkainta kukoistustaan. Samana vuonna ilmestyivät myös Aerosmithin Permanent Vacation, Def Leppardin Hysteria, Guns n´ Rosesin Appetite For Destruction, Warlockin Triumph And Agony ja Mötley Cruen Girls, Girls, Girls...vain muutamia mainitakseni. Jos tänä päivänä ilmestyisi yksikin näin laadukas albumi, olisin ihmeissäni ja onnellinen. Okei, tämä johtuu tietysti siitä, että olen jo vanha pieru, enkä ymmärrä nykymaailman menoa. Ja kyllä se Priestin tänä vuonna ilmestynyt Firepower on ihan kelpo lätty. Eli tämä todistanee, että olen sittenkin ajan hermolla ja kiinni tässä päivässä. Jostain kumman syystä edellisen lauseen kirjoittamisen jälkeen alkoi ikkunan takaa kuulua varisten naurua.

   Palataanpa siis vanhaan hyvään aikaan ja vuoteen 1987. Dokken oli jo saavuttanut parilla edellisellä albumilla, Tooth And Nail (1984) ja Under Lock And Key (1985), maineen merkittävänä tekijänä permanentti-skenessä.  Molemmat levyt olivat yltäneet Yhdysvalloissa platinamyyntiin ja niiltä oli lohkaistu useita hittisinkkuja. Bändin valmistautuessa neljännen levyn tekoon paineet ja odotukset tuntuivat varmasti niskassa. Yhtye päätti siirtää tähtäintään pari pykälää raskaampaan soundiin. Dokkenin vahvuus lienee jokaisen jäsenen kyvyssä osallistua kappaleiden tekoon. Tekijätiedoista löytyvät kaikki aina rumpali Wild Mick Brownia myöden. Sama asia kertoo myös yhtyeen kykenevän tekemään biisejään yhdessä. Asia, josta voisi päätellä henkilökemioiden toimivan hyvin. Mutta ei. Dokken on tunnettu riidoistaan ja egojen yhteentörmäyksistä, jotka kulminoituivat valitettavasti Back For The Attackin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen. Mutta ei mennä asioiden edelle.
 
 



   Dokken oli tehnyt menestyneen kiertueen yhdessä Scorpionsin kanssa ja palasi studioon joulukuussa 1986 levyttämään Nightmare on Elm Street 3 - leffan soundtrackille kappaleen Dream Warriors. Elm Street -elokuvat olivat tuohon aikaan älyttömän suosittuja ja bändille oli loistoveto päästä mukaan rainalle. Myös kappaleesta kuvattu musiikkivideo hyödynsi elokuvaa ja jopa Robert Englund Freddy Kruegerin roolissa saatiin mukaan videolle. Elm Streetin ja Dream Warriorsin myötä yhtye sai näkyvyttä ja uusia faneja vanhalta mantereelta. Dream Warriors on eittämätön hard rockin klassikko yhä tänä päivänä. Yksi bändin parhaita kipaleita, uskaltaisin jopa sanoa ääneen että paras.
 
 

 

      Leffaproggiksen jälkeen yhtye vetäytyi takaisin studioon tullakseen sieltä ulos marraskuun 27. päivä uunituoreen long playn kanssa. Levyltä lohkaistiin singlet Burning Like A Flame, Prisoner, Heaven Sent ja tietysti tuo jo edellä mainittu Dream Warriors. Sinkkujen menestys siivitti myös koko albumin ylittämään platinamyyntirajan. Back For The Attackista muodostui Dokkenin myydyin levy. Yhtye esiintyi vuoden 1988 Monsters Of Rock -festivaalilla yhdessä Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdome Comen kanssa. Yhtyeen Japanin kiertueelta julkaistiin tuplalive Beast From The East. Muistan itse kuinka odotukset livelevyn kohdalla olivat korkealla, mutta komeiden kansien sisältä löytyi jotenkin kliininen ja ylituotetun oloinen kökkäre. Kuuntelin pari päivää sitten liven läpi pitkästä aikaa, eikä mielipiteeni ole vuosien saatossa muuttunut. Liian hiottu ja laskelmoidusti korjailtu tallenne jättää edelleen valjun fiiliksen ja jälkimausta ei voi edes puhua, koska kuunteluhetkelläkään tunnelmaan ei saa purutuntumaa. Ymmärrän ja toki tiedän, että kaikki yhtyeet korjailevat livetallennuksiaan studiossa, mutta kyllä liveltä pitäsi hieman haista hien läpi ja pikkuhousujen kostua niitä kuunellessa. Valitettavasti Dokkenin Beast From The East (1988) ei saa aikaan näitä reaktioita.
 




