WHITESNAKE - RESTLESS HEART (1997/2021)

 

Nyt kun omien rokkenroll-sankareiden ikä alkaa huidella päälle seitsemänkymmenen, on ihan päivänselvää, että kyseisten artistien parhaat hetket ovat auttamattomasti takana menneisyydessä. Vaikka monet papparaiset jaksavat edelleen kiertää ja tehdä levyjä nuorempien muusikoiden kanssa, on myönnettävä, että kaikessa tekemisesssä suurin myyntivaltti on nostalgia. Yksi näistä papparaisista on David Coverdale.

   On ollut ilo seurata Coverdalen unboxaus-videoita omien levyjensä juhlapainoksista. Niin vilpittömän innoissaan herra tuntuu olevan päästessään avaamaan boxeja ja vinyyleitä samalla muistellen vanhoja hyviä aikoja. Ja on myönnettävä, että nämä Whitesnaken anniversary-julkaisut ovat kerrassaan upeita. Eivät todellakaan mitään vasemmalla kädellä huitaistuja. Itse ostin tuplavinyyliversion tästä alkujaan vuonna 1997 ilmestyneestä Restless Heartista. Kipuraja alkaa olla ainakin itsellä näiden suhteen monesti ylitetty, jos vinyylipainoksen hinta on reilusti yli 40 euroa. Tämänkin raaskin ostaa lahjaksi saamani levykaupan lahjakortin avustuksella.

   Vaikka kyse on vuoden 1997 albumin uusintapainoksesta, voidaan tietyssä mielessä puhua jopa eri levystä. Heti alkuun voi huomata, että kansi on muutettu. Jostain syystä DC haluaa jokaisen Whitesnaken levyn kannen näyttävän samalta. 1987 albumin kantta mukaileva WS-sinetti on sitten lätkäisty myös tamän albumin uusittuun kanteen. Toinen eroavaisuus on nimessä. Alkujaan Restless Heartin piti olla David Coverdalen sooloalbumi, mutta kuten niin monesti aeimminkin, kun menestyvän bändinimen alla toiminut artisti haluaa tehdä soolomateriaalia omalla nimellään, levy-yhtiöiden sedät hermostuvat ja vaativat ns. myyvemmän nimen levyn kanteen. Näinhän kävi Tony Iommille Seventh Star -levynsä kanssa. Kannessa lukee hieman hassusti Black Sabbath featuring Tony Iommi. Samoin Restless Heart ilmestyi alkujaan nimellä David Coverdale & Whitesnake. Naurettavaa. David Coverdale on yhtä kuin Whitesnake. 

 

Alkupereäinen Restless Heartin kansi.

  

   Pelkkään kanteen eivät uuden juhlapainoksen ja alkuperäisen erot jää. Ilmestyessään Coverdale halusi tehdä selvän eron tuttuun Whitesnaken soundiin ja julkaista albumin soololevynään. Nyt hän on uusintapainoksessa nimenomaan halunnut levyn kuulostavan Whitesnakelta. Tästä syystä kappalejärjestystä on muutettu rokkaavammaksi. Myös kitara- ja kosketinsoitinraitoja on lisätty äänivallin tukevoittamiseksi. Uusia lisäilyjä levylle ovat soittaneet Joel Hoekstra ja Derek Sherinian. Studiossa ei ole siis tyydytty ainoastaan remiksailemaan. Tässä vaiheessa omat hälytyskellot alkoivat soimaan. En ole juurikaan pitänyt artistien ideoista levyttää vanhoja tekemisiään uusiksi. Alkuperäistä teosta tulisi kunnioittaa, vaikka siellä joku juttu olisikin jäänyt kaivelemaan. Onneksi uusi Restless Heart kuitenkin kunnioittaa vanhaa. Adrian Vandenbergin kitaratyöskentely on edelleen vahvasti levyn pääosassa. Hoekstra tyytyy ainoastaa tukevoittamaan tätä omalla panoksellaan. Ratkaisu on toimiva ja on pakko myöntää, että tämä kuulostaa paremmalta originaaliin verrattuna. Monet kappaleet saavat entistä enemmän lihaa luiden ympärille.

