Brian Slagelia on kiittäminen melkoisesta pioneerityöstä metallimusiikin parissa. Kyseisen herran vuonna 1982 perustama levy-yhtiö Metal Blade Records potkaisi 80-luvulla monen tänä päivänä erittäin tunnetun orkesterin levytysuran alulle. Metallica, Slayer, Mercyful Fate, Lizzy Borden vain muutamia mainitakseni pääsivät Brian Slagelin avustuksella esille metallimusiikin kentällä. Metal Blade Recordsin siipien suojaan pääsi myös Los Angelesista kotoisin oleva Bitch-yhtye. Yhtyeen imago rakentui sadomasokistiseen esintymiseen, jossa vokalisti Betsy nöyryytti miespuolista orjaa ruoskien, pantojen ja kettinkien kanssa. Varmasti hurjaa ja seksististä neljätoistavuotiaiden pojankloppien mielestä, mutta tänä päivänä 47-vuotiaana taidan olla liian vanha rokkaamaan tämän tahtiin. Sen verran kuraa tämä musiikillisesti on.
Levy-yhtiössä on selvästi kyllä mietitty yhtyeen imagoa perusteellisesti. Levyn kannethan ovat varsin tyyliin sopivat Betsy-julisteineen päivineen. Mutta siihen se sitten tysssähtääkin. Ensimmäisenä kiusaa tajuttoman paskat soundit. Sisäpussin tekstitkin paljastavat saman asian. Kannen valokuvaaja mainitaan ensimmäisenä ja isoimmalla fontilla. Rujous ja karuus toki korostavat tietyllä tapaa rankkuutta ja autenttisuutta, mutta korville se on melkoista tuskaa, varsinkin kun vokalisti Betsy ei laulajana lopulta ole kovinkaan kummoinen, vaikka tietyllä tapaa viehättävän alarekisterin omaakin.
Sanoitukset ovat sitten ihan omaa luokkaansa. En odotakaan tällaiselta yhtyeeltä mitään Nobel-tason lyriikkaa, mutta mitäpä sanotte tästä kappaleessa Heavy Metal Breakdown: "Guitar is slashing my ears, it hurts so bad I´m in tears." tai tästä laulussa nimeltä World War III: The sky is grey, the earth is black. Hold on, here comes the next attack." Melko kiusallista kuunneltavaa.
Seksiä ja väkivaltaa tihkuvan imagonsa johdosta bändi joutui Tipper Goren johtaman Parents Music Resource Centerin eli PMRC:n hampaisiin...tai voidaan sanoa että pääsi. Lähes jokainen Tipper Goren varoituslistalle päässyt yhtye hyötyi julkisuudesta myynnillisesti. Bitch jopa kiittää toisen albuminsa The Bitch is Back (1987) kansitekstissä rouva Gorea erityisesti kaikesta saamastaan julkisuudesta.
Mutta onko minustakin tullut Tipper Goren kaltainen moraalinvartija, joka ei enää ymmärrä tätäkään yhtyettä muuna kuin kuuloelimiä rapauttavana mökänä? Eihän toki. Tämä vain on niin huonosti tehtyä. Levyn tuottajana on häärinyt itse Brian Slagel, aloittelevan levy-yhtiön oma pomo, joka ei oikeasti ehkä tiennyt mistä napista tulee sitä kuuluisaa Remun doblyä. Siitä ei ole ennenkään seurannut mitään hyvää, kun levy-yhtiön pomo on itse vastannut albumin soundeista. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart tuotti rahapulassa itse Kissin Dressed To Kill (1975) -levyn, ja sen ohuempaa äänimaailmaa tuskin olisi vonut saada kukaan muu aikaan. Metal Bladen kohdallakin kyse on varmasti ollut rahasta. Hyvät tuottajat eivät ole ihan halpoja kavereita, varsinkaan tuolla Amerikan maassa.
Jos levy-yhtiöllä ja bändillä on ollut aikaa miettiä ulkoisia seikkoja näinkin paljon ja panostaa rahaa kuvaussessioihin, olisi voinut kuvitella, että myös oli haluttu tehdä hyvää jälkeä. Ja jos haluttaan kökköys kuitata huumorilla, niin siihenkin yhtye on liian puusilmäinen ja tosikkomainen. GWAR on hauska yhtye vetäessään kaiken överiksi, mutta Bitch on esikoislevylläään valitettavasti vain huono. Erinäisten riitojen johdosta manageriportaan kanssa Bitchin kakkoslevy ilmestyi vasta noin neljä vuotta esikoisen jälkeen, The Bitch is Back (1987). Neljä vuotta oli levytysrintamalla 80-luvulla ikuisuus. Muistellaanpa vaikka Def Leppardia, jonka jäsenet painattivat itselleen Don´t ask -paidat kyllästyttyään vastaamaan kyselyihin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) välissä. Bitchille tauko teki terää, jos vertaa kakkosalbumia esikoistekeleeseen. Sen on jo paljon ja lupaavampi teos kuin tämä edeltäjänsä.