    Kiertueella myös bändin johtokaksikon Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat siinä määrin, että kiukuttelu ja keskinäinen vittuilu saivat bändin lopulta hajoamaan maaliskuussa 1989. Nykyään jo useamman comebackin tehnyt yhtye on jälleen kasassa, mutta niin kuin meistä kaikista on Dokkenin äijistäkin tullut vanhoja vanhojen hittiensä kelaajia. En tiedä onko tämän päivän Dokkenilla enää mitään annettavaa. Ihan kiva nostalgiapaukku kuten niin monet aikansa kollegatkin, jotka yhä kiertävät festareilla esiintymässä meille kaljamahaisille ja kaljuille viisikymppisille. Juuri niille samoille tyypeille, joille me itse nauroimme 80-luvulla tennareissamme ja pitkissä rasvaisissa leteissämme. Niin se menee. Aika on armoton, mutta onneksi elämä on mukavaa vaikka hiukset harvenee ja lukulaseja joutuu käyttämään nähdäkseen lyriikat vinyylilevyjen sisäpusseista.

   Back For The Attack on Dokkenin kruununjalokivi. Yhtyeen paras levy, jolla varsinkin Lynchin kitarointi on aivan pitelemätöntä ja nerokasta. Lynch omaa ainutlaatuisen tekniikkansa ohella tunnistettavan oman tyylinsä. Selllaisia kitaristeja tähän maailmaan ei kovin montaa mahdu. Etenkin hard rockin saralla, jossa kitaristeilla on tapana sortua lähinnä kopioimaan sankareitaan kuin keksiä ja kehitellä omaa juttuaan. Lynchin soitossa on sielukkuutta ja se kuuluisa oma ääni, joka luo vahvan pohjan koko Dokkenin soundille. Se yhdistettynä hyviin biiseihin ja Don Dokkenin karismaan keulahahmona luovat yhtälön, joka toimii. Don Dokkenin lauluääntä on helppo erehtyä pitämään ohkaisena Diohin ja Halfordeihin verrattuna, mutta samoin kuin Vince Neil on maailman paras laulaja Mötley Crueen, on Don Dokken ansainnut nimeään kantavan yhtyeen. Ja liitettiinhän Donia jo kahdeksankymmentäluvulla huhuissa kovin Scorpionsinkin nokkamieheksi Klaus Meinen kärsiessä kurkkuongelmista. Repikää siitä ja kuunnelkaa Dokkenia!



2 kommenttia:

  1. Tämän levyn vinyyliversioon liittyi muistaakseni sellainen erikoisuus, että levy oli aikanaan erikoisen pitkä vinyyliksi - olisko ollut n. 51 minuuttia - ja tästä johtuen levyprintin soundia kritisoitiin jossain yhteyksissä "ohueksi". Varmaan se vähän sitä olikin, mutta muistan kyllä diganneeni. Levy tuli ostettua siksi, että Dokkenhan kävi 1988 Helsingin jäähallissa keikalla AC/DC:n lämppärinä.

    VastaaPoista
  2. Minulla ei tuota levyä ollut, mutta sukulaiseni vielä kotona asuessaan piirsi jäljennöksen levyn kannesta huoneensa seinällä olleeseen tussitauluun.

    VastaaPoista