    Vuonna 1997 David Coverdale oli käännekohdassa oman uransa suhteen. Whitesnaken suurin menestys ja Yhdysvaltojen valloitus olivat Slip of the Tongue -levyn jälkeisen kiertueen aikana syöneet miestä ja kynttilä oli palanut molemmista päistä. Coverdale oli tietoisesti laittanut Whitenaken telakalle. Yhteistyö Jimmy Pagen kanssa vuoden 1993 Coverdale/Page -albumin myötä oli varmasti unelmien täyttymys Coverdalelle ja tämä puhuu edelleen kauniisti herrojen yhteistyöstä, vaikka se päättyikin hyvin nopeasti lyhyen Japanissa tehdyn kiertueen jälkeen. Tietyllä tapaa Restless Heart on jatkumoa tuolle Coverdale/Page -albumille. Levy on erittäin bluessävyitteinen ja useampikin biisi olisi voinut olla tuolla Pagen kanssa yhdessä tehdyllä levyllä. Mainittava on myös itse maestron tulkinta. DC laulaa kuin parhaimpina nuoruuden päivinään eikä säästele itseään yhtään. Laulu on välillä raastavaa ja sydäntäriipaisevaa kuultavaa. Samalla äänessä on voimaa ja syvää elämän tuomaa kokemusta.

   Whitesnake pysähtyi kiertueellaan myös Helsingissä ja esiintyi 9.11.1997 Kulttuuritalossa. Bändi oli hyvässä vedossa ja Coverdale jutteli rennosti mukavia yleisön kanssa. Soittipa yhtye pätkiä yleisön huutelemista biiseistä, vaikka ne eivät viralliseen settilistaan kuuluneetkaan. Kiertueen piti olla Whitesnaken viimeinen eli jäähyväisrundilla oltiin jo vuonna 1997. Coverdale kertoi haastatteluissa jatkavansa musiikin tekemistä, mutta lopettavansa Whitesnaken, koska hänen äänensä ei enää kestänyt Whitesnaken tyylisen musiikin laulamista. Toisinhan siinä kävi. Nyt on vuosi 2022 ja Whitesnake on jälleen jäähyväisrundilla. Mutta näinhän se on käynyt muillekin. Eivät koko ikänsä kiertämään tottuneet kaverit osaa kauaa himassa istua. 

   Jos Restless Heart ei ole tuttu levy, kannattaa tutustua. Se on toki seesteisempi ja paljolti enemmän bluesia kuin tukkaheviksi 80-luvun lopulla muuttunut yhtye. Levy on toimiva kokonaisuus ja japsipainokselta mukaan napatut bonuksetkin sulahtavat hyvin mukaan kokonaisuuteen.    

RATT - OUT OF THE CELLAR (1984)

Ratt on 80-luvun Kalifornian glam-skenen menestyneimpiä bändejä, vaikka se aina tuntuu jäävän toisen aikalaisensa Mötley Crüen varjoon. Siitä huolimatta Ratt ylsi kaikilla 80-luvulla ilmestyneillä levyillään platinamyynteihin asti. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä saavutuksia. Itselleni Ratt on aina ollut soundeiltaan hieman liian sliipattu ja jos suoraan sanon liian kevyt. Myös levy levyltä biisien ja kokonaisuuksien taso laski yhtyeellä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Oma suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tämä vuonna 1984 ilmestynyt debyyttialbumi Out Of The Cellar.

   Yhtye oli julkaissut seitsemän biisin EP:n, vai pitäisikö puhua mini-lp:stä, ja saanut ison Atlanticin levy-yhtiön kykyjenetsijöiden huomion. Ja niinpä levytyssopimus paukahti kuin Manulle ja Tellulle illallinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy tuottajan valintaan. Bändi itse olisi halunnut levyn  tuottajan pallille Tom Allomin. Allom oli luonut kannuksensa mm. ääniteknikkona Black Sabbathin viidellä ekalla levyllä, sekä tuottamalla Judas Priestin legendaarisimmat levyt. Rattin poijaat halusivat tulevalle levylleen raskaan soundin Allomin myötä. Atlantic kuitenkin hylkäsi bändin toiveen ja tuottajaksi palkattiin Beau Hill. Hillillä oli merkittävä osa siinä millaiseksi Rattin soundi muodostui, mutta millään mittarilla mitattaessa ei voida puhua "mistään raskaasta". Toki Beau Hill löysi Rattille omaleimaisen soundin, mutta olisi mielenkiintoista tietää miltä Ratt olisi kuulostanut Tom Allomin tuottamana. Sitä emme saa koskaan tietää.

   Out Of The Cellarin levytyssessio kesti 28 päivää. Nälkäinen bändi sai aikaan uransa hienoimman levyn. Wanted Man, Lack Of Communication, Back For More, You´re In Trouble ja tiestysti bändin tunnetuin kappale Round and Round muodostavat sellaisen värisuoran, josta Tikkurilan maalikauppiaskin olisi kateellinen. Tuottaja Hill ei todellakaan luonut bändin haluamaa raskasta äänimaailmaa, vaan kevyesti rullaavan kosolti kaikua käyttävän amerikansoundin. Vaikea sanoa oliko bändi itse pettynyt lopputulokseen. Tuskin ainakaan enää siinä vaiheessa, kun levy oli myynyt kolminkertaista platinaa Jenkeissä. Raha korvaa pahan mielen.

   Rattin vahvuus oli ehdottomasti kitaristikaksikko Robbin Crosby ja Warren DeMartini. Pari oli ottanut soittoonsa mallia Glenn Tiptonin ja KK Downingin yhteistyöstä. Myös parin livesoitto oli näyttävää. Kaverit olivat ulkonäöllisesti toistensa vastakohtia. Toinen lihaksikas adonisblondi ja toinen tumma laiheliinirokkari. Näyttävää, mutta ennen kaikkea aivan mahtavaa kuultavaa. Jälkikäteen ehkä jopa hieman aliarvostettuja kitaristeja historian valossa. Kuunnelkaa vaikka tämän kyseisen levyn Round and Round, vittu mitä revittelyä!

   Pikantti yksityiskohta on levyn kansi. Siinä pylly pystyssä kökkii jokaisen teinipojan 80-luvun unelma Tawny Kitaen. Neiti Kitaen oli noihin aikoihin seurustellut Robbin Crosbyn kanssa ja sitä kautta päätynyt kansikuvatytöksi ja myös Back For More -videoon. Tawny Kitaen esiintyi myöhemmin myös toisen poikaystävänsä bändin videoilla. Myöhempi poikaystävä oli tietysti David Coverdale, joka kanssa Kitaen päätyi lopulta alttarille asti. Juu, eivät ole enää naimisissa. Robbin Crosbyn myöhempi kohtalo on myös surullinen. Crosbyn elämään ja kuolemaan nivoutuu koko 80-luvun rokin tarina. Se on tarina seksistä, huumeista ja rokkenrollista. Kaikki eivät siitä valitettavasti selvinneet. Robbin Crosby kuoli vuonna 2002. Kuolinsyyksi ilmoitettiin  AIDSiin liittyvät komplikaatiot sekä heroiinin yliannostus.

   Rattin Out Of The Cellar on upea levy. Hyvän mielen levy. Täynnä hyviä biisejä, täynnä 80-lukua. Hyvä musiikki ei kuole koskaan.

WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

AEROSMITH - PERMANENT VACATION (1987)

Aerosmith ja Kiss olivat 1970-luvun puolivälissä Yhdysvaltain menestyneimmät rock-yhtyeet. Siinä missä Kiss oli toiselta galaksilta kotoisin oleva rockteatteri Aerosmith ihastutti miljoonia maanläheisemmän kitaravetoisen hardrokin ystäviä albumeillaan Toys in the Attic ja Rocks! Levyt, jotka tänä päivänäkin kuuluvat jokaisen rockmusiikkia harrastavan sukankuluttajan levyhyllyyn kuin nenä päähän. Aerosmith oli aidosti vaarallinen yhtye. Se eli kuten lauloi. Sex, drugs & rock´n´roll -klisee kiteytyi 70-luvun Aerosmithiin ja varsinkin sen nokkamiehiin Steven Tyleriin ja Joe Perryyn. Mitään sydänystäviä herrat eivät keskenään koskaan ole olleet. Mutta miettikää vaikka parivaljakoita Lennon/McCartney, Jagger/Richards, Blackmore/Gillan tai McCoy/Monroe. Yhdessä nämä gentlemannit ovat onnistuneet luomaan rockhistoriaan useita klassikoita, mutta ilman toista eivät niinkään. Sama pätee Perryyn ja Tyleriin. Vastavoimat täydentävät toisiaan ja iso ego tarvitsee viereensä, jonkun joka kykenee sanomaan asiat päin näköä. Jos palvotulla miljonäärimuusikolla on ympärillään vain persettä nuolevia lakeijoita, homma menee yleensä metsään ja rytinällä.

 

    1970-luvun loppuun mennessä Aerosmith oli ajautunut tilanteeseen, jossa pitkät kiertueet ja huumehöyryinen elämäntyylin johtivat lopulta siihen, että Perry lähti bändistä ovet paukkuen ja hyvin pian myös toinen kitaristi Whitford jätti laivan. Tyler jatkoi Aerosmithin luotsaamista uusien kitaristien kanssa saaden vuonna 1982 kasaan albumin Rock in a Hard Place. Levyn saama kritiikki ei ollut kovin kaunista luettavaa, mutta mitenkään läpeensä mätä albumi ei kuitenkaan ole. Albumi myi kultalevyn oikeuttavan määrän, mikä oli tietysti pettymys platinakantaan tottuneelle Tylerille. Levyltä löytyvät omat huippunsa, mutta bändiin tutustumista ei kannata tästä levystä aloittaa. Levyä seuranneen kiertueen aikana Tylerin päihteiden käyttö riistäytyi käsistä aiheuttaen monesti  keikan keskeytymisen laulajan heikon kondiksen vuoksi. Sen paremmin ei pyyhkinyt Joe Perryllä, joka oli pistänyt pystyyn oman Joe Perry Procject-yhtyeen. Tosin vain ja ainoastaan rahoittaakseen sillä tienaamillaan taaloilla huumeiden käyttönsä.

    

   Vuonna 1984 alkuperäinen Aerosmith-miehistö oli valmis istumaan samaan keikkabussiin ja unohtomaan menneet. Bändi aloitti Back in the Saddle-tourin ja sai solmittua levydiilin Geffen recordsin kanssa. Studiossa syntyi kovin odotuksin comeback-lätty Done With Mirrors, joka osoittautui pettymykseksi. Levyyn kohdistetut odotukset eivät täyttyneet. Levyltä irroitettu single Let the Music Do the Talking oli sekin uudelleenlämmitys vanhasta Joe Perry Projectin biisistä. Bändin uusi manageri Tim Collins sekä Geffenin edusmies John Kalodner vaativat tuntuvia muutoksia ennen seuraavan levyn tekoa. Tyler passitettiin katkolle ja seuraavalle levylle hankittiin ulkopuolisia biisinkirjoittajia kuten Desmond Child, Jim Vallance ja Holly Knight. Molemmat ratkaisuja, joiden avulla Aerosmith ryhtyi tekemään levyä, josta tuli lopulta yksi sen uran parhaista.

    Permanent Vacation ilmestyi syyskuussa vuonna 1987 ja myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kipaletta muodostuen bändin siihen astisen uran isoimmaksi menestykseksi. John Kalodner oli palkannut levyn tuottajaksi Bruce Fairbainin, joka onnistui puristamaan bändistä nauhalle parhaan tuloksen. Steven Tyler on myöhemmin omassa elämäkertakirjassaan muistelut, että ulkopuoliset biisintekijät onnistuivat melko pitkälle pilaamaan hänen ajatuksensa ja ideansa kappaleista ja siitä millaisia niiden tulisi olla. Saanen olla erimieltä herran ja hidalgon kanssa tästä asiasta. Ilman näitä bändin ulkopuolelta tulleita kynänikkareita, bändi olisi varmasti onnistunut luomaan toisen Done With Mirrorsin kaltaisen tekeleen. Sen verran on tullut kuunneltua biisien aluperäisiä demoja, että ihan hyvä jotta terve järki on löydetty edes jostain.

 

    Levyltä julkaistiin kolme singleä. Dude (looks like a Lady), Angel ja Rag Doll, jotka lienevät tuttuja vähänkin 80-luvun lopulla MTV-musiikkikanavaa seuranneille. Sen verran tiuhaan videot siellä pyörivät. Geffen siis todella panosti albumiin, mikä näkyi myös myynneissä. Parhaiten menestyi Tylerin ja Desmond Childin kanssa väsäämä mahtiballadi Angel, joka kipusi Billboardin singlelistalle niinkin korkealle kuin sijalle kolme ollen Aerosmithin menestynein single ikuna aina siihen asti kunnes I Dont Want to Miss a Thing nousisi ykköspallille.

   Itse muistan tilanneeni levyn Fazerin musiikkikerhosta. Aerosmith ei ollut entuudestaan kovinkaan tuttu yhtye. Yhtään levyä en omistanut ennen Permanentia, mutta sen jälkeen hommasin kaikki. Levyn avaava Heart´s Done Time ei vielä räjäyttänyt pankkia. Se oli lähinnä jotenkin nuhjuinen veto levyn ekaksi kappaleeksi, jonka kuuluisi potkia kulkuset kurkkuun. Heart´s ei sitä tee, mutta loppu levy kylläkin. Toisena tuleva Magic Touch on aina ollut levyn suosikkejani ja jotenkin kadonnut ja hieman unohdettu Aero-helmi, vaikka bändi kiertueilla tätäkin on veivannut. Silti se on jäänyt levyn videohittien varjoon ja aivan syyttä suotta. Aivan pirun kova rokkiviisu!

 

     Levyä voisi pitää tyylillisesti sillisalaattina, mutta ei. Kaikki erilaiset biisit täydentävät toisiaan ja tekevät levystä monipuolisen kokonaisuuden. Kun kuulin ensimmäisen kerran Hangman Juryn olin kalikalla päähän kolautettu: "Mitä hemmettiä tää on?" Tyler huuliharppuineen ja kaikki se "whoa boy, dontcha line the track-a-lack-a" Uskomattoman hienoa. Kappaleessa kiteytyy bändin bluesvaikutteet ja juuret, joita se lainaa vanhojen bluesäijien Taj Majalin ja Lead Bellyn musisoinnista ja vieläpä tyylillä tai sitten ei...vanhoja blues-ukkoja ei mainita biisintekijöinä ja mahtoiko heille juuri rahallista korvaustakaan valua, koska Lead Bellyn kuolinpesä haastoi Aerosmithin myöhemmin oikeuteen. Laina on selvä, mutta molemmat biisit siitä huolimatta hienoja ja tuskin tietäisin kuka on Lead Belly ellen olisi kuullut Hangman Jurya.

    Levyn päättää tyylillä instrumentaali The Movie, jota totta puhuakseni ilmankin voisi elää. Mutta sitä edeltävä Beatles-coveri I'm Down vetää tekarit suusta. Erittäin tyylillä löydetty biisi, jos puhutaan Beatlesista. Kun 80-luvulla joka toinen artisti coveroi Helter Skelterin, niin Aero-pojat löysivät ei niin jokapäiväisen Beetle-iskun ja tekivät siistä alkuperäistä paremman. Aiemminhan Aerosmith oli tehnyt saman käsittelyn Come Togetherille